Ihminen ei elä yksistään leivästä – miten selvisin hengissä natsien vankileireistä

Kertonut Joseph Hisiger

”Mitä sinä oikein luet?” kysyin eräältä toiselta vangilta. ”Raamattua”, hän sanoi ja lisäsi: ”Vaihdan sen viikon leipäannokseesi.”

SYNNYIN 1. maaliskuuta 1914 Mosellessa, joka kuului tuolloin Saksaan. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1918 Moselle palautettiin Ranskalle, mutta vuonna 1940 Saksa otti sen taas haltuunsa. Kun toinen maailmansota loppui vuonna 1945, tuo alue liitettiin jälleen Ranskaan. Joka kerta kansalaisuuteni muuttui, ja opin puhumaan sekä ranskaa että saksaa.

Vanhempani olivat hartaita katolilaisia. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa perheemme polvistui rukoilemaan. Sunnuntaisin ja kansallisina juhlapäivinä kävimme kirkossa. Suhtauduin uskontoon vakavasti ja olin mukana katolisessa raamattupiirissä.

Raamatun totuus saa minut toimimaan

Vuonna 1935 vanhempieni luona kävi kaksi Jehovan todistajaa. Keskustelu käsitteli uskonnon osuutta ensimmäisessä maailmansodassa. Sen jälkeen kiinnostukseni Raamattuun lisääntyi, ja vuonna 1936 pyysin papilta Raamattua. Hän sanoi, että minun täytyisi opiskella teologiaa ymmärtääkseni sitä. Tämä sai minut kuitenkin kaipaamaan Raamattua entistä enemmän, ja nyt vasta halusinkin lukea sitä.

Tammikuussa 1937 työtoverini Albin Relewicz, joka oli Jehovan todistaja, alkoi puhua minulle Raamatun opetuksista. ”Kai sinulla on Raamattu?” tokaisin. Tottahan hänellä oli. Vähän myöhemmin hän näytti minulle Jumalan nimen Jehova saksankielisestä Elberfelderin käännöksestä, jonka hän antoi minulle. Aloin lukea sitä innolla ja käydä todistajien kokouksissa läheisessä Thionvillen kaupungissa.

Elokuussa 1937 lähdin Albinin mukaan Jehovan todistajien kansainväliseen konventtiin Pariisiin, missä aloin saarnata ovelta ovelle. Menin melko pian kasteelle, ja alkuvuodesta 1939 minusta tuli tienraivaaja, kokoaikainen kristitty sananpalvelija, ja minut lähetettiin Metzin kaupunkiin. Heinäkuussa sain kutsun tulla työskentelemään Jehovan todistajien Pariisin-haaratoimistoon.

Sota-ajan koettelemuksia

Palvelukseni haaratoimistossa jäi lyhytaikaiseksi, sillä elokuussa 1939 minut kutsuttiin sotapalvelukseen Ranskan armeijaan. Koska en omantunnonsyistä voinut ottaa osaa sotaan, jouduin vankilaan. Olin vankilassa vielä seuraavan vuoden toukokuussa, jolloin Saksa teki salamahyökkäyksen Ranskaan. Kesäkuuhun mennessä Ranska oli miehitetty, ja minä olin jälleen saksalainen. Heinäkuussa 1940 pääsin vankilasta ja palasin vanhempieni luo.

Koska elimme natsihallinnon alaisuudessa, kokoonnuimme tutkimaan Raamattua salaa. Vartiotorni-lehtiä meille toimitti Maryse Anasiak, rohkea kristitty nainen, jonka tapasin tavallisesti erään todistajan omistamassa leipomossa. Onnistuin vuoteen 1941 saakka välttämään ne vaikeudet, joita Saksan Jehovan todistajat kohtasivat.

Sitten eräänä päivänä Gestapo tuli tapaamaan minua. Virkailija teki ensin selväksi, että todistajien työ oli kielletty, ja kysyi sitten, aioinko jatkaa todistajana. Vastattuani myöntävästi hän käski minun lähteä mukaansa. Äitini pyörtyi järkytyksestä. Nähdessään tämän Gestapon virkailija käski minun jäädä huolehtimaan hänestä.

Työpaikalla en suostunut esittämään tehtaan johtajalle Hitler-tervehdystä. Kieltäydyin myös liittymästä natsipuolueeseen. Niinpä Gestapo pidätti minut seuraavana päivänä. Kuulusteluissa minua ei saatu paljastamaan toisten todistajien nimiä. Kuulustelija iski minua revolverin perällä päähän, niin että menetin tajuntani. Metzin Sondergericht (erikoistuomioistuin) tuomitsi minut 11. syyskuuta 1942 kolmeksi vuodeksi vankilaan ”Jehovan todistajien ja Raamatuntutkijoiden Seuran propagandan levittämisen vuoksi”.

Kaksi viikkoa myöhemmin lähdin Metzin vankilasta matkalle, joka vei minut lopulta Zweibrückenin pakkotyöleirille. Työnämme oli kunnostaa rautateitä. Vaihdoimme raskaita kiskoja, kiinnitimme ne paikoilleen ja levitimme radalle lisää kiviä. Ruokaa saimme niukalti: aamiaiseksi mukillisen kahvia ja noin 60 grammaa leipää, päivällä ja illalla lautasellisen keittoa. Sitten minut siirrettiin läheisessä kaupungissa olevaan vankilaan, jossa olin työssä suutarinverstaassa. Monen kuukauden päästä minut lähetettiin takaisin Zweibrückeniin, tällä kertaa maatöihin.

Elossa – mutta en yksistään leivän ansiosta

Vankilassa sellitoverinani oli nuori alankomaalainen mies. Opettelin jonkin verran hänen kieltään voidakseni kertoa hänelle uskonkäsityksistäni. Hän edistyi hengellisesti ja pyysi, että kastaisin hänet joessa. Noustessaan vedestä hän halasi minua ja sanoi: ”Joseph, minä olen sinun veljesi!” Jouduimme eroon toisistamme, kun minut lähetettiin takaisin rautateitä kunnostamaan.

Tällä kertaa jouduin samaan selliin erään saksalaisen kanssa. Yhtenä iltana hän alkoi lukea pientä kirjaa – Raamattua! Juuri tuolloin hän ehdotti minulle vaihtokauppaa: Raamattua vastineeksi viikon leipäannoksesta. ”Sovittu!” sanoin. Vaikka leipäannoksesta luopuminen oli todellinen uhraus, en koskaan katunut sitä. Aloin oivaltaa, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan: ”Ihmisen ei tule elää yksistään leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jehovan suusta.” (Matteus 4:4.)

Nyt kun minulla oli Raamattu, haasteena oli pitää se. Toisin kuin muut vangit, todistajat eivät saaneet omistaa Raamattua. Niinpä luin sitä salaa öisin peiton alla. Päivällä sujautin sen paidan alle ja kannoin sitä mukanani. En jättänyt sitä selliin, koska sellit tarkastettiin poissa ollessamme.

Eräänä päivänä huomasin nimenhuudossa unohtaneeni Raamatun selliin. Kiiruhdin illalla takaisin, mutta Raamattu oli poissa. Rukoiltuani Jumalaa menin tapaamaan vartijaa. Selitin hänelle, että joku oli ottanut minulle kuuluvan kirjan ja halusin sen takaisin. Koska hän ei juuri syventynyt asiaan, onnistuin saamaan Raamattuni. Kiitin Jehovaa sydämeni pohjasta!

Erään toisen kerran minut lähetettiin suihkuun. Riisuessani likaisia vaatteita annoin Raamatun pudota huomaamatta lattialle, ja kun vartija ei nähnyt, työnsin sitä jalalla suihkua kohti. Piilotin sen sitten siksi aikaa kun peseydyin. Tullessani suihkusta toimin samoin ja laitoin Raamatun puhtaiden vaatteiden joukkoon.

Vankeusajan iloja ja suruja

Kun vankien eräänä aamuna vuonna 1943 käskettiin kokoontua pihalle, näin Albinin. Hänetkin oli vangittu. Hän vilkaisi minuun merkitsevästi ja pani käden sydämelleen veljeyden merkiksi. Sitten hän osoitti eleillä, että kirjoittaisi minulle. Seuraavana päivänä hän kulki ohitseni ja tipautti paperinpalan. Vartija kuitenkin näki tämän, ja me kumpikin jouduimme kahdeksi viikoksi eristysselliin. Saimme vain kuivaa leipää ja vettä ja nukuimme puulaverilla ilman peittoa.

Tämän jälkeen minut siirrettiin Siegburgin vankilaan, missä olin töissä metalliverstaassa. Työ oli näännyttävää, ja ruoka-annokset olivat pieniä. Näin öisin unta herkuista – kakuista ja hedelmistä – ja heräsin vatsa kurnien ja kurkku kuivana. Painoin vain noin 45 kiloa. Joka päivä luin kuitenkin pikku Raamattuani ja ymmärsin, että minulla oli syy elää.

Vapaus koittaa!

Yllättäen eräänä huhtikuisena aamuna vuonna 1945 vartijat lähtivät pakoon ja jättivät vankilan portit apposen auki. Olin vapaa! Ensin minun tosin täytyi olla jonkin aikaa sairaalassa toipumassa. Toukokuun lopulla saavuin vanhempieni luokse. He olivat luopuneet toivosta ja uskoivat minun kuolleen. Nähdessään minut äiti purskahti itkuun silkasta ilosta. Valitettavasti vanhempani kuolivat pian tämän jälkeen.

Palasin jälleen Thionvillen seurakunnan yhteyteen. Kuinka onnellinen olinkaan päästessäni hengellisen perheeni pariin! Oli ilahduttavaa kuulla, että he olivat pysyneet uskollisina monista koettelemuksista huolimatta. Rakas ystäväni Albin oli kuollut Regensburgissa Saksassa. Sain myöhemmin tietää, että serkkupojastani Jean Hisigeristä oli tullut todistaja ja että hänet oli teloitettu aseistakieltäytymisen vuoksi. Jean Queyroi, jonka kanssa olin työskennellyt Pariisin haaratoimistossa, oli ollut viisi vuotta saksalaisella työleirillä.a

Pian saarnasin jälleen Metzissä. Kävin usein Minzanin perheen luona. Heidän tyttärensä Tina kävi kasteella 2. marraskuuta 1946. Hän oli innokas palveluksessa, ja minusta hän oli viehättävä. Menimme naimisiin 13. joulukuuta 1947. Syyskuussa 1967 Tina aloitti kokoaikaisen saarnaamistyön, ja hän jatkoi sitä aina kesäkuuhun 2003 saakka, jolloin hän kuoli 98-vuotiaana. Kaipaan häntä tavattomasti.

Nyt yli 90-vuotiaana ymmärrän, että Jumalan sana on aina antanut minulle voimaa kohdata koettelemuksia ja voittaa ne. Joskus vatsani on ollut tyhjä, mutta olen aina ruokkinut mieltäni ja sydäntäni Jumalan sanalla. Jehova on tehnyt minut vahvaksi. Se mitä hän on sanonut, ”on varjellut minut elossa” (Psalmit 119:50).

[Alaviite]

[Kuva s. 21]

Rakas ystäväni Albin Relewicz

[Kuva s. 21]

Maryse Anasiak

[Kuva s. 22]

Raamattu joka maksoi minulle viikon leipäannoksen

[Kuva s. 23]

Morsiameni Tinan kanssa vuonna 1946

[Kuva s. 23]

Jean Queyroi ja hänen vaimonsa Titica