Elämäkerta

Valtakunnan etsiminen ensin on tehnyt elämästäni turvallisen ja onnellisen

KERTONUT JETHA SUNAL

Aamiaisen jälkeen kuulimme radiosta ilmoituksen: ”Jehovan todistajat ovat laiton yhteisö, ja heidän toimintansa on kielletty.”

OLI vuosi 1950, ja me neljä yli 20-vuotiasta tyttöä palvelimme Jehovan todistajien lähetystyöntekijöinä Dominikaanisessa tasavallassa, jonne olimme saapuneet vuotta aiemmin.

Lähetyspalvelus ei ollut aina kuulunut tavoitteisiini. Lapsena tosin kävin kirkossa. Isä kuitenkin lopetti kirkossa käymisen ensimmäisen maailmansodan aikana. Kun pääsin ripille episkopaalisessa kirkossa vuonna 1933, piispa luki vain yhden jakeen Raamatusta ja alkoi sitten puhua politiikkaa. Äiti järkyttyi tästä niin, ettei palannut kirkkoon enää koskaan.

Elämäntapamme muuttui

Vanhempani William Karl ja Mary Adams saivat kaikkiaan viisi lasta. Pojat olivat nimeltään Don, Joel ja Karl. Sisareni Joy oli perheen kuopus, ja minä olin esikoinen. Taisin olla kolmentoista, kun eräänä päivänä koulusta kotiin palatessani näin äidin lukemassa Jehovan todistajien julkaisemaa kirjasta nimeltä Valtakunta, maailman toivo. ”Tämä on totuus”, hän sanoi minulle.

Äiti kertoi meille kaikille, mitä hän oppi Raamatusta. Sanoillaan ja esimerkillään hän juurrutti mieleemme, miten tärkeä on Jeesuksen neuvo: ”Etsikää – – ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan.” (Matteus 6:33.)

Minä en aina kuunnellut äitiä kunnioittavasti, ja kerran sanoin hänelle: ”Lakkaa saarnaamasta minulle, äiti, tai en enää auta sinua astioiden kuivaamisessa.” Hän kuitenkin puhui meille tahdikkaasti hellittämättä. Hän otti kaikki meidät lapset säännöllisesti mukaansa raamatuntutkisteluihin, joita pidettiin kävelymatkan päässä kodistamme Clara Ryanin luona Elmhurstissa (Illinoisissa Yhdysvalloissa).

Clara antoi myös pianotunteja. Kun hänen oppilaansa esiintyivät vuotuisessa solistikonsertissa, hän tarttui tilaisuuteen puhua Jumalan valtakunnasta ja ylösnousemustoivosta. Koska olin kiinnostunut musiikista ja olin opiskellut viulunsoittoa seitsenvuotiaasta saakka, kuuntelin Claraa.

Pian me lapset aloimme käydä äidin kanssa seurakunnan kokouksissa Chicagon länsiosassa. Matka oli pitkä, ja meidän oli kuljettava bussilla ja raitiovaunulla, mutta tämä oli yksi keino opettaa meille jo varhain, mitä Valtakunnan etsiminen ensin merkitsee. Vuonna 1938, kolme vuotta äidin kasteen jälkeen, menin hänen kanssaan Chicagossa pidettävään Jehovan todistajien konventtiin. Chicago oli yksi niistä 50 kaupungista, joihin ohjelma välitettiin radiopuhelimitse. Se mitä konventissa kuulin, kosketti sydäntäni.

Sydämessäni paloi kuitenkin myös rakkaus musiikkiin. Pääsin koulusta vuonna 1938, ja isä oli järjestänyt minulle opiskelupaikan konservatoriosta Chicagosta. Niinpä seuraavat kaksi vuotta opiskelin musiikkia ja soitin kahdessa orkesterissa. Suunnittelin myös uraa tällä alalla.

Viulunsoiton opettajani Herbert Butler oli muuttanut Yhdysvaltoihin Euroopasta. Annoin hänelle siksi kirjasen nimeltä Pakolaiseta ja uskoin hänen lukevan sen. Niin hän tekikin, ja seuraavalla viikolla oppitunnin jälkeen hän sanoi: ”Soitat hyvin, Jetha, ja jos jatkat opiskelua, voit saada työpaikan radio-orkesterista tai ruveta musiikinopettajaksi.” Hän hypisteli kirjasta, jonka olin antanut hänelle, ja jatkoi sitten: ”Luulen kuitenkin, että sydämesi on tässä. Mikset tee tästä elämäntyötäsi?”

Ajattelin vakavasti hänen sanojaan. Niinpä en jatkanutkaan opintojani konservatoriossa, vaan lähdin äidin kanssa Jehovan todistajien konventtiin Detroitiin Michiganiin heinäkuussa 1940. Asuimme teltassa leirintäalueella, jolle oli muodostettu asuntovaunukaupunki. Viuluni kulki tietenkin matkassani, ja soitin konventtiorkesterissa. Asuntovaunukaupungissa tapasin monia tienraivaajia (kokoaikaisia evankelistoja), ja he kaikki olivat hyvin onnellisia. Niinpä päätin mennä kasteelle ja jättää tienraivausanomuksen. Rukoilin Jehovaa, että hän auttaisi minua jatkamaan kokoaikaista palvelusta koko elämäni ajan.

Aloitin tienraivauksen kotikaupungissani. Myöhemmin palvelin Chicagossa, ja vuonna 1943 muutin Kentuckyyn. Tuona kesänä juuri ennen piirikonventtia sain kutsun Gilead-koulun toiselle kurssille, jolla saisin valmennusta lähetystyöhön. Kurssin oli määrä alkaa syyskuussa 1943.

Olin konventtimajoituksessa tuona kesänä erään todistajan luona, joka antoi minun valita mitä tahansa vaatteita tyttärensä vaatekaapista. Tämä oli liittynyt armeijaan ja käskenyt äitiään antamaan kaikki tavaransa pois. Tällä tavoin kohdallani täyttyi Jeesuksen lupaus: ”Näin ollen etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki tämä muu lisätään teille.” (Matteus 6:33.) Viisi kuukautta Gileadissa kuluivat yhdessä hujauksessa, ja kun valmistuin 31. tammikuuta 1944, odotin innokkaasti pääsyä lähetyspalvelukseen.

Hekin valitsivat kokoaikaisen palveluksen

Äiti oli aloittanut tienraivauspalveluksen vuonna 1942. Kolme veljeäni ja sisareni kävivät tuolloin vielä koulua. Äidillä oli usein tapaaminen heidän kanssaan koulun jälkeen, ja hän otti heidät mukaansa kenttäpalvelukseen. Hän myös opetti heille kotitöitä. Itse hän valvoi monesti iltamyöhään ja silitti ja teki muita tarpeellisia töitä voidakseen olla seuraavana päivänä sananpalveluksessa.

Tammikuussa 1943 ollessani tienraivaajana Kentuckyssa myös veljeni Don aloitti tienraivauksen. Isälle tämä oli pettymys, sillä hän oli toivonut, että kaikki hänen lapsensa hankkisivat yliopistokoulutuksen, kuten hän ja äiti olivat tehneet. Oltuaan lähes pari vuotta tienraivaajana Don sai kutsun jatkaa kokoaikaista palvelustaan Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa.

Joel aloitti tienraivauksen kesäkuussa 1943 asuessaan vielä kotona. Hän yritti saada isän tulemaan konventtiin, mutta tuloksetta. Kuitenkin kun Joel ei onnistunut aloittamaan Raamatun kotitutkistelua alueellaan, isä suostui siihen, että Joel tutkisi hänen kanssaan kirjaa ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi”. Isä vastasi kysymyksiin vaivatta, mutta vaati Joelia perustelemaan Raamatun avulla sen, mitä kirjassa sanottiin. Tämä auttoi Joelia todella sisäistämään Raamatun totuuden.

Joel toivoi saavansa Donin tapaan kutsuntalautakunnalta vapautuksen sotapalveluksesta, koska hän oli sananpalvelija. Mutta kun lautakunta näki, miten nuorelta Joel näytti, se ei suostunut luokittelemaan häntä sananpalvelijaksi ja lähetti hänelle käskyn ilmoittautua sotapalvelukseen. Joel kieltäytyi, ja hänestä annettiin pidätysmääräys. Kun FBI sai selville hänen olinpaikkansa, hän joutui kolmeksi päiväksi Cookin kreivikunnan vankilaan.

Isä panttasi talomme saadakseen Joelin vapaaksi takuita vastaan. Myöhemmin hän auttoi samalla tavalla muitakin nuoria todistajia. Tilanteen epäoikeudenmukaisuus ärsytti isää, ja hän meni Joelin kanssa Washingtoniin muutoksenhakua varten. Lopulta Joel luokiteltiin sananpalvelijaksi, ja juttu raukesi. Isä kirjoitti minulle lähetysalueelleni kirjeen ja sanoi: ”Luulenpa, että tästä voitosta meidän on kiittäminen Jehovaa!” Elokuun lopussa 1946 Joelkin kutsuttiin palvelemaan päätoimistoon Brooklyniin.

Karl oli useaan otteeseen tienraivaajana lomillaan, kunnes hän pääsi koulusta vuoden 1947 alussa ja aloitti vakituisen tienraivauspalveluksen. Koska isän terveys heikkeni, Karl auttoi häntä jonkin aikaa hänen liikeyrityksessään ennen kuin lähti tienraivaajaksi muualle. Vuoden 1947 lopussa Karlista tuli Donin ja Joelin tavoin Brooklynin päätoimiston Betel-perheen jäsen.

Joy aloitti tienraivauksen päätettyään koulunsa. Sitten vuonna 1951 hän seurasi veljiään Beteliin. Hän työskenteli siivoojana ja myös tilausosastolla. Vuonna 1955 hän avioitui Betel-perheeseen kuuluvan Roger Morganin kanssa. Noin seitsemän vuotta myöhemmin he päättivät perustaa perheen ja lähtivät Betelistä. He kasvattivat kaksi lasta, jotka myös palvelevat Jehovaa.

Kun me kaikki sisarukset olimme kokoaikaisessa palveluksessa, äiti antoi isälle tämän tarvitsemaa rohkaisua, niin että hänkin vihki elämänsä Jehovalle ja meni kasteelle vuonna 1952. Viidentoista vuoden ajan, aina kuolemaansa saakka, isä osoittautui hyvin kekseliääksi, kun oli kyse Valtakunnan totuuden kertomisesta toisille, vaikka sairaus asetti hänelle rajoituksia.

Isän sairastaessa äiti piti tienraivauksessa lyhyen tauon, jonka jälkeen hän jatkoi tienraivausta elämänsä loppuun asti. Hänellä ei ollut koskaan autoa, eikä hän liioin ajanut polkupyörää. Tuo pienikokoinen nainen käveli kaikkialle, usein jopa kauas maaseudulle, johtamaan raamatuntutkisteluja.

Lähetyskentälle

Muutamat meistä Gilead-koulusta valmistuneista palvelimme vuoden verran tienraivaajina New Yorkin kaupungin pohjoispuolella, kunnes saimme matkustamiseen tarvittavat paperit. Viimein vuonna 1945 lähdimme määräalueellemme Kuubaan, missä vähitellen sopeuduimme uuteen elämäntapaan. Saarnaamisemme sai hyvän vastaanoton, ja pian me kaikki johdimme useita raamatuntutkisteluja. Palvelimme siellä joitakin vuosia, kunnes meidät määrättiin Dominikaaniseen tasavaltaan. Kerran eräs tapaamani nainen pyysi minua käymään asiakkaansa, ranskalaisen Suzanne Enfroyn luona, joka halusi apua voidakseen ymmärtää Raamattua.

Suzanne oli juutalainen, ja kun Hitler oli tunkeutunut Ranskaan, hänen miehensä oli vienyt hänet ja heidän kaksi lastaan toiseen maahan. Suzanne alkoi nopeasti kertoa oppimastaan muille. Ensin hän puhui naiselle, joka oli pyytänyt minua käymään hänen luonaan, ja sitten ranskalaiselle ystävälleen Blanchelle. Molemmat edistyivät ja menivät kasteelle.

Suzanne kysyi minulta, miten hän voisi auttaa lapsiaan. Hänen poikansa opiskeli lääketiedettä ja tytär balettia. Tyttären toiveena oli päästä tanssimaan Radio City Music Hall -teatteriin New Yorkiin. Suzanne tilasi heille Vartiotorni- ja Herätkää!-lehden. Tämän johdosta Suzannen pojasta, pojan vaimosta ja tämän kaksoissisaresta tuli todistajia. Suzannen aviomiestä Louis’ta huoletti se, että hänen vaimonsa oli kiinnostunut Jehovan todistajista, sillä Dominikaanisen tasavallan hallitus oli kieltänyt toimintamme. Kuitenkin sen jälkeen, kun koko perhe oli muuttanut Yhdysvaltoihin, hänestäkin tuli todistaja.

Palveluksemme jatkui myös kiellon alaisuudessa

Jehovan todistajien työ Dominikaanisessa tasavallassa kiellettiin melko pian sen jälkeen, kun meidät lähetettiin sinne vuonna 1949, mutta olimme päättäneet totella Jumalaa Hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä (Apostolien teot 5:29). Etsimme jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa tekemällä tunnetuksi sitä koskevaa hyvää uutista, kuten Jeesus seuraajiaan kehotti (Matteus 24:14). Opimme kuitenkin olemaan saarnatessamme ”varovaisia kuin käärmeet ja silti viattomia kuin kyyhkyset” (Matteus 10:16). Esimerkiksi viulustani oli suurta hyötyä. Pidin sitä mukanani, kun johdin raamatuntutkisteluja. Oppilaistani ei tullut viulisteja, mutta monista perheistä tuli Jehovan palvelijoita!

Kiellon astuttua voimaan me neljä tyttöä – Mary Aniol, Sophia Soviak, Edith Morgan ja minä – saimme siirron San Francisco de Macorísin lähetyskodista pääkaupungissa Santo Domingossa sijaitsevaan lähetyskotiin, joka oli haaratoimiston yhteydessä. Matkustin silti joka kuukausi alkuperäiselle määräalueellemme antamaan soittotunnin. Saatoin siksi kuljettaa viulukotelossani hengellistä ruokaa kristityille veljillemme ja tuoda palatessani raportit heidän todistustyöstään.

Kun San Francisco de Macorísin veljet joutuivat kristillisen puolueettomuutensa vuoksi vankilaan Santiagoon, minua pyydettiin viemään heille rahaa, ja jos mahdollista, Raamattuja, sekä tuomaan heiltä kuulumisia perheilleen. Nähdessään kainalossani viulukotelon vanginvartijat kysyivät: ”Mitä sinä tuolla teet?” Vastasin viihdyttäväni veljiä.

Yhden niistä lauluista, joita soitin, oli kirjoittanut eräs veli ollessaan natsien keskitysleirillä. Nyt tuo laulu on numero 29 Jehovan todistajien laulukirjassa. Soitin sitä, niin että vangitut veljemme oppivat laulamaan sen.

Sain tietää, että monet todistajista oli siirretty maatilalle, joka kuului Trujillolle, hallituksen johtajalle. Maatila oli kuulemma aivan linja-autoreitin läheisyydessä, joten puolenpäivän tienoilla nousin linja-autosta ja kysyin tietä maatilalle. Erään pienen kaupan omistaja osoitti kukkulajonon taakse ja tarjoutui antamaan minulle hevosensa sekä erään pojan oppaakseni, mikäli jättäisin viuluni pantiksi.

Kukkuloiden toisella puolen meidän oli ylitettävä joki. Istuimme hevosen selässä sen uidessa vastarannalle. Näimme papukaijoja, joiden loistavan vihreät ja siniset sulat hohtivat auringossa. Miten ihastuttava näky! Kiitin Jehovaa rukouksessa siitä, että hän oli tehnyt niistä niin kauniita. Viimein neljän aikaan iltapäivällä saavuimme maatilalle. Vuorossa oleva sotilas antoi ystävällisesti minun puhua veljille, ja hän salli minun antaa heille kaiken, mitä olin tuonut, jopa pikkuisen Raamatun.

Paluumatkalla rukoilin kaiken aikaa, sillä oli tullut pimeä. Saavuimme takaisin kaupalle likomärkinä sateesta. Koska päivän viimeinen linja-auto oli jo mennyt, pyysin kaupan omistajaa pysäyttämään jonkin ohi ajavan rekan. Miten uskalsin matkustaa yksin kahden miehen kanssa? Toinen noista miehistä kysyi minulta: ”Tunnetko Sophien? Hän tutki sisareni kanssa.” Päättelin, että tämä oli Jehovan vastaus rukoukseeni! Miehet veivät minut turvallisesti Santo Domingoon.

Vuonna 1953 olin niiden Dominikaanisen tasavallan asukkaiden joukossa, jotka olivat Jehovan todistajien kansainvälisessä konventissa Yankee-stadionilla New Yorkissa. Koko perheeni, isä mukaan lukien, oli läsnä. Kun oli kuultu raportti saarnaamistyön etenemisestä Dominikaanisessa tasavallassa, lähetystyöntekijätoverini Mary Aniol ja minä esitimme näytteen siitä, miten saarnasimme kiellon alaisuudessa.

Matkatyön erikoisiloja

Tuona kesänä tapasin Rudolph Sunalin, josta tuli seuraavana vuonna aviomieheni. Hänen perheenjäsenistään oli tullut todistajia Alleghenyssä Pennsylvaniassa kohta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Rudolph oli toisen maailmansodan aikana kristillisen puolueettomuutensa vuoksi jonkin aikaa vankilassa, minkä jälkeen hän aloitti Betel-palveluksen Brooklynissa New Yorkissa. Pian avioitumisemme jälkeen hänet kutsuttiin vierailemaan seurakunnissa matkavalvojana, joten seuraavat 18 vuotta olimme yhdessä kierrostyössä.

Tehtävämme vei meidät Pennsylvaniaan, Länsi-Virginiaan, New Hampshireen, Massachusettsiin ja muualle. Asuimme yleensä kristittyjen veljiemme luona. Oli aivan erityinen ilo oppia tuntemaan heidät hyvin ja palvella Jehovaa heidän kanssaan. Meille osoitettu rakkaus ja vieraanvaraisuus oli aina lämmintä ja aitoa. Veljeni Joel ja entinen lähetystyötoverini Mary Aniol menivät naimisiin, ja he olivat sen jälkeen kolme vuotta matkatyössä ja vierailivat Pennsylvanian ja Michiganin seurakunnissa. Myöhemmin, vuonna 1958, Joel kutsuttiin jälleen Beteliin, tällä kertaa yhdessä Maryn kanssa.

Karl oli ollut Betelissä noin seitsemän vuotta, kun hänet määrättiin muutamaksi kuukaudeksi kierrostyöhön saamaan lisää kokemusta. Hänestä tuli sittemmin Gilead-koulun opettaja. Vuonna 1963 hän avioitui Bobbien kanssa, joka palveli uskollisesti Betelissä, kunnes hän kuoli lokakuussa 2002.

Monien Betel-vuosiensa aikana Don on aika ajoin matkustanut muihin maihin palvellakseen niitä, jotka työskentelevät haaratoimistoissa ja lähetyskentillä. Hän on käynyt itämaissa, Afrikassa, Euroopassa ja eri puolilla Amerikkaa. Hänen uskollinen vaimonsa Dolores on usein matkustanut hänen kanssaan.

Olosuhteemme muuttuivat

Sairastettuaan pitkään isä kuoli, mutta sitä ennen hän sanoi minulle olevansa hyvin onnellinen siitä, että olimme päättäneet palvella Jehova Jumalaa. Hän sanoi, että olimme saaneet paljon enemmän siunauksia kuin olisi ollut mahdollista, jos olisimme opiskelleet yliopistossa, kuten hän oli suunnitellut. Äidin jäätyä yksin autoin häntä tavaroiden pakkaamisessa, kun hän muutti lähelle sisartani Joyta. Tämän jälkeen mieheni ja minä toimimme tienraivaajina eri puolilla Uutta-Englantia, jotta voisimme olla lähellä Rudolphin äitiä, joka tarvitsi nyt apuamme. Anoppini kuoleman jälkeen minun äitini asui luonamme 13 vuotta, kunnes hän 18. tammikuuta 1987 päätti maallisen vaelluksensa 93 vuoden iässä.

Usein, kun ystävät kiittelivät äitiä siitä, että hän oli kasvattanut kaikki lapsensa rakastamaan ja palvelemaan Jehovaa, hän vastasi vaatimattomasti: ”Minulla vain sattui olemaan hyvä ’maa’, jota muokata.” (Matteus 13:23.) On ollut tosiaan suuri siunaus omistaa jumalaapelkäävät vanhemmat, jotka antoivat erinomaisen esimerkin innosta ja nöyryydestä!

Valtakunta yhä ensi sijalla

Olemme edelleenkin panneet Jumalan valtakunnan ensi sijalle elämässämme ja yrittäneet myös noudattaa Jeesuksen neuvoa anteliaisuudesta (Luukas 6:38; 14:12–14). Jehova on puolestaan täyttänyt tarpeemme runsain mitoin. Elämämme on ollut turvallista ja onnellista.

Rudy ja minä emme ole menettäneet rakkauttamme musiikkiin. Meistä on mukavaa, kun muut musiikin ystävät tulevat kanssamme istumaan iltaa ja soittamaan. Musiikki ei kuitenkaan ole elämänurani. Se on yksi elämän mausteista. Mieheni ja minä saamme iloa nähdessämme tienraivauspalveluksemme hedelmät – ihmiset joita olemme vuosien mittaan auttaneet.

Nykyisistä terveysongelmista huolimatta voin sanoa, että elämämme on ollut hyvin onnellista ja turvallista niinä yli 60 vuotena, jotka olemme olleet kokoaikaisessa palveluksessa. Joka aamu herätessäni kiitän Jehovaa siitä, että hän vastasi rukoukseeni, kun kauan sitten olin aloittamassa kokoaikaista palvelusta, ja mietin, miten voisin tänään etsiä ensin Valtakuntaa.

[Alaviite]

[Kuva s. 24]

Perheemme vuonna 1948 (vasemmalta oikealle): Joy, Don, äiti, Joel, Karl, minä ja isä

[Kuva s. 25]

Äiti antoi esimerkin innokkuudesta sananpalveluksessa

[Kuva s. 26]

Karl, Don, Joel, Joy ja minä nykyään, yli 50 vuotta myöhemmin

[Kuva s. 27]

Vasemmalta oikealle: minä, Mary Aniol, Sophia Soviak ja Edith Morgan lähetystyössä Dominikaanisessa tasavallassa

[Kuva s. 28]

Maryn (vasemmalla) kanssa Yankee-stadionilla

[Kuva s. 29]

Mieheni kanssa kierrostyössä