Onko ketään joka todella välittää?

”Sorrettujen kyynelistä” on tullut vuolas virta. Kyyneliä ovat vuodattaneet lukemattomien ”sortotoimien” uhrit joka puolella maailmaa. Kaltoin kohdelluista tuntuu usein, ’ettei heillä ole lohduttajaa’ – että kukaan ei todella välitä heistä. (Saarnaaja 4:1)

TÄSTÄ kyynelten vuolaasta virrasta huolimatta ei joitakuita heidän lähimmäistensä kärsimys liikuta. He sulkevat silmänsä toisten tuskalta, kuten tekivät pappi ja leeviläinen Jeesuksen Kristuksen kuvauksessa miehestä, joka oli pahoinpidelty, ryöstetty ja jätetty puolikuolleena tien viereen (Luukas 10:30–32). Niin kauan kuin heidän ja heidän perheensä asiat sujuvat suhteellisen hyvin, he eivät ole huolissaan toisista. He sanovat todellisuudessa: ”Mitä se minulle kuuluu?”

Tämän ei pitäisi olla meille yllätys. Apostoli Paavali ennusti, että ”viimeisinä päivinä” monet olisivat vailla ”luonnollista kiintymystä” (2. Timoteukselle 3:1, 3). Muuan tarkkailija valitti sitä piittaamatonta asennetta, joka on kehittynyt. Hän sanoi, että ”vanha irlantilainen huolehtimisen ja jakamisen elämänfilosofia ja perinne korvataan uudella itsemme hyväksi tekemisen ja itsellemme ottamisen lailla”. Kautta maailman ihmiset tekevät omaksi hyväkseen ja ottavat itselleen, ja he ovat lähes täydellisen piittaamattomia toisten ahdingosta.

Tarvitaan joku joka välittää

Tarvitaan varmastikin joku, joka välittää. Ajattelehan esimerkiksi sitä yksinäistä saksalaismiestä, joka ”löydettiin televisionsa äärestä – viiden vuoden kuluttua siitä joulusta, jona hän kuoli”. Tätä ”eronnutta, työkyvytöntä yksineläjää”, elämän murheellisten kokemusten katkeroittamaa ihmistä, ei kaivattu ennen kuin pankkitili, josta hänen vuokransa maksettiin, oli tyhjentynyt. Hänestä ei kukaan todella välittänyt.

Ajattele myös voimakkaiden, ahneiden hallitsijoiden avuttomia uhreja. Eräällä seudulla noin 200 000 ihmistä (neljännes väestöstä) ”kuoli sorron alaisena ja nälkään” sen jälkeen, kun heidän maansa oli väkivaltaisesti anastettu heiltä. Tai ajattele lapsia, jotka joutuivat lähes uskomattoman julmuuden kohteiksi. Eräässä raportissa kerrottiin: ”Pöyristyttävä määrä lapsia joutui – – [eräässä maassa] näkemään monenlaisia julmuuksia – tappoja, pieksemisiä, raiskauksia – joiden tekijöinä olivat joskus toiset samanikäiset.” On ymmärrettävää, että sellaisen vääryyden uhri saattaa kysyä kyynelehtien: ”Onko ketään, joka todella välittää minusta?”

Yhdistyneiden kansakuntien raportin mukaan kehitysmaissa 1,3 miljardin ihmisen on pysyteltävä hengissä rahamäärällä, joka päivää kohden laskettuna vastaa noin viittä markkaa. He varmasti miettivät, onko ketään, joka välittää. Samaa miettivät ne tuhannet pakolaiset, jotka, kuten The Irish Timesin raportissa sanotaan, ”ovat kasvokkain sen karvaan valinnan kanssa, pysyäkö viheliäisellä leirillä, mennäkö epävieraanvaraiseen maahan vai yrittääkö palata kotimaahan, joka on edelleen sodan repimä tai etnisesti jakautunut”. Samassa raportissa oli tämä kolkko kehotus: ”Sulje silmäsi, laske kolmeen – ja yksi lapsi on juuri kuollut. Tämä on yksi niistä 35 000 lapsesta, jotka tänään kuolevat aliravitsemukseen tai johonkin ehkäistävissä olevaan tautiin.” Ei ihme, että monet huutavat ahdistuneina ja katkerina! (Vrt. Job 7:11.)

Onko kaikki tarkoitettu juuri tällaiseksi? Onko realistisesti ajatellen ketään, joka välittää ja joka on lisäksi riittävän voimakas lopettaakseen kärsimyksen ja parantaakseen kaiken ihmisten kokeman tuskan?

[Kuvan lähdemerkintä s. 2]

Kansi ja sivu 32: Reuters/Nikola Solic/Archive Photos

[Kuvan lähdemerkintä s. 3]

A. Boulat/Sipa Press