Kun kivenkovat sydämet muuttuvat vastaanottavaisiksi
Jehovan todistajat tunnustettiin Puolassa vuonna 1989 laillisesti uskonnolliseksi järjestöksi. Kun kristillisen puolueettomuutensa vuoksi vangittuja todistajia vähitellen vapautettiin, heidän jälkeensä jäi vankiloihin monia vankeja, jotka halusivat hartaasti kuulla heiltä lisää Raamatusta. Seuraavassa kerromme, miten Jehovan todistajat pyrkivät eräässä noista vankiloista auttamaan sellaisia, joiden sydän oli aiemmin kiveä, osoittamaan vastakaikua Jumalan sanan voimalle.
WOŁÓWISSA, 12 000 asukkaan kaupungissa Lounais-Puolassa, on 200 vuotta vanha vankila, jossa pidetään Puolan pahimpiin kuuluvia rikollisia. Saatuaan työlleen virallisen tunnustuksen Jehovan todistajat ovat pyrkineet viemään Valtakunnan hyvää uutista siellä oleville vangeille, ja he ovat tässä hyvin innokkaita.
Tälle työmuodolle tasoitti tietä kirje, jonka oikeusministeriö lähetti helmikuussa 1990 Puolan kaikille vankilanjohtajille. Kirjeessä annettiin ohjeeksi, että heidän ei pitänyt ”vaikeuttaa asioita”, jos jotkut vangit halusivat saada Vartiotorni-seuran julkaisuja tai tavata Jehovan todistajia. Todistajat, joista osa oli ollut vuosikausia Wołówin vankilassa, tunsivat hyvin sen monet paatuneet vangit. He kuitenkin luottivat siihen, että Jehova siunaisi heidän ponnistelujaan ja antaisi Raamatun totuuden pehmentää joidenkin muiden vankien kivenkovan sydämen.
Työ saadaan alkuun
”Oli vaikea saada ohjelma alkuun”, kertoo Wrocławin kaupungissa noin 40 kilometrin päässä asuva veli Czesław, joka on saanut luvan käydä Wołówin vankilassa. ”Vankilaviranomaisten kanssa piti käydä monia pitkiä keskusteluja ennen kuin he vakuuttuivat siitä, että vangit hyötyvät ’uskonnollisista palveluistamme’.”
Asioita mutkisti vielä se, kuten Czesławin toveri Paweł muistelee, että ”muuan korkea-arvoinen virkailija väitti sinnikkäästi vankien vain yrittävän saada aineellista hyötyä uskonnollisten palvelujen varjolla”. Mutta kun kolme aiemmin vaarallista rikollista ilmoittautui kasteelle vuonna 1991, vankilaviranomaiset muuttivat asennettaan ja yhteistyö parani.
”Aluksi todistimme vangeille, heidän perheilleen, jotka tulivat heitä katsomaan, ja henkilökunnalle”, selittää Czesław. ”Sitten saimme luvan saarnata hyvää uutista osastolta osastolle, mikä oli tavattoman poikkeuksellista. Kun löysimme ensimmäiset kiinnostuneet, saimme lopulta käyttää pientä salia raamatuntutkistelujen ja kristillisten kokousten pitämiseen.” Jehova tosiaan avasi tien vankien kivisydämeen.
Tehokas koulutusohjelma
Tuo pieni sali kävi pian ahtaaksi. Koska saarnaamistyöhön osallistuivat sekä kastetut vangit että ulkopuolelta tulevat veljet, kokouksissa alkoi käydä peräti 50 vankia. ”Pidimme siellä kaikki kokoukset kolmen vuoden ajan, ja vangit kävivät viikoittaisissa kokouksissamme säännöllisesti”, kertoo eräs paikallinen vanhin. Niinpä toukokuussa 1995 he saivat käyttöönsä suuremman salin.
Millä perusteella vastuulliset veljet ratkaisevat, kuka voi tulla vankilan kokouksiin? ”Meillä on luettelo niistä vangeista, jotka osoittavat vilpitöntä kiinnostusta totuutta kohtaan”, selittävät veljet Czesław ja Zdzisław. ”Jos vanki ei edisty tai jättää kokouksia väliin ilman hyvää syytä, mikä kertoo arvostuksen puutteesta tätä järjestelyä kohtaan, me vedämme hänen nimensä yli ja tiedotamme siitä vankilanjohtajalle.”
Veljet opettavat raamatuntutkisteluissa vankeja myös valmistautumaan hyvin kokouksiin ja käyttämään kirjallisuuttamme tehokkaasti. Tullessaan kokouksiin vangit ovat siksi hyvin valmistautuneita, ja he osallistuvat niissä alttiisti. He antavat rakentavia vastauksia, käyttävät Raamattujaan taitavasti ja soveltavat neuvot itseensä – usein he sanovat vastauksissaan esimerkiksi huomaavansa, että heidän olisi itse sovellettava kyseistä seikkaa.
”Kaikkiaan Wołówin vankilassa johdetaan kahtakymmentä raamatuntutkistelua. Niistä kahdeksaa johtaa kolme julistajiksi edistynyttä vankia”, sanoo seurakunnan sihteeri. Nämä ovat saaneet hyviä tuloksia myös saarnatessaan osastolta osastolle ja ollessaan ulkona vankilan pihalla. Esimerkiksi kymmenessä kuukaudessa syyskuusta 1993 kesäkuuhun 1994 he levittivät 235 kirjaa, lähes 300 kirjasta ja 1 700 lehteä. Äskettäin kaksi vankilavirkailijaa pyysi raamatuntutkistelua.
Erikoiskonventit tuovat iloa
Aikanaan tuossa vankilassa järjestettyyn koulutusohjelmaan lisättiin uusi piirre, nimittäin erikoiskonventit. Matkavalvojat ja muut pätevät veljet esittivät vankilan urheilusalissa kierroskonventin ja erikoiskonventtipäivän ohjelmien tärkeimmät osat. Ensimmäinen erikoiskonventti pidettiin lokakuussa 1993. Läsnä oli 50 vankia, ja ”Wrocławista tuli kokonaisia perheitä, mukaan luettuna naisia ja pikkulapsia”, kerrottiin Słowo Polskie -sanomalehdessä, ja niinpä läsnäolijoita oli kaikkiaan 139. Konventin väliajalla oli mahdollisuus syödä sisarten valmistama ateria ja nauttia hyvästä kristillisestä seurasta.
Tämän jälkeen on pidetty seitsemän muuta erikoiskonventtia, joista ovat hyötyneet paitsi vankilassa myös sen ulkopuolella olevat. Kun eräs todistajasisar tapasi Wołówissa olleen entisen vangin, joka asui nyt kaupungissa, tämä oli aluksi varsin kielteinen. Mutta kuultuaan, että eräästä vangista oli tullut todistaja, mies huudahti epäuskoisena: ”Sekö murhaaja on nyt todistaja?” Sen johdosta hän halusi raamatuntutkistelun.
Suurenmoisia muutoksia
Onko tämä laajamittainen koulutusohjelma todella pehmentänyt joidenkin vankien kivenkovan sydämen? Annetaanpa heidän itsensä kertoa.
”En ole koskaan tuntenut vanhempiani, koska he hylkäsivät minut pienenä, ja myöhemmin minulla oli tuskallisen kipeä tarve tuntea olevani rakastettu”, tunnustaa luonteeltaan pohdiskeleva Zdzisław. ”Sotkeuduin jo varhain rikollisuuteen, ja lopulta tein murhan. Syyllisyydentunne ajoi minut itsemurhan partaalle, ja etsin epätoivoisesti todellista toivoa. Sitten vuonna 1987 käteeni osui Vartiotorni. Siitä luin ylösnousemustoivosta ja ikuisesta elämästä. Kun tajusin, ettei kaikkea ollut vielä menetetty, luovuin itsemurha-ajatuksesta ja aloin tutkia Raamattua. Nyt olen oppinut Jehovalta ja veljiltä, mitä rakkaus tarkoittaa.” Tämä entinen murhaaja on vuodesta 1993 lähtien ollut avustava palvelija, ja viime vuonna hänestä tuli vakituinen tienraivaaja.
Tomasz puolestaan halusi heti raamatuntutkistelun. ”Se ei silti ollut vilpitöntä”, hän tunnustaa. ”Tutkin vain siksi, että minusta oli mukava loistaa tiedoillani, kun selitin toisille Jehovan todistajien uskonkäsityksiä. En kuitenkaan juuri pannut tikkua ristiin Raamatun totuuden hyväksi. Eräänä päivänä päätin lähteä kristilliseen kokoukseen. Kastetut vangit ottivat minut lämpimästi vastaan. Tajusin, ettei minun pitänyt yrittää loistaa tiedoillani vaan pehmentää kivikova sydämeni ja uudistaa mieltäni.” Tomasz alkoi pukea ylleen uutta, kristillistä persoonallisuutta (Efesolaisille 4:22–24). Nyt hän on vihkiytynyt, kastettu todistaja ja tuntee iloa saarnatessaan osastolta osastolle.
Entisten ystävien painostusta
Ne jotka ovat oppineet Raamatun totuuden vankilassa, joutuivat kokemaan osastolla olevien entisten ystäviensä sekä vankilavirkailijoiden ankaraa painostusta. Eräs heistä kertoo: ”Minua pilkattiin ja nälvittiin jatkuvasti. Pidin kuitenkin mielessäni veljien rohkaisevat sanat. ’Rukoile hellittämättä Jehovaa’, he sanoivat. ’Lue Raamattuasi, niin saat sisäisen rauhan.’ Se tosiaan auttoi.”
”Toiset vangit eivät säästelleet kirpeitä huomautuksiaan, jotka oli suunnattu minua vastaan”, sanoo Ryszard, roteva kastettu veli. ”’Saat käydä kokouksissasi, mutta älä yritäkään esittää mitään tai pitää itseäsi muita parempana, onko selvä?’ he varoittivat minua. Kun tein elämässäni muutoksia Raamatun periaatteiden pohjalta, sain kärsiä siitä. He kumosivat sänkyni, heittelivät raamatullisen kirjallisuuteni ympäriinsä ja sotkivat minun osani osastosta. Rukoilin Jehovalta voimaa hillitä itseni ja menin sitten hiljaa panemaan paikat kuntoon. Jonkin ajan kuluttua hyökkäykset loppuivat.”
”Kun toiset vangit näkevät, että olemme tehneet lujan päätöksen palvella Jehovaa, painostus muuttaa muotoaan”, kertovat eräät muut kastetut vangit. ”He muistuttavat helposti, ettemme saa enää juoda, polttaa tai valehdella. Tällainen painostus auttaa pitämään itsensä kurissa, ja paheet ja riippuvuudet rapisevat nopeaan tahtiin pois. Se auttaa myös kehittämään hengen hedelmiä.” (Galatalaisille 5:22, 23.)
Jumalan vihkiytyneiksi palvelijoiksi
Urheilusalissa pidettiin keväällä 1991 vankilaviranomaisten luvalla ensimmäinen kastetilaisuus. Onnellinen kastettava oli Zdzisław. Läsnä oli 12 vankia sekä 21 veljeä ja sisarta ulkopuolelta. Kokous vaikutti vankeihin kannustavasti. Jotkut heistä edistyivät niin merkittävästi, että kaksi muuta vankia kastettiin myöhemmin samana vuonna. Kahden vuoden kuluttua, vuonna 1993, kastetilaisuuksia pidettiin kaksi, ja Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi kasteelle meni vielä seitsemän vankia!
Paikallinen päivälehti Wieczór Wrocławia kertoi joulukuussa pidetystä kastetilaisuudesta: ”Urheilusaliin virtaa jatkuvasti ihmisiä, ja kaikki tervehtivät toisiaan kädestä pitäen. Kukaan ei ole täällä vieras. He muodostavat yhden suuren perheen, jota yhdistää ajattelutapa, elämäntapa ja yhden Jumalan, Jehovan, palveleminen.” Tuohon ”yhteen suureen perheeseen” kuului tuolloin 135 henkeä, joista 50 oli vankeja. Tutustutaanpa heistä joihinkin.
Jerzy kävi kasteella kesäkuussa. Hän kertoo: ”Sain jonkinlaisen kosketuksen Raamatun totuuteen vuosia sitten, mutta sydämeni oli todella kiveä. Petos, avioero ensimmäisestä vaimostani, luvaton suhde Krystynan kanssa, avioton lapsi ja toistuvat vankilareissut – sellaista oli elämäni.” Nähtyään, miten muista kovettuneista rikollisista tuli vankilassa todistajia, hän alkoi kysellä itseltään, eikö hänestäkin voisi tulla parempaa ihmistä. Hän pyysi raamatuntutkistelua ja alkoi käydä kokouksissa. Todellinen käännekohta tapahtui kuitenkin silloin, kun hän kuuli yleiseltä syyttäjältä, että Krystynasta oli tullut Jehovan todistaja kolme vuotta aiemmin. ”Se oli minulle täysi yllätys!” Jerzy sanoo. ”Ajattelin, että entäs minä? Mitä minä aion tehdä? Tajusin, että minun täytyi panna elämäni järjestykseen saadakseni Jehovan hyväksymyksen.” Se johti onnelliseen jälleennäkemiseen vankilassa – Krystynan ja heidän 11-vuotiaan tyttärensä Marzenan kanssa. Ennen pitkää he laillistivat avioliittonsa. Vaikka Jerzy on yhä vankilassa ja hänellä on hyvät ja huonot hetkensä, hän opetteli hiljattain käyttämään viittomakieltä ja pystyy nyt auttamaan kuuroja vankeja.
Mirosław joutui tekemisiin rikollisuuden kanssa jo koulun alaluokilla. Hän ihaili syvästi ystäviensä toimintaa ja seurasi pian heidän esimerkkiään. Hänen ryöstämiään tai pahoinpitelemiään ihmisiä on pitkä lista. Sitten hän joutui vankilaan. ”Kun tajusin olevani vankilassa, etsin apua papilta”, Mirosław tunnustaa. ”Mutta koin karvaan pettymyksen. Niinpä päätin tappaa itseni ottamalla myrkkyä.” Juuri sinä päivänä, jona hän aikoi ottaa itsensä hengiltä, hänet siirrettiin toiselle osastolle. Siellä hän näki Vartiotornin, jossa puhuttiin elämän tarkoituksesta. ”Tuo yksinkertainen ja selvä aineisto oli juuri sitä, mitä tarvitsin”, hän jatkaa. ”Nyt halusin elää! Siksi rukoilin Jehovaa ja pyysin todistajilta raamatuntutkistelua.” Hän edistyi tutkistelussaan nopeasti ja meni kasteelle vuonna 1991. Nyt hän palvelee vankilassa osa-aikaisena tienraivaajana, ja hän saa saarnata osastolta osastolle.
Tähän mennessä on kasteella käynyt kaikkiaan 15 vankia. Heidän tuomionsa ovat yhteensä lähes 260 vuotta. Osa vapautettiin ennen kuin he kärsivät rangaistuksensa loppuun. Yhden vangin 25 vuoden tuomiota lyhennettiin 10 vuodella. Useista kiinnostuneista on tullut kastettuja todistajia vapautumisensa jälkeen. Lisäksi vankilassa on neljä muuta vankia, jotka parhaillaan valmistautuvat kasteelle.
Tunnustusta vankilaviranomaisilta
”Muutos tuomittujen asenteissa on ollut hyvin huomattava”, sanotaan vankilan raportissa. ”Monet lopettavat tupakoinnin, ja he pitävät osastonsa siistinä. Monien vankien käytöksessä on tapahtunut selvästi tällaisia muutoksia.”
Życie Warszawy -lehti kertoi Wołówin vankilan johdon tunnustaneen, että nämä ”vangit ovat kurinalaisia eivätkä tuota ongelmia vartijoille”. Kirjoituksessa sanottiin lisäksi, että ne, jotka ovat päässeet vapaaksi ennen kuin ovat kärsineet tuomionsa loppuun, ovat löytäneet paikkansa Jehovan todistajien piiristä eivätkä palaa rikoksen poluille.
Entä mitä mieltä on vankilanjohtaja? ”Jehovan todistajien työ tässä vankilassa on erittäin toivottua ja hyödyllistä”, hän sanoo. Johtaja tunnustaa, että ”sinä aikana kun vangit tutkivat Raamattua [todistajien kanssa], heidän arvonsa ja norminsa muuttuvat ja heidän elämäänsä alkaa ohjata uusi voima. He käyttäytyvät erittäin tahdikkaasti ja kohteliaasti. He tekevät ahkerasti työtä eivätkä aiheuta juuri mitään ongelmia.” Viranomaisten myönteinen palaute tuntuu tietysti hyvältä niistä todistajista, jotka työskentelevät Wołówin vankilan asukkien parissa.
Vankilassa käyvät todistajat ymmärtävät hyvin Jeesuksen sanat: ”Minä tunnen lampaani, ja minun lampaani tuntevat minut – – ne kuuntelevat minun ääntäni, ja niistä tulee yksi lauma, yksi paimen.” (Johannes 10:14, 16.) Eivät edes vankilan muurit voi estää Hyvää Paimenta, Jeesusta Kristusta, kokoamasta lampaankaltaisia ihmisiä. Wołówin todistajat ovat kiitollisia siitä, että he saavat osallistua tähän iloiseen palvelukseen. He luottavat siihen, että Jehova siunaa jatkuvasti, kun he yrittävät auttaa vielä monia kivisydämisiä osoittamaan vastakaikua Valtakunnan hyvälle uutiselle ennen kuin loppu tulee (Matteus 24:14).
[Tekstiruutu s. 27]
”Ison lapsen” ongelma
”Oltuaan vankilassa jonkin aikaa vanki menettää usein tajun siitä, mitä on elää vapaudessa, omin neuvoin”, ovat Wołówin vankilassa työskentelevät todistajat havainneet. ”Olemme tekemisissä pohjimmiltaan ’ison lapsen’ ongelman kanssa, ihmisen joka vankilasta päästyään ei osaa huolehtia itsestään. Siksi seurakunnan rooli ulottuu pitemmälle kuin vain Raamatun totuuden opettamiseen. Meidän täytyy valmistaa häntä sopeutumaan yhteisöön ja varoittaa häntä uusista vaaroista ja kiusauksista, joita hän saattaa kohdata. Vaikka varomme olemasta liian huolehtivia, meidän täytyy auttaa häntä uuteen alkuun elämässä.”