Kokiko Maria luonnollisen kuoleman?
VATIKAANISSA ilmestyvän L’Osservatore Romano -sanomalehden mukaan katolinen oppi Marian taivaaseen ottamisesta kuuluu seuraavasti: ”Tahraton Neitsyt, joka on varjeltu kaikilta perisynnin tahroilta, otettiin ruumiineen ja sieluineen taivaalliseen kirkkauteen, kun hänen maallinen elämänsä oli ohi.” Tämä opetus on saanut jotkut katoliset teologit väittämään, että Maria ”ei kuollut vaan hänet korotettiin heti maallisesta elämästä taivaalliseen kirkkauteen”, sanotaan lehdessä.a
Paavi Johannes Paavali II esitti asiasta taannoin erilaisen näkemyksen. Vatikaanin yleisvastaanotolla 25. kesäkuuta 1997 hän sanoi: ”Uusi testamentti ei kerro mitään Marian kuolemaa koskevista olosuhteista. Tämä hiljaisuus saa olettamaan, että se tapahtui luonnollisesti, niin ettei siihen liittynyt mitään mainitsemisen arvoista. – – Mielipiteet, joissa luonnollista kuolemaa ei haluta ottaa lukuun, näyttävät perusteettomilta.”
Paavi Johannes Paavalin lausunto aiheuttaa syvän särön oppiin tahrattomasta sikiämisestä. Jos Jeesuksen äiti oli ”varjeltu kaikilta perisynnin tahroilta”, niin miten Maria saattoi kokea ”luonnollisen kuoleman”, joka on seuraus syntiseltä Aadamilta peritystä synnistä? (Roomalaisille 5:12.) Tämä teologinen ongelma johtuu siitä, että katolisen kirkon näkemys Jeesuksen äidistä on vääristynyt. Ei ihme, että katolisen kirkon piirissä kysymys on jakanut mielipiteitä ja aiheuttanut hämmennystä.
Vaikka Raamattu kuvailee Mariaa nöyräksi, uskolliseksi ja harrasmieliseksi, se ei lue näitä ominaisuuksia ”tahrattoman sikiämisen” ansioksi (Luukas 1:38; Apostolien teot 1:13, 14). Raamattu sanoo yksinkertaisesti: ”Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat Jumalan kunniaa vailla.” (Roomalaisille 3:23.) Maria tosiaan peri synnin ja epätäydellisyyden kuten kaikki muutkin ihmiset, eikä mikään puhu sen puolesta, että hän olisi kokenut muun kuin luonnollisen kuoleman. (Vrt. 1. Johanneksen kirje 1:8–10.)
[Alaviite]
a Ks. kirjoitusta ”Onko Marian taivaaseen ottaminen Jumalan ilmoittama dogmi?” Vartiotornista 15.2.1994 s. 26–29.