Minua tuettiin läpi hirvittävien koettelemusten

KERTONUT ÉVA JOSEFSSON

Meitä oli kokoontunut yhteen pieni ryhmä hetkeksi ennen lähtöä kristilliseen sananpalvelukseen Újpestin kaupunginosassa Budapestissa Unkarissa. Elettiin vuotta 1939 toisen maailmansodan kynnyksellä, ja Jehovan todistajien saarnaamistyö oli kielletty Unkarissa. Ne jotka noina päivinä opettivat Raamatun totuutta julkisesti, joutuivat usein pidätetyiksi.

KOSKA minä olin lähdössä mukaan ensimmäistä kertaa, näytin varmasti hiukan levottomalta ja kalpealta. Eräs vanhahko kristitty veli kääntyi puoleeni ja sanoi: ”Éva, sinun ei tarvitse olla koskaan peloissasi. Jehovan palveleminen on suurin kunnia, minkä ihminen voi saada.” Nuo huomaavaiset ja vahvistavat sanat tukivat minua läpi monien hirvittävien koettelemusten.

Juutalainen tausta

Olin viisilapsisen juutalaisperheen esikoinen. Äiti ei saanut tyydytystä juutalaisuudesta, joten hän alkoi tutustua muihin uskontoihin. Niin hän tapasi Erzsébet Slézingerin, juutalaisnaisen, joka itsekin oli etsimässä Raamatun totuutta. Erzsébet saattoi äidin kosketuksiin Jehovan todistajien kanssa, ja sen ansiosta minäkin kiinnostuin syvästi Raamatun opetuksista. Pian aloin kertoa muille oppimastani.

Kun täytin 18 vuotta kesällä 1941, kävin Tonavassa kasteella vertauskuvaksi vihkiytymisestäni Jehova Jumalalle. Äiti kastettiin samalla kertaa, mutta isä ei omaksunut vasta löytämäämme kristillistä uskoa. Kohta kasteeni jälkeen suunnittelin tienraivauksen eli kokoaikaisen sananpalveluksen aloittamista. Tarvitsin polkupyörän, joten menin töihin erään suuren tekstiilitehtaan laboratorioon.

Koettelemukset alkavat

Natsit olivat miehittäneet Unkarin, ja tehdas, jossa kävin töissä, oli siirtynyt saksalaisten alaisuuteen. Eräänä päivänä kaikki työntekijät kutsuttiin valvojien eteen vannomaan uskollisuudenvala natseille. Meille sanottiin, että vannomatta jättäminen johtaisi vakaviin seuraamuksiin. Tilaisuudessa, jossa meidän oli esitettävä natsitervehdys, minä seisoin kunnioittavasti paikoillani mutta en toiminut vaaditulla tavalla. Minut kutsuttiin toimistoon vielä samana päivänä, ja saatuani palkan käteeni minut erotettiin. Koska työpaikkoja oli harvassa, mietin, miten tienraivaussuunnitelmieni kävisi. Seuraavana päivänä sain kuitenkin uuden työn, josta maksettiin jopa paremmin.

Nyt saatoin toteuttaa toiveeni ja ryhtyä tienraivaajaksi. Minulla oli useita tienraivaustovereita, joista viimeinen oli Juliska Asztalos. Käytimme kentällä pelkästään Raamattua, koska meillä ei ollut kirjallisuutta tarjottavaksi. Löydettyämme kiinnostuneita ihmisiä palasimme heidän luokseen ja lainasimme heille kirjallisuutta.

Kerta toisensa jälkeen Juliskan ja minun oli vaihdettava aluetta, jolla työskentelimme. Syynä oli pappi, joka kuultuaan käynneistämme ”hänen lampaittensa” luona kuulutti kirkossa, että mikäli Jehovan todistajat tulivat käymään, siitä oli ilmoitettava hänelle tai poliisille. Kun ystävälliset ihmiset kertoivat meille tuollaisesta kuulutuksesta, siirryimme toiselle alueelle.

Eräänä päivänä tapasimme Juliskan kanssa nuoren pojan, joka osoitti kiinnostusta. Sovimme hänen kanssaan, että palaisimme lainaamaan hänelle luettavaa. Mutta kun tulimme takaisin, paikalla olivat poliisit, ja meidät pidätettiin ja vietiin Dunavecsen poliisiasemalle. Poikaa oli käytetty houkuttimena meidän nappaamisessamme. Saapuessamme poliisiasemalle näimme siellä papin ja tiesimme, että hänkin oli sekaantunut asiaan.

Pahin koettelemukseni

Poliisiasemalla pääni ajettiin kaljuksi ja minun piti seisoa alastomana yli kymmenen poliisin edessä. He kuulustelivat minua saadakseen tietää, kuka oli johtajamme Unkarissa. Selitin, ettei meillä ollut muita johtajia kuin Jeesus Kristus. Sitten he pieksivät minua raa’asti patukoilla, mutta en kavaltanut kristittyjä veljiäni.

Sen jälkeen jalkani sidottiin yhteen, samoin käteni pääni yläpuolelle. Sitten he kaikki yhtä poliisia lukuun ottamatta raiskasivat minut yksi toisensa perään. Siteet olivat niin tiukalla, että niiden jälki näkyi ranteissani vielä kolmen vuoden kuluttua. Minua kohdeltiin niin pahoin, että sain olla kellarissa kaksi viikkoa, kunnes pahimmat vammani paranivat hiukan.

Suvantovaihe

Myöhemmin minut vietiin Nagykanizsan vankilaan, jossa oli monia Jehovan todistajia. Seurasi kaksi suhteellisen onnellista vuotta vankeudestamme huolimatta. Pidimme kaikki kokouksemme salaa ja toimimme suurin piirtein seurakunnan tavoin. Meillä oli myös monia tilaisuuksia todistaa vapaamuotoisesti. Tässä vankilassa tapasin Olga Slézingerin, jonka lihalliselta sisarelta Erzsébet Slézingeriltä äiti ja minä olimme ensi kertaa kuulleet Raamatun totuudesta.

Vuoteen 1944 tultaessa Unkarin natsit olivat päättäneet tuhota maasta kaikki juutalaiset, aivan niin kuin natsit olivat järjestelmällisesti tappaneet heitä muilla miehitetyillä alueilla. Eräänä päivänä he tulivat hakemaan Olgan ja minut. Meidät ahdettiin karjavaunuun, ja kuljettuamme hyvin vaikean matkan Tšekkoslovakian halki saavuimme määränpäähämme Etelä-Puolaan – Auschwitzin kuolemanleiriin.

Hengissä Auschwitzissa

Tunsin oloni turvalliseksi Olgan seurassa. Hän osasi olla huumorintajuinen koettelevissakin tilanteissa. Saavuttuamme Auschwitziin jouduimme pahamaineisen tohtori Mengelen eteen, jonka tehtävänä oli jakaa uudet tulokkaat työhön kelpaamattomiin ja työkykyisiin. Edelliset lähetettiin kaasukammioihin. Kun tuli meidän vuoromme, Mengele kysyi Olgalta: ”Minkä ikäinen sinä olet?”

Olga vastasi rohkeasti pilke silmäkulmassa: ”Kaksikymmentä.” Todellisuudessa siihen sai panna toisen mokoman lisää. Mutta Mengele nauroi ja päästi hänet menemään oikealle, ja niin hän jäi eloon.

Kaikkien vankien takkiin ommeltiin Auschwitzissa tunnusmerkki: juutalaisilla oli Daavidin tähti ja Jehovan todistajilla violetti kolmio. Kun meidän vaatteisiimme haluttiin ommella Daavidin tähti, selitimme olevamme Jehovan todistajia ja haluavamme violetin kolmion. Tämä ei johtunut siitä, että olisimme hävenneet juutalaista perintöämme, vaan siitä, että olimme nyt Jehovan todistajia. Meitä yritettiin potkimalla ja lyömällä pakottaa ottamaan juutalaismerkki. Mutta pidimme pintamme, kunnes meidät tunnustettiin Jehovan todistajiksi.

Myöhemmin tapasin sisareni Elviran, joka oli kolme vuotta minua nuorempi. Koko seitsenhenkinen perheemme oli tuotu Auschwitziin. Vain Elvira ja minut oli katsottu kelvollisiksi työhön. Isä, äiti ja kolme sisarustamme kuolivat kaasukammioissa. Elvira ei tuolloin ollut todistaja, joten emme olleet samassa osassa leiriä. Hän säilyi elossa ja muutti Yhdysvaltoihin, ja hänestä tuli todistaja Pittsburghissa Pennsylvaniassa, missä hän kuoli vuonna 1973.

Hengissä muilla leireillä

Talvella 1944–45 saksalaiset päättivät evakuoida Auschwitzin, koska venäläiset olivat lähestymässä. Siksi meidät siirrettiin Bergen-Belseniin Pohjois-Saksaan. Pian perille tultuamme Olga ja minut lähetettiin Braunschweigiin. Siellä meidän odotettiin osallistuvan raivaustöihin liittoutuneiden kiivaiden pommitusten jälkeen. Keskustelimme asiasta Olgan kanssa. Koska emme olleet varmoja, loukkaisiko työ puolueettomuuttamme, päätimme molemmat kieltäytyä siitä.

Päätöksemme aiheutti melkoista hälyä. Meitä piestiin nahkaruoskilla, ja sitten jouduimme teloituskomennuskunnan eteen. Meille annettiin minuutti aikaa miettiä vielä asiaa ja sanottiin, että ellei mielemme muuttuisi, meidät ammuttaisiin. Sanoimme, ettemme tarvinneet miettimisaikaa, koska olimme tehneet päätöksemme. Koska leirin komentaja ei ollut paikalla ja vain hänellä oli valtuudet antaa teloitusmääräys, teloitustamme piti kuitenkin lykätä.

Sillä aikaa meitä seisotettiin leirin aukiolla koko päivän. Vartiossa oli kaksi aseistautunutta sotilasta, joita vaihdettiin kahden tunnin välein. Ruokaa emme saaneet, ja meitä paleli hirvittävästi, sillä oli helmikuu. Tätä kohtelua kesti viikon, mutta komentajaa ei näkynyt. Niinpä meidät pantiin kuorma-auton lavalle, ja yllätykseksemme huomasimme olevamme taas Bergen-Belsenissä.

Tässä vaiheessa Olga ja minä olimme todella huonossa kunnossa. Minulta oli lähtenyt hiukset melkein kokonaan, ja minulla oli korkea kuume. Kykenin tekemään hiukan työtä vain äärimmäisin ponnistuksin. Päivittäinen laiha kaalikeitto ja pieni leipäpala eivät riittäneet. Meidän oli kuitenkin välttämätöntä työskennellä, sillä ne, jotka eivät siihen pystyneet, teloitettiin. Keittiössä kanssani työskennelleet saksalaiset sisaret auttoivat minua levähtämään välillä. Kun vartijat olivat tulossa tarkastukselle, sisaret varoittivat minua, niin että saatoin nousta työpöydän ääreen ja näyttää siltä kuin olisin ollut hyvinkin ahkera.

Eräänä päivänä Olgalla ei enää yksinkertaisesti ollut voimia lähteä työhön, ja sen jälkeen emme häntä enää nähneet. Menetin rohkean ystävän ja toverin, ihmisen joka oli auttanut minua suuresti noina vaikeina kuukausina leireillä. Herramme Jeesuksen Kristuksen voideltuna seuraajana hän on varmasti saanut heti taivaallisen palkintonsa (Ilmestys 14:13).

Vapautus ja elämä sen jälkeen

Kun sota päättyi toukokuussa 1945 ja pääsimme vapaiksi, olin niin heikko, etten pystynyt iloitsemaan sortajien ikeen murtumisesta viimeinkin; en myöskään pystynyt liittymään saattueisiin, kun vapautuneita alettiin viedä maihin, jotka halusivat ottaa heidät vastaan. Olin kolme kuukautta sairaalassa keräämässä voimia. Sitten minut vietiin Ruotsiin, josta tuli uusi kotimaani. Otin heti yhteyttä kristittyihin veljiini ja sisariini, ja aikanaan tartuin jälleen kallisarvoiseen kenttäpalveluksen aarteeseen.

Vuonna 1949 menin naimisiin Lennart Josefssonin kanssa, joka oli palvellut vuosia Jehovan todistajien matkavalvojana. Hänkin oli ollut vankilassa uskonsa takia toisen maailmansodan aikana. Aloitimme yhteisen elämämme tienraivaajina 1. syyskuuta 1949, ja meidät määrättiin palvelemaan Boråsin kaupunkiin. Ensimmäisinä vuosinamme siellä johdimme kiinnostuneille säännöllisesti kymmentä raamatuntutkistelua joka viikko. Meillä oli ilo nähdä Boråsin seurakunnan kasvavan yhdeksässä vuodessa kolmeksi, ja nykyään kaupungissa on viisi seurakuntaa.

En voinut jatkaa tienraivausta pitkään, sillä saimme vuonna 1950 tyttären ja siitä kahden vuoden kuluttua pojan. Iloinen etuni oli opettaa lapsillemme se kallisarvoinen totuus, jonka tuo rakas unkarilainen veli opetti minulle ollessani vasta 16-vuotias, nimittäin: ”Jehovan palveleminen on suurin kunnia, minkä ihminen voi saada.”

Kun muistelen elämääni, huomaan kokeneeni todeksi sen, mitä opetuslapsi Jaakob kirjoitti muistuttaessaan meitä Jobin kestävyydestä: ”Jehova on hyvin hellä kiintymyksessään ja armollinen.” (Jaakobin kirje 5:11.) Vaikka minäkin jouduin hirvittäviin koettelemuksiin, minua on siunattu ylenpalttisesti kahdella lapsella, heidän puolisoillaan ja kuudella lapsenlapsella – jotka kaikki palvovat Jehovaa. Sen lisäksi minulla on monia, monia hengellisiä lapsia ja lastenlapsia, joista jotkut palvelevat tienraivaajina ja lähetystyöntekijöinä. Suuri toiveeni on nyt saada tavata kuolemassa nukkuvat rakkaani ja halata heitä, kun he nousevat ylös muistohaudoistaan (Johannes 5:28, 29).

[Kuva s. 31]

Kenttäpalveluksessa Ruotsissa toisen maailmansodan jälkeen

[Kuva s. 31]

Mieheni kanssa