Runsaita palkintoja pyhästä palveluksesta

Kertonut Harry Bloor

Noin sata vuotta sitten isoisäni oli metodistikirkon vankkumaton jäsen. Hän oli myös kunnioitettu maallikkosaarnaaja, joka tuki avokätisesti monia kappeleita Stoke-on-Trentissä, kaupungissa johon oli keskittynyt Englannin keraamista teollisuutta. Sitten hän joutui taloudellisesti ahtaalle. Isäni auttoi häntä järjestämällä hänet pienen kyläkaupan hoitajaksi. Kaupalla oli lupa myydä olutta, ja kun metodistit saivat tietää tästä, he erottivat isoisän oitis.

ISÄ raivostui ja vannoi, että hän ei enää koskaan olisi missään tekemisissä uskonnon kanssa – ja hän piti sanansa. Hän oli ollut poliisi, mutta myöhemmin hän ryhtyi pitämään krouvia. Niinpä minä kasvoin tuon paikan hajujen ja tupakansavun keskellä. Uskonto ei hallinnut elämääni millään tavalla, mutta minä kyllä opin hallitsemaan taiturimaisesti useimmat lautapelit! Isoisän varhaisen vaikutuksen ansiosta terve kunnioitukseni Raamattua kohtaan kuitenkin säilyi, vaikken tuntenut sitä juuri lainkaan.

Opin Raamatun totuuden

Ollessani 24-vuotias vuonna 1923 muutin itään Nottinghamiin ja aloin seurustella Maryn kanssa, joka asui noin 40 kilometrin päässä Whetstonen kylässä Leicesteristä lounaaseen. Hänen isänsä Arthur Rest oli ollut paikallisen kirkon kanttori, mutta tässä vaiheessa hän oli innokas raamatuntutkija eli Jehovan todistaja, kuten nykyään sanottaisiin. Arthur puhui minulle aina uudesta uskostaan – ilman mainittavaa menestystä. Kiinnostukseni kuitenkin syttyi, kun lähdin hänen mukanaan paikkakunnan baptistikirkkoon sunnuntai-iltapäivänä 13. heinäkuuta 1924 kuuntelemaan luentoa, jonka piti eräs parlamentin jäsen, huomattava baptisti. Hänen aiheensa ”Pastori Russellin opetukset Raamatun valossa” herätti uteliaisuuteni. Minulla on vieläkin tallella muistiinpanot tuosta puheesta.

Baptistit eivät suostuneet raamatuntutkijoiden pyyntöön saada vastata hyökkäykseen, joka heidän uskonkäsityksiään vastaan oli tehty. Minä närkästyin tästä ja päätin löytää toisen paikan, jossa tällainen kokous voitaisiin pitää. Lähistöllä sijaitseva lato osoittautui ihanteelliseksi. Lakaisimme sen puhtaaksi, poistimme hämähäkinseitit, työnsimme puimakoneet syrjään, ja sitten kaikki oli valmista. Kokosimme paikalle 70 tuolia ja painoimme esitelmäkutsuja.

Kun Frank Freer saapui Leicesteristä pitämään puheen, kaikki istuimet olivat täynnä ja toiset 70 henkeä seisoivat! Frankin selvä, Raamattuun perustuva todistelu vetosi minuun samoin kuin moniin muihin läsnäolijoihin. Siitä lähtien raamatuntutkijoiden pieni seurakunta Blabyssa lähellä Leicesteriä kasvoi nopeasti. Se oli myös oman elämäni – ja Maryn elämän – käännekohta. Vihkiydyimme molemmat Jehovalle vuonna 1925, kävimme kasteella ja menimme naimisiin.

Hengellisiä siunauksia

Seuraavana vuonna minut nimitettiin Blabyn seurakunnan palvelusjohtajaksi. Halusimme vaimoni kanssa seurata kolporteeraajien jalanjälkiä ja aloittaa kokoaikaisen evankelioimistyön, mutta pian kävi ilmi, että Maryn terveys ei sallisi hänelle niin toiminnallista aikataulua. Vaikka hänellä oli heikko terveys siihen saakka kun hän kuoli vuonna 1987, hän oli hieno elämäntoveri ja erinomainen sananpalvelija, joka oli taitava todistamaan vapaamuotoisesti ja aloittamaan raamatuntutkisteluja. Ilta toisensa jälkeen joko olimme kokouksissa tai kerroimme Raamatun totuuksista lähimmäisillemme.

Minä olin insinööri ja työskentelin yrityksessä, joka valmisti koneita sahoille. Työhöni kuului paljon matkustamista ympäri Britanniaa sekä lisäksi Ranskassa, ja tavallisesti Mary oli mukanani. Nämä matkat antoivat meille tilaisuuksia todistaa laajalti.

Kasvun perusta

Vuonna 1925 rakensimme Blabyyn oivallisen rakennuksen kokouksiamme varten, ja sieltä käsin organisoimme tehokkaan todistusohjelman. Vuokrasimme joka sunnuntaiaamu linja-auton, joka vei meidät hajallaan oleviin kyliin ja pikkukaupunkeihin. Julistajia jätettiin matkan varrelle saarnaamaan, ja sitten auto poimi heidät takaisin kyytiin paluumatkalla. Lämpiminä kesäkuukausina meillä oli sunnuntaisin loppuiltapäivästä raamatuntutkistelu, jossa käytimme Vartiotornin tuoretta numeroa. Sen jälkeen kokoonnuimme kahdeksalta Leicesterin torille ulkona pidettävään esitelmään. Eräänä iltana paikalla oli 200 kuulijaa. Tällä toiminnalla laskettiin perusta niille monille seurakunnille, joita nykyään on Leicesterissä ja sen lähistöllä.

Vuonna 1926 Lontoon Alexandra Palacessa ja Royal Albert Hallissa pidettiin yhtäaikaisesti käänteentekevä konventti. Tuossa tilaisuudessa Joseph F. Rutherford, Vartiotorni-seuran silloinen presidentti, julkaisi kirjan Vapautus (suom. 1927). Päätös nimeltä ”Todistus maailman hallitsijoille” ja veli Rutherfordin voimallinen esitelmä ”Miksi maailman vallat horjuvat – parannuskeino” julkaistiin täysimittaisina eräässä johtavassa sanomalehdessä seuraavana päivänä. Esitelmän kuuli runsaat 10 000 henkeä, ja jälkeenpäin päätöstä levitettiin 50 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti. Tuo konventti joudutti saarnaamistyötä Britanniassa.

Sodanaikainen suuri konventti

Toinen maailmansota syttyi syyskuussa 1939, ja vuonna 1941 se oli kuumimmillaan. Saksalaiset pommikoneet tekivät hyökkäyksiä yötä päivää, ja koko maassa oli voimassa pimennysmääräys. Ruokaa oli niukasti, ja saatavilla olevat tarvikkeet oli tarkoin säännöstelty. Mahdollisuudet matkustaa paikasta toiseen – edes junalla – olivat hyvin rajalliset. Näistä ylipääsemättömiltä näyttävistä esteistä huolimatta pidimme viisipäiväisen valtakunnallisen konventin 3.–7. syyskuuta 1941.

Konventtipaikaksi valittiin Leicesterin De Montfort Hall, sillä Leicester sijaitsee keskellä Englantia. Koska olin työssä sahateollisuuden piirissä, saatoin auttaa mainostaulujen rakentamisessa. Järjestin myös paikalliset kuljetukset konventtivieraille. Ostamalla liput etukäteen ja maksamalla niistä ylimääräistä saimme pidettyä Leicesterin raitiovaunut liikenteessä jopa sunnuntaina.

Koska matkustamista oli rajoitettu, toivoimme ehkä noin 3 000:ta todistajaa tulevaksi. Kuvittele, miten innostuneita olimme, kun yli 10 000 vierasta ilmoitti saapuvansa konventtiin! Mutta missä he yöpyisivät? Leicesteriläiset kutsuivat ystävällisesti monia koteihinsa. Sen lisäksi majoitimme noin tuhat henkeä telttoihin pellolle kolmen kilometrin päähän konventtipaikasta. Gideonin leiri, kuten aluetta kutsuimme, herätti paikkakunnalla melkoista keskustelua.

Vuokrasimme valkoisia telttoja konventtiosastoja ja valtavan ihmismäärän majoittamista varten. Kun todettiin, että ne voisivat kirkkaassa kuutamossa joutua natsien pommikoneiden maalitauluiksi, ne naamioitiin kiireesti. Sota ja etenkin se, että todistajat eivät osallistuneet siihen, oli yleinen puheenaihe. Tuohon aikaan vankiloissa oli satoja todistajia Raamattuun perustuvan puolueettoman kantansa johdosta (Jesaja 2:4; Johannes 17:16).

Sunday Pictorial -lehdessä 7.9.1941 kerrottiin: ”On hämmästyttävää nähdä 10 000 ihmistä, lähinnä nuoria, puhumassa viikon ajan uskonnosta mainitsematta lainkaan sotaa, paitsi sivuseikkana.

Kysyin, oliko todistajilla jäseniä Saksassa. Kyllä oli, minulle vastattiin, ja he olivat lähes kaikki, noin 6 000 henkeä, keskitysleireissä.”

Reportteri jatkoi: ”Natsit ovat kyllä vihollinen, mutta todistajat tekevät hyvin vähän heidän suhteensa, mitä nyt myyvät traktaatteja ja kuuntelevat puheita.”

Sanomalehtien maininnat meistä olivat enimmäkseen kielteisiä, ja vastustajat turvautuivat jopa väkivaltaan yrittäessään turhaan keskeyttää konventtimme. Lontoolainen The Daily Mail kuitenkin myönsi jokseenkin vastahakoisesti: ”Järjestelyt sujuivat juoheasti, huomaamattomasti ja tehokkaasti.”

Meitä syytettiin kaupungin tupakkavarastojen vähyydestä. Mutta The Daily Mail -lehdessä selitettiin: ”Ei Leicester sen enempää kuin tupakkavalvojakaan voi valittaa, että todistajat polttaisivat Leicesterin tupakat. He eivät polta.” Lisäksi kumottiin sitä koskevat valitukset, että todistajat veivät paikallisilta asukkailta ruoan, kun selitettiin, että he olivat itse tuoneet mukanaan suurimman osan määräannoksistaan. Itse asiassa Leicesterin kuninkaalliseen sairaalaan lahjoitettiin konventin loputtua 150 lähes kahden kilon painoista leipää – huomattava lahjoitus noina pula-aikoina.

Konventti antoi paljon hengellistä virkistystä Britannian noin 11 000 todistajalle. Suunnilleen 12 000 hengen läsnäolijamäärä innosti heitä! Konventtivieraat todistivat ennennäkemättömässä määrin Leicesterin kaduilla ja kävivät syrjäkylissä soittamassa gramofonipuheita.

Konventin pääpuheet oli nauhoitettu edellisessä kuussa Jehovan todistajien viisipäiväisessä konventissa Saint Louisissa Missourissa Yhdysvalloissa. Veli Rutherfordin nauhoitettu puhe ”Kuninkaan lapset” oli konventin kohokohtia. Koska Saint Louisissa julkaistua kirjaa Lapset ei voitu tuoda maahan, siitä tehtiin myöhemmin pehmeäkantinen erikoispainos Britanniassa. Kirja lähetettiin kaikille konventissa olleille lapsille.

Ainutlaatuinen vuosikokous Leicesterissä

Sodan jälkeen Valtakunnan julistajien määrä kasvoi Britanniassa ilmiömäisesti! Leicesterissä oli 1980-luvun alussa jo 10 seurakuntaa. Silloin meille ilmoitettiin, että Jehovan todistajien hallintoelin oli päättänyt pitää Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran vuosikokouksen Leicesterissä vuonna 1983. Leicesterin kaupunginvalvojana olin pian mukana valmistelutöissä, joihin kuului jälleen De Montfort Hallin vuokraaminen.

Tilaisuuteen saapui kolmetoista hallintoelimen jäsentä Seuran päätoimistosta Brooklynista. Salin täytti kaikkiaan 3 671 edustajaa – tällä kertaa joka puolelta maailmaa ja pääosin kauan mukana olleita. Lisäksi 1 500 henkeä kuuli ohjelman läheisessä konventtisalissa.

Tämän vuosikokouksen puheenjohtajana toimi Albert D. Schroeder, joka oli valvonut Vartiotorni-seuran Lontoon-haaratoimistoa sodanaikaisen Leicesterin konventtimme aikana. Muistellessaan tuota vuoden 1941 konventtia veli Schroeder kysyi: ”Kuinka moni teistä läsnäolijoista oli paikalla silloin?” Yli puolet yleisöstä nosti kätensä ylös. ”Hyvänen aika! Millainen jälleennäkeminen tämä onkaan kaikille teille uskollisille!” hän huudahti. Se olikin unohtumaton kokemus.

Nyt 98-vuotiaana palvelen yhä seurakuntamme sihteerinä ja pidän esitelmiä, joskin istualtani. Maryn kuoltua vuonna 1987 menin naimisiin Bettinan kanssa, lesken jonka Mary ja minä tunsimme monen vuoden ajalta. Olen kiitollinen siitä, että minusta pidetään niin hyvää huolta sekä fyysisesti että hengellisesti. Maryn heikon terveyden ja nyttemmin oman korkean ikäni aiheuttamista rajoituksista huolimatta olen huomannut, että on aina ollut hyvin palkitsevaa tehdä runsaasti työtä pyhässä palveluksessa (1. Korinttilaisille 15:58).

[Kuva s. 26]

Valmiina palvelukseen 1920-luvulla

[Kuva s. 26]

Näkymiä Leicesterin konventista