Elinikäinen toiveeni – olla kuolematta koskaan
KERTONUT HECTOR R. PRIEST
”Syöpä on parantumaton”, lääkäri sanoi. ”Emme voi tehdä enää mitään hyväksesi.” Tästä diagnoosista on yli kymmenen vuotta. Silti minulla on yhä Raamattuun perustuva toivo elää ikuisesti maan päällä kuolematta koskaan (Johannes 11:26).
VANHEMPANI olivat hartaita metodisteja, jotka kävivät säännöllisesti kirkossa melko lähellä sukutilaamme sijainneessa pienessä maaseutukaupungissa. Olen syntynyt ihastuttavassa viljavainioiden peittämässä Wairarapan laaksossa, joka sijaitsee noin 130 kilometriä Wellingtonista koilliseen Uudessa-Seelannissa. Meitä ympäröivät lumihuippuiset vuoret, kirkkaat vuoristopurot, kumpuilevat kunnaat ja hedelmälliset tasangot.
Metodistikirkossa meille opetettiin, että kaikki hyvät ihmiset menevät taivaaseen mutta pahat helvettiin, tuliseen kidutuspaikkaan. En voinut ymmärtää, miksei Jumala ollut laittanut ihmisiä alun perin taivaaseen, jos hän halusi heidän elävän siellä. Olin aina pelännyt kuolemaa ja usein ihmetellyt, miksi meidän täytyy kuolla. Vuonna 1927, kun olin 16-vuotias, perhettämme kohtasi murhenäytelmä. Se sai minut etsimään vastauksia kysymyksiini.
Miksi Reg kuoli?
11-vuotiaana veljeni Reg sairastui vakavasti. Lääkäri ei osannut määrittää, mikä oli vikana, eikä kyennyt auttamaan häntä. Äiti kutsui paikalle metodistipapin. Hän rukoili Regin puolesta, mutta se ei lohduttanut äitiä. Itse asiassa äiti sanoi papille, että tämän rukoukset olivat hyödyttömiä.
Regin kuoleman jälkeen äiti puhui kaikkien mahdollisten ihmisten kanssa saadakseen totuudenmukaiset vastaukset siihen, miksi hänen pikku poikansa täytyi kuolla. Keskustellessaan erään liikemiehen kanssa kaupungissa hän kysyi, tiesikö tämä mitään kuolleiden tilasta. Miehellä ei ollut siitä mitään käsitystä, mutta hän sanoi: ”Joku jätti tänne erään kirjan, jonka saat mielihyvin omaksesi.”
Äiti vei kirjan kotiin ja alkoi lukea sitä. Hän ei saanut laskettua sitä käsistään. Vähitellen hänen suhtautumistapansa muuttui kokonaan. Hän sanoi perheelle: ”Tässä se on. Tämä on totuus!” Kirja oli Jumalan aikakausisuunnitelma, Raamatun tutkielmien ensimmäinen osa. Olin aluksi epäileväinen ja yritin kiistää sen, mitä kirjassa kerrottiin Jumalan tarkoituksesta. Vähitellen vastaväitteeni hiipuivat.
Omaksun Raamatun totuuden
Ajattelin itsekseni: ”Kuvittele eläväsi ikuisesti tarvitsematta kuolla koskaan!” Voisi odottaakin, että rakkaudellinen Jumala antaisi sellaisen toivon. Maanpäällinen paratiisi! Se oli totisesti minua varten.
Kun äiti oli oppinut nämä ihmeelliset totuudet, hän ja kolme kristittyä sisarta Wellingtonista – sisaret Thompson, Barton ja Jones – lähtivät päiväkausiksi kerrallaan kylvämään Valtakunnan siementä kaukaisiin maaseutupaikkoihin. Vaikkei isällä ollut äidin lähetystyöhenkeä, hän tuki äitiä tässä työssä.
Olin vakuuttunut siitä, että tämä oli totuus, mutta pitkään aikaan en juuri toiminut uskoni mukaisesti. Vuonna 1935 avioiduin Rowena Corlettin kanssa, ja aikanaan saimme tyttären, Enidin, ja pojan, Barryn. Olin karjanostaja ja ostin seudun farmareilta karjaa tuhansia päitä. Kun nämä farmarit keskustelivat politiikasta, olin hyvilläni voidessani sanoa heille: ”Mitkään näistä ihmisten yrityksistä eivät onnistu. Jumalan valtakunta on ainoa hallitus, joka toimii.”
Valitettavasti tulin riippuvaiseksi tupakasta; minulla oli alituisesti sikari suussa. Vähitellen terveyteni heikkeni, ja jouduin sairaalaan tuskallisten vatsakipujen vuoksi. Sain kuulla, että minulla oli akuutti maha-suolitulehdus, joka johtui tupakoinnistani. Vaikka lopetin tupakoinnin, ei ollut mitenkään harvinaista, että unelmoin polttavani loputtoman pitkää sikaria tai savuketta. Tupakka voi todellakin aiheuttaa hirvittävän riippuvuuden.
Päästyäni tupakasta eroon tein muita tärkeitä muutoksia. Vuonna 1939 minut kastettiin 28-vuotiaana Mangataijoessa lähellä kotiamme maalla. Robert Lazenby, joka myöhemmin valvoi saarnaamistyötä Uudessa-Seelannissa, matkusti Wellingtonista asti pitääkseen kotonamme puheen ja kastaakseen minut. Siitä lähtien olin rohkea Jehovan todistaja.
Saarnaamistyö organisoidaan
Kasteeni jälkeen minut nimitettiin Eketahunan seurakunnan valvojaksi. Vaimoni Rowena ei ollut vielä omaksunut Raamatun totuutta. Kerroin kuitenkin hänelle, että aioin kutsua Alf Bryantin Pahiatuasta näyttämään minulle, mikä on oikea tapa todistaa talosta taloon. Halusin organisoida saarnaamistyön ja käydä aluettamme läpi järjestelmällisesti.
Rowena sanoi: ”Hector, jos sinä lähdet todistamaan talosta taloon, minä en ole täällä, kun tulet takaisin. Jätän sinut. Sinun velvollisuutesi ovat täällä – kotona perheesi luona.”
En tiennyt, mitä tehdä. Pukeuduin empien. ”Minun täytyy tehdä se”, hoin itselleni. ”Elämäni riippuu siitä, samoin perheeni elämä.” Vakuutin siksi Rowenalle, etten halunnut loukata häntä millään tavoin. Kerroin rakastavani häntä syvästi, mutta koska kyseessä olivat Jehovan nimi ja suvereenius sekä oma elämämme, minun yksinkertaisesti täytyi saarnata tällä tavoin.
Menin Alfin kanssa ensimmäiselle ovelle, ja hän otti johdon puhumisessa. Mutta sitten huomasin ottavani keskustelun ohjat käsiini ja selittäväni ovenavaajalle, että Nooan päivien tapahtumat olivat rinnakkaisia meidän aikamme tapahtumille ja että meidän on tehtävä jotain varmistaaksemme pelastuksemme (Matteus 24:37–39). Jätin sinne joitakin kirjasia.
Poistuttuamme Alf sanoi: ”Mistä sinä tuon kaiken olet oppinut? Et sinä minua tarvitse. Jatka sinä omin päin, niin saamme käytyä kaksinkertaisen määrän aluetta.” Teimme niin.
Matkalla kotiin en tiennyt, mikä meitä odottaisi. Yllätyksekseni ja ilokseni Rowenalla oli kupillinen teetä valmiina meitä varten. Kahden viikon kuluttua vaimoni liittyi kanssani julkiseen sananpalvelukseen, ja hänestä tuli erinomainen kristillisen innon esimerkki.
Laaksomme ensimmäisiä Jehovan todistajia olivat Maud Manser sekä hänen poikansa William ja tyttärensä Ruby. Maudilla oli tylyluonteinen, karkeapiirteinen mies. Eräänä päivänä menimme Rowenan kanssa heidän farmilleen hakemaan Maudia palvelukseen. Nuori William oli järjestänyt autonsa käyttöömme, mutta hänen isällään olikin muita suunnitelmia.
Tilanne oli kireä. Pyysin Rowenaa pitelemään pikku tytärtämme Enidiä. Kapusin Williamin autoon ja ampaisin ulos tallista, samalla kun Manser kiirehti sulkemaan tallin ovea ennen kuin pääsisimme ulos. Hän ei kuitenkaan onnistunut siinä. Ajettuamme tietä vähän matkaa pysähdyimme ja minä poistuin autosta ja menin raivostunutta Manseria vastaan. Sanoin hänelle: ”Lähdemme kenttäpalvelukseen, ja rouva Manser tulee mukaamme.” Vetosin häneen, ja hänen vihansa lauhtui hieman. Jälkeenpäin ajatellen minun olisi luultavasti pitänyt menetellä toisin, mutta myöhemmin hän suhtautui suopeammin Jehovan todistajiin, vaikkei hänestä itsestään tullut koskaan todistajaa.
Noina vuosina Jehovan kansaan kuuluvia oli vain vähän, ja me todella nautimme ja hyödyimme niiden kokoaikaisten sananpalvelijoiden vierailuista, jotka viipyivät luonamme farmillamme. Meillä kävivät muun muassa Adrian Thompson ja hänen sisarensa Molly, jotka molemmat saivat valmennusta lähetystyöhön Vartiotornin raamattukoulun Gileadin varhaisilla kursseilla ja palvelivat ulkomaisilla määräalueillaan Japanissa ja Pakistanissa.
Sota-ajan kokemuksia
Syyskuussa 1939 alkoi toinen maailmansota, ja lokakuussa 1940 Uuden-Seelannin hallitus kielsi Jehovan todistajien toiminnan. Monia kristittyjä veljiämme vietiin maan oikeusistuinten eteen. Jotkut vietiin työleireille ja eristettiin vaimoistaan ja lapsistaan. Sota jatkoi riehumistaan, ja vaikka meillä oli maitotila, mietin, kutsuttaisiinko minut sotapalvelukseen. Sitten ilmoitettiin, että farmareita ei enää vietäisi tiloilta sotapalvelukseen.
Rowena ja minä jatkoimme kristillistä palvelustamme, ja kumpikin meistä käytti yli 60 tuntia kuussa saarnaamistyöhön. Tänä aikana sain ilokseni auttaa nuoria todistajia, jotka säilyttivät kristillisen puolueettomuutensa. Esiinnyin heidän edustajanaan Wellingtonin, Palmerston Northin, Pahiatuan ja Mastertonin tuomioistuimissa. Tavallisesti kutsuntalautakuntaan kuului yksi pappi, ja oli ilo paljastaa, että heidän tukensa sotaponnisteluille oli epäkristillistä (1. Johanneksen kirje 3:10–12).
Eräänä iltana, kun olimme Rowenan kanssa tutkimassa Vartiotorni-lehteä, etsivät tekivät meille ratsian. He löysivät raamatullista kirjallisuutta kotoamme. ”Voitte joutua tästä vankilaan”, meille kerrottiin. Kun etsivät olivat lähdössä ja menivät autoonsa, he totesivat, että jarrut olivat lukkiutuneet eikä auto liikkunut. William Manser auttoi auton korjaamisessa, eikä noista miehistä kuulunut sen koommin mitään.
Kiellon aikana meillä oli tapana kätkeä raamatullista kirjallisuutta rakennukseen, joka sijaitsi eräässä farmimme etäisessä kolkassa. Öisin kävin Uuden-Seelannin haaratoimistossa lastaamassa autooni kirjallisuutta. Sitten toin sen kotiin ja vein syrjäiseen varastoomme. Saavuttuani eräänä yönä haaratoimistoon hakemaan salaista lastia valot syttyivät äkkiä palamaan! Poliisi huusi: ”Olet kiikissä!” Yllättävää kyllä he päästivät minut kuitenkin menemään ilman suuria vastalauseita.
Vuonna 1949 Rowena ja minä myimme farmin ja päätimme olla tienraivaajia niin kauan kuin rahamme riittäisivät. Muutimme erääseen taloon Mastertoniin ja olimme tienraivaajina Mastertonin seurakunnassa. Kahdessa vuodessa perustettiin Featherstoniin 24 aktiivisen julistajan seurakunta, ja minä palvelin sen esivalvojana. Sitten vuonna 1953 sain matkustaa Yhdysvaltoihin ja olla läsnä kahdeksanpäiväisessä Jehovan todistajien kansainvälisessä konventissa Yankee-stadionilla New Yorkissa. Rowena ei päässyt mukaan, koska hänen täytyi huolehtia CP-vammaisesta tyttärestämme Enidistä.
Palattuani Uuteen-Seelantiin minun täytyi mennä ansiotyöhön. Muutimme takaisin Mastertonin seurakuntaan, ja minut nimitettiin sen esivalvojaksi. Näihin aikoihin William Manser osti Mastertonista Little Theater -nimisen paikan, josta tuli Wairarapan ensimmäinen valtakunnansali. 1950-luvulla seurakunnassamme tapahtui erinomaista kasvua sekä hengellisesti että lukumääräisesti. Siksi kierrosvalvoja kannusti usein vierailuillaan kypsiä julistajia muuttamaan muille paikkakunnille auttamaan saarnaamistyössä, ja monet lähtivätkin.
Meidän perheemme jäi Mastertoniin, ja seuraavina vuosikymmeninä minulla oli paitsi monia etuja seurakunnassa myös tehtäviä sekä kansallisissa että kansainvälisissä konventeissa. Rowena kävi innokkaasti kenttäpalveluksessa ja auttoi kaiken aikaa toisiakin toimimaan samoin.
Uskon koetuksissa kestäminen
Kuten alussa mainitsin, minulla todettiin vuonna 1985 parantumaton syöpä. Miten kovasti uskollinen vaimoni Rowena ja minä sekä lapsemme halusimmekaan olla niiden miljoonien nyt elävien joukossa, jotka eivät kuole koskaan! Mutta lääkärit lähettivät minut kotiin kuolemaan. Ensin he kuitenkin kysyivät, miten suhtauduin diagnoosiin.
”Aion pysyä tyynenä ja optimistisena”, vastasin. Mieltäni rauhoittikin vastedes aina Raamatun sananlasku: ”Tyyni sydän on lihallisen elimistön elämä.” (Sananlaskut 14:30.)
Syöpäspesialistit pitivät tätä Raamatun neuvoa erinomaisena. ”90 prosenttia syöpäpotilaiden paranemisesta johtuu tuosta asenteesta”, he sanoivat. Lisäksi he suosittelivat seitsemän viikon sädehoitojaksoa. Vähitellen pääsin onneksi voitolle syövästäni.
Tänä erittäin vaikeana aikana koin hirvittävän iskun. Suurenmoinen, uskollinen vaimoni sai aivoverenvuodon ja kuoli. Minua lohduttivat Raamatussa kerrottujen uskollisten esimerkit ja se, miten Jehova toimi heidän puolestaan, kun he pysyivät nuhteettomina. Siten toivoni uudesta maailmasta säilyi kirkkaana. (Roomalaisille 15:4.)
Siitä huolimatta masennuin ja halusin jättää vanhimman tehtäväni. Paikalliset veljet kannustivat minua, kunnes jälleen jaksoin jatkaa eteenpäin. Sen ansiosta olen voinut palvella keskeytyksettä kristittynä vanhimpana ja valvojana kuluneet 57 vuotta.
Kohtaan tulevaisuuden luottavaisena
On ollut korvaamattoman arvokas etuoikeus palvella Jehovaa kaikki nämä vuodet. Olen nauttinut monista siunauksista. Ei tunnu olevan kovinkaan kauan siitä, kun kuulin 16-vuotiaana äitini huudahtavan: ”Tässä se on. Tämä on totuus!” Äitini pysyi uskollisena, innokkaana todistajana siihen saakka, kun hän yli 100-vuotiaana kuoli vuonna 1979. Myös hänen tyttärestään ja kuudesta pojastaan tuli uskollisia todistajia.
Toivon hartaasti saavani elää niin kauan, että näen, kuinka Jehovan nimi puhdistetaan kaikesta häväistyksestä. Se, toteutuuko elinikäinen toiveeni olla kuolematta koskaan, jää tietenkin nähtäväksi. Olen kuitenkin varma, että monet – jopa miljoonat – saavat aikanaan osakseen tuon siunauksen. Niin kauan kuin siis elän, vaalin toivoa olla niiden joukossa, jotka eivät kuole koskaan (Johannes 11:26).
[Kuva s. 28]
Äitini
[Kuva s. 28]
Vaimoni ja lasteni kanssa