Iloisina ilottomassa maailmassa
”PAHIMMILLAAN tämä on ollut Saatanan vuosisata”, alkoi pääkirjoitus The New York Times -lehdessä 26.1.1995. ”Minään muuna aikakautena eivät ihmiset ole osoittaneet yhtä suurta taipumusta ja halua tappaa miljoonia muita ihmisiä rodun, uskonnon tai aseman vuoksi.”
Tämän tapaisia pääkirjoituksia alkoi ilmestyä sen jälkeen, kun tuli kuluneeksi 50 vuotta natsien kuolemanleirien viattomien uhrien vapauttamisesta. Samanlainen epäinhimillinen tappaminen jatkuu kuitenkin yhä joissakin Afrikan ja Itä-Euroopan osissa.
Joukkoväkivalta, etniset puhdistukset, heimojen välinen teurastus – millä nimellä niitä sitten kutsutaankin – aiheuttavat paljon surua. Kaiken tämän silpomisen keskeltä kuuluu silti raikuvia ilohuutoja. Luodaanpa silmäys esimerkiksi 1930-luvun Saksaan.
Huhtikuuhun 1935 mennessä Hitler ja hänen kansallissosialistinen puolueensa olivat panneet viralta kaikki siviilihallinnon piirissä työskennelleet Jehovan todistajat. Lisäksi todistajia pidätettiin, vangittiin ja lähetettiin keskitysleireille, koska he säilyttivät kristillisen puolueettomuutensa (Johannes 17:16). Elokuun lopulla vuonna 1936 suoritettiin Jehovan todistajien joukkopidätyksiä. Heitä lähetettiin tuhansittain keskitysleireille, joilla useimmat joutuivat olemaan vuoteen 1945 saakka, mikäli pysyivät hengissä. Miten todistajat kuitenkin reagoivat siihen epäinhimilliseen kohteluun, jota he leireillä kokivat? Niin yllättävältä kuin se saattaa kuulostaakin, he pystyivät säilyttämään ilonsa murheellisista oloista huolimatta.
”Kallio mudan keskellä”
Englantilainen historioitsija Christine King haastatteli erästä katolista naista, joka oli ollut leireillä. ”Hän sanoi jotakin, mitä en ole koskaan unohtanut”, sanoi tri King. ”Hän kuvaili erittäin yksityiskohtaisesti tuota kauheaa elämää ja niitä inhottavia oloja, joissa hän eli. Ja hän sanoi tunteneensa todistajia, ja ne todistajat olivat kuin kallio mudan keskellä. Kuin jokin luja paikka kaiken tuon liejun keskellä. Hän sanoi, että he olivat ainoita, jotka eivät sylkäisseet, kun vartijat kulkivat ohi. He olivat ainoita, joita ei pitänyt pystyssä viha, vaan rakkaus ja toivo sekä tunne siitä, että oli olemassa tarkoitus.”
Miksi Jehovan todistajat saattoivat olla kuin ”kallio mudan keskellä”? Koska he uskoivat horjumatta Jehova Jumalaan ja hänen Poikaansa, Jeesukseen Kristukseen. Siksi Hitler ei onnistunut tukahduttamaan heidän kristillistä rakkauttaan ja iloaan.
Kuuntelehan, mitä kaksi leireiltä eloon jäänyttä muistelee 50 vuotta sen jälkeen, kun he olivat selvinneet tuosta uskon koetuksesta. Toinen heistä kertoo: ”Tunnen ylitsevuotavaa iloa sen vuoksi, että sain ainutlaatuisella tavalla todistaa rakkauteni ja kiitollisuuteni Jehovalle mitä julmimmissa oloissa. Kukaan ei pakottanut minua siihen! Päinvastoin meitä yrittivät pakottaa vihollisemme, jotka koettivat uhkailemalla saada meidät tottelemaan Hitleriä ennemmin kuin Jumalaa – mutta turhaan! En ole iloinen pelkästään nyt, vaan koska minulla oli hyvä omatunto, olin iloinen jopa vankilan seinien sisällä.” (Maria Hombach, 94 vuotta.)
Muuan toinen Jehovan todistaja sanoo: ”Muistelen vankeusaikaani kiitollisena ja iloisena. Hitlerin aikana vankiloissa ja keskitysleireillä vietetyt vuodet olivat vaikeita ja täynnä koetuksia. Mutta en olisi halunnut jäädä niistä paitsi, sillä ne opettivat minua luottamaan ehdottomasti Jehovaan.” (Johannes Neubacher, 91 vuotta.)
”Luottamaan ehdottomasti Jehovaan” – siinä oli Jehovan todistajien kokeman ilon salaisuus. Sen vuoksi he iloitsevat, vaikka heitä ympäröi iloton maailma. Heidän ilonsa on käynyt ilmi ”Iloisten ylistäjien” piirikonventeissa viime kuukausina. Luodaanpa lyhyt katsaus näihin iloisiin kokoontumisiin.
[Kuva s. 4]
Maria Hombach