Päätökseni edistyä kohti kypsyyttä
KERTONUT CARL DOCHOW
”Edistytkö kypsyyteen vai vajoatko syntiin?” oli Vartiotornin erään kirjoituksen teema 15.6.1948 [suom. 1.10.1948]. Tuo kirjoitus pelasti minut hengellisestä vaarasta, joka uhkasi minua Yhdysvaltojen maanviljelyalueella, ja antoi sysäyksen lähteä lähetyspalvelukseen Etelä-Amerikkaan, missä olen toiminut jo yli 43 vuotta.
OLEN syntynyt 31. maaliskuuta 1914 neljästä veljeksestä kolmantena hirsimökissä Vergasissa Minnesotassa. Nuoruusvuoteni olivat onnellisia. Muistan käyneeni kalassa isän kanssa. Äiti kuitenkin sairasteli jatkuvasti, ja minun täytyi lopettaa koulu kesken viidenneltä luokalta auttaakseni häntä kotitöissä. Kun olin 13-vuotias, hänellä todettiin keuhkosyöpä.
Äiti tiesi, ettei hän eläisi enää kauan, ja alkoi siksi valmistaa minua ottamaan hänen paikkansa. Hän istui tavallisesti keittiössä ja neuvoi minua ruoanlaitossa ja leipomisessa. Lisäksi hän opetti minua pesemään pyykkiä, hoitamaan puutarhaa ja huolehtimaan sadasta kanasta. Hän myös kannusti minua lukemaan joka päivä yhden luvun Raamattua, minkä teinkin puutteellisesta lukutaidostani huolimatta. Valmennettuaan minua kymmenen kuukautta äiti kuoli 27. tammikuuta 1928.
Sota muuttaa elämämme
Toisen maailmansodan alettua syyskuussa 1939 luterilaisessa kirkossamme ryhdyttiin joka sunnuntai esittämään rukouksia sotilaiden puolesta. Isoveljeni Frank oli päättänyt olla tappamatta ketään, joten kun hän kieltäytyi liittymästä sotaväkeen, hänet pidätettiin. Oikeudenkäynnissään hän sanoi: ”Voitte vaikka ampua minut, mutta viattomia ihmisiä en tapa!” Hänet tuomittiin vuodeksi Washingtonin osavaltion rannikolla sijaitsevan McNeilin saaren vankilaan.
Frank tapasi siellä yli 300 Jehovan todistajaa, jotka oli vangittu sen vuoksi, että he olivat ehdottoman puolueettomia sodan aikana (Jesaja 2:4; Johannes 17:16). Pian hän alkoi olla yhteydessä todistajiin, ja hänet kastettiin vankilassa. Hänen hyvän käytöksensä vuoksi hänen tuomiotaan vähennettiin yhdeksäksi kuukaudeksi. Marraskuussa 1942 kuulimme, että Frank oli vapautettu, ja pian sen jälkeen hän kertoi meille Jumalan valtakunnan hyvästä uutisesta. Tutkittuamme tuota sanomaa huolellisesti Raamattujemme avulla me kaikki saatoimme nähdä, että se, mitä Frank meille opetti, oli totuus.
Hengellisen edistymisen esteitä
Vuonna 1944 muutin setäni luokse Maltaan Montanaan. Meillä oli jotakin yhteistä – vaimot, jotka olivat jättäneet meidät puoli vuotta kestäneen avioliiton jälkeen. Hän oli iloinen siitä, että tulin auttamaan häntä maanviljelyssä ja ruoanlaitossa, ja tasasimme työn tuoton. Setäni sanoi, että perisin hänen 260 hehtaarin maatilansa, jos jäisin hänen luokseen. Noina vuosina elettiin maanviljelyn nousukautta, ja minä nautin tuosta työstä! Saimme joka vuosi ennätysmäisen sadon, ja myimme vehnää jopa 3,16 dollarin vakkahintaan.
Setäni ei kuitenkaan pitänyt siitä, että kävin Maltan Jehovan todistajien pienen seurakunnan kokouksissa. Hänen tietämättään minut kastettiin Jehovan todistajien kierroskonventissa Wolf Pointissa 7. kesäkuuta 1947. Siellä muuan kristitty veli kehotti minua ryhtymään tienraivaajaksi eli kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi. Vaikka sydämestäni halusinkin käyttää elämäni juuri sillä tavoin, selitin hänelle, että setäni ei koskaan antaisi minun omistaa niin paljon aikaa palvelukseen.
Pian sen jälkeen setäni aukaisi ja luki eräältä ystävältä saamani kirjeen, jossa tämä kannusti minua ryhtymään kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi. Vihaisena kuin ampiainen setä esitti minulle uhkavaatimuksen: minun oli joko lakattava saarnaamasta tai lähdettävä tilalta. Tuo uhkaus oli hyvä, sillä pidin maanviljelystä niin paljon, etten varmaan olisi pystynyt lähtemään omasta tahdostani. Niinpä palasin Minnesotaan perheeni luo, jonka kaikki jäsenet olivat nyt käyneet kasteella ja toimivat Detroit Lakesin seurakunnan yhteydessä.
Aluksi perheeni kannusti minua tienraivaukseen, mutta vuonna 1948 he alkoivat laimentua hengellisesti. Juuri tuolloin kirjoitus ”Edistytkö kypsyyteen vai vajoatko syntiin?” antoi minulle tarvitsemani hengellisen sysäyksen. Siinä varoitettiin, että ”jos me kieltäydymme tahallisesti edistymästä lisääntyvän tiedon mukana, niin seuraukset ovat varmasti mitä surkeimmat”. Kirjoituksessa sanottiin: ”Meillä ei ole varaa seistä paikallamme ja taantua, vaan meidän täytyy edistyä vanhurskaudessa. Edistyminen, ei pysähtyminen, on suurin vastavoima lankeamiselle.”
Vaikka perheeni esitti muitakin verukkeita, uskon todellisen ongelman piilleen siinä, että he halusivat rikastua. He saattoivat nähdä, mitä taloudellista hyötyä koitui siitä, että omisti enemmän aikaa maanviljelyyn ja vähemmän saarnaamiseen. Sen sijaan että olisin joutunut varallisuuden haluamisen ansaan, ryhdyin suunnittelemaan tienraivausta. Tiesin, ettei se olisi helppoa, ja minusta jopa tuntui, ettei minusta olisi siihen. Vuonna 1948 koettelinkin itseäni anomalla tarkoituksellisesti tienraivauksen aloittamista vuoden pahimpaan aikaan – joulukuussa.
Ryhdyn tienraivaajaksi
Jehova siunasi ponnistelujani. Esimerkiksi eräänä päivänä, jolloin oli 27 astetta pakkasta ja lisäksi puhalsi kylmä viima, olin tapani mukaan todistamassa kadulla. Minun oli pakko liikutella koko ajan käsiäni: panin kylmän käden taskuuni ja pitelin lehtiä toisessa kädessä, kunnes se oli aivan jäässä ja pääsi vuorostaan taskuun. Luokseni tuli muuan mies. Hän sanoi tarkkailleensa toimiani jo jonkin aikaa ja kysyi: ”Mitä noin tärkeää noissa lehdissä oikein on? Anna minulle nuo kaksi lehteä, niin että voin lukea ne.”
Samaan aikaan saatoin havaita, että perheeni seura vaaransi oman hengellisyyteni, joten pyysin Vartiotorni-seuralta uutta aluemääräystä, jonka sainkin Miles Cityyn Montanaan. Toimin siellä ryhmänpalvelijana, jota sanotaan nykyään esivalvojaksi. Asuin kaksi kertaa kolmen metrin suuruisessa asuntovaunussa ja elätin itseni työskentelemällä osa-aikaisesti kuivapesulassa. Aika ajoin minut palkattiin työhön, josta pidin kaikkein eniten – sadonkorjuuseen.
Kuulin tuohon aikaan jatkuvasti siitä, että perheeni hengellinen tila heikkeni heikkenemistään. Lopulta he, samoin kuin eräät muutkin Detroit Lakesin seurakunnassa, kääntyivät Jehovan järjestöä vastaan. Tuon seurakunnan 17 julistajasta vain 7 pysyi uskollisena. Perheeni oli päättänyt saada myös minut jättämään Jehovan järjestön, joten tiesin, ettei olisi muuta vaihtoehtoa kuin edistyä edelleen. Mutta miten?
Tavoittelen lähetyspalvelusta
New Yorkissa vuonna 1950 pidetyssä kansainvälisessä konventissa sain nähdä Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 15. kurssin lähetystyöntekijöiden päättäjäiset. ”Kunpa voisin olla noiden joukossa, jotka lähtevät palvelemaan Jehovaa ulkomaiselle kentälle”, ajattelin.
Lähetin anomukseni ja minut hyväksyttiin Gileadin 17. kurssille, joka alkoi helmikuussa 1951. Koulu toimi kauniilla paikalla New Yorkin osavaltion pohjoisosassa sijaitsevalla maatilalla. Miten suuresti halusinkaan työskennellä tuolla tilalla oppituntien jälkeen, vaikkapa navetassa lehmien parissa tai ulkona maatöissä! Mutta Valtakunnan maatilan silloinen valvoja John Booth selitti minulle, että olin ainut, jolla oli jonkin verran kokemusta kuivapesulan työstä. Niinpä minut määrättiin työskentelemään siellä.
Gilead ei ollut helppo sellaiselle, joka oli käynyt vain viisi luokkaa koulua. Vaikka valot olisi pitänyt sammuttaa iltaisin puoli yhdeltätoista, opiskelin usein puoleenyöhön saakka. Eräänä päivänä yksi opettajista pyysi minut toimistoonsa. ”Carl”, hän sanoi, ”arvosanasi eivät näytä kovin hyviltä.”
”Voi ei”, ajattelin itsekseni, ”minua pyydetään lähtemään.”
Mutta opettaja neuvoikin minua rakkaudellisesti siinä, miten voisin käyttää aikani parhaiten opiskelematta niin myöhään. Kysyin peloissani: ”Saanko kuitenkin jäädä tänne Gileadiin?”
”Kyllä vain”, hän vastasi. ”Mutten tiedä, saatko diplomia.”
Minua lohduttivat koulun presidentin Nathan H. Knorrin sanat. Hän oli sanonut oppilaille aikaisemmin, etteivät arvosanat tehneet häneen niin syvää vaikutusta kuin teki niiden lähetystyöntekijöiden hellittämättömyys, jotka pysyivät alueillaan.
Vaikein aine oli minulle espanja, mutta luotin siihen, että minut määrättäisiin Alaskaan, missä sää oli yhtä kylmä kuin se, johon olin kotona tottunut. Voisin sitä paitsi saarnata englanniksi. Voit siis vain kuvitella, miten yllättynyt olin, kun sain kurssin puolivälissä aluemääräyksen Ecuadoriin Etelä-Amerikkaan. Minun täytyisi tosiaankin puhua espanjaa – ja vielä tukahduttavan kuumalla päiväntasaajalla!
Eräänä päivänä muuan FBI:n agentti tuli käymään luonani Gilead-koulussa. Hän kysyi minulta ryhmänpalvelijan pojasta, joka oli jättänyt järjestömme Detroit Lakesissa. Korean sota oli käynnissä, ja tämä nuori mies väitti olevansa Jehovan todistajien sananpalvelija saadakseen siten vapautuksen sotapalveluksesta. Selitin, ettei hän ollut enää Jehovan todistaja. Hyvästellessään minua agentti sanoi: ”Siunatkoon Jumala teitä työssänne.”
Sain myöhemmin tietää, että tuo nuorukainen sai surmansa yhdessä ensimmäisistä taisteluistaan Koreassa. Se oli todella surullista, sillä hän olisi voinut edistyä kypsyyteen Jehovan järjestössä.
Lopulta koitti onnellinen päättäjäispäivämme, 22. heinäkuuta 1951. Yksikään perheeni jäsen ei tietenkään ollut paikalla, mutta iloni oli täydellinen, kun hyvän edistykseni ansiosta sain diplomin.
Ulkomaiselle kentälle sopeutuminen
Päästyäni alueelleni huomasin, kuinka käytännöllistä äidin opetus todella oli ollut. Ruoanlaitto, pyykinpesu käsin ja juoksevan veden puute eivät olleet minulle mitään uutta. Mutta espanjaksi saarnaaminen oli! Käytin kirjoitettua espanjankielistä saarnaa melko pitkään. Pystyin pitämään esitelmän espanjaksi vasta kolmen vuoden päästä, ja senkin laajojen muistiinpanojen avulla.
Kun vuonna 1951 saavuin Ecuadoriin, siellä oli Valtakunnan julistajia alle parisataa. Opetuslasten tekeminen vaikutti hitaalta suunnilleen ensimmäiset 25 vuotta. Raamatulliset opetuksemme poikkesivat melkoisesti epäraamatullisista katolisista perinteistä, ja erityisen epäsuosittua oli se, että pidimme kiinni Raamatun ohjeesta olla uskollinen aviopuolisolle (Heprealaisille 13:4).
Saatoimme kaikesta huolimatta levittää paljon raamatullista kirjallisuutta. Palveluksemme banaaninviljelyseutujen keskellä Machalassa havainnollistaa sitä. Nicholas Wesley ja minä olimme ainoat Jehovan todistajat, kun saavuimme sinne vuonna 1956. Lähdimme tavallisesti matkaan aikaisin aamulla kippiautoilla, joita käytettiin tuohon aikaan pääteiden rakennustyömailla. Nousimme pois kyydistä vasta melkoisen matkan päässä, käännyimme takaisin majapaikkaamme kohti ja lähdimme todistamaan matkan varrella asuville ihmisille.
Eräänä päivänä Nick ja minä pidimme lukua siitä, kumpi meistä levittäisi enemmän lehtiä. Muistan olleeni Nickiä edellä puoliltapäivin, mutta iltaan mennessä me kumpikin olimme levittäneet 114 lehteä. Jätimme joka kuukausi satoja lehtiämme lehtikierroksiimme kuuluville ihmisille. Kuudesti levitin yli tuhat lehteä kuussa. Ajattelehan, kuinka moni onkaan saattanut oppia Raamatun totuuksia noista lehdistä!
Machalassa saimme myös rakentaa Ecuadoriin ensimmäisen sellaisen valtakunnansalin, jonka seurakunta omisti. Se tapahtui 35 vuotta sitten, vuonna 1960. Noina alkuaikoina kokouksissamme kävi vain noin 15 henkeä. Nykyään Machalassa on 11 kukoistavaa seurakuntaa!
Käynti Yhdysvalloissa
Palasin lomalle Yhdysvaltoihin 1970-luvun loppupuolella, ja vietin muutaman tunnin veljeni Frankin seurassa. Hän vei minut autollaan kummulle, josta saatoimme nähdä kauas Red River Valleyyn. Näkymä oli kaunis: kypsyvä vilja huojui tuulessa, raskastähkäinen vehnämeri. Kaukana siinsi puiden reunustama Sheyennejoki. Tuo kaunis rauha rikkoutui, kun veljeni aloitti tavanomaisen puheensa.
”Ellet olisi niin täysi hölmö ja juoksentelisi pitkin poikin Etelä-Amerikkaa, tämä kaikki voisi olla myös sinun!”
”Frank”, keskeytin hänet nopeasti, ”jätetään tämä heti sikseen.”
Hän ei sanonut enää sanaakaan. Joitakin vuosia myöhemmin hän kuoli yllättäen aivohalvaukseen, ja häneltä jäi Pohjois-Dakotaan kolme kukoistavaa tilaa, jotka olivat yhteensä 400 hehtaaria, sekä Montanaan setäni 260 hehtaarin maatila, jonka hän oli perinyt.
Yksikään perheeni jäsen ei ole enää elossa. Olen kumminkin iloinen siitä, että Detroit Lakesissa, missä me kaikki vuosia sitten aloitimme Jehovan todistajina, minulla on yli 90 kristityn veljen ja sisaren muodostama hengellinen perhe.
Edistyn edelleen hengellisesti
Olemme viimeksi kuluneiden 15 vuoden aikana korjanneet täällä Ecuadorissa ennätysmäistä hengellistä satoa. Vuonna 1980 oli Valtakunnan julistajia viitisen tuhatta, ja nyt meitä on yli 26 000. Minä olen saanut auttaa heistä yli sataa edistymään kasteelle saakka.
Nykyään 80-vuotiaana joudun ponnistelemaan kovemmin saadakseni joka kuukausi 30 tuntia palvelusta kuin jouduin vuonna 1951 täyttääkseni 150 tunnin tavoitteeni. Vuodesta 1989 lähtien, jolloin minulla todettiin eturauhassyöpä, olen käyttänyt toipilasaikaani lukemiseen. Tuon vuoden jälkeen olen lukenut Raamatun läpi 19 kertaa ja kirjan Jehovan todistajat – Jumalan valtakunnan julistajia kuusi kertaa. Näin edistyn jatkuvasti hengellisesti.
Minulla olisi tosiaan ollut tilaisuuksia saada aineellisia etuja Yhdysvaltojen maaseudulla. Aineellisesta rikkaudesta saatavaa palkkaa ei voi kuitenkaan verrata lainkaan siihen iloon, jota olen kokenut hengellisessä elonkorjuussa. Täältä Ecuadorin haaratoimistosta minulle ilmoitettiin, että olen levittänyt yli 147 000 lehteä ja 18 000 kirjaa sinä aikana, jonka olen palvellut lähetystyöntekijänä. Ne ovat mielestäni hengellisiä siemeniä, joista monet ovat jo itäneet; vielä lisää siemeniä saattaa itää niiden ihmisten sydämessä, jotka lukevat noista Valtakunnan totuuksista.
En voi kuvitella mitään parempaa kuin se, että voin edistyä edelleen kohti Jumalan uutta maailmaa kaikkien hengellisten lasteni ja miljoonien muiden kanssa, jotka ovat päättäneet ryhtyä palvelemaan Jumalaamme Jehovaa. Tämän pahan maailman lopusta ei pelastuta rahan avulla (Sananlaskut 11:4; Hesekiel 7:19). Hengellinen työmme tuottaa kuitenkin edelleen hedelmää – jos jokainen meistä edistyy jatkuvasti kypsyyteen.
[Kuva s. 24]
Valmiina tienraivaukseen Miles Cityssä Montanassa vuonna 1949
[Kuva s. 24]
Ostamassa vettä lähetyskotiimme vuonna 1952
[Kuva s. 25]
Saarnaamme Machalassa vuonna 1957
[Kuva s. 25]
Sairastuttuani vuonna 1989 olen lukenut Raamatun läpi 19 kertaa