He palvelevat onnellisina Jumalaa vaikka ovatkin pakolaisia

SODAT, nälänhätä, onnettomuudet ja levottomuudet. Joillekin ihmisille nämä ovat vain etusivun uutisia. Monille muille ne ovat jokapäiväistä elämää. Koska Jehovan todistajat muodostavat maailmanlaajuisen kristittyjen järjestön, he ovat hyvin perillä siitä, että aina kun jossakin puhkeaa sota tai tapahtuu onnettomuus, osa heidän kansainvälisestä veljesseurastaan saattaa joutua kärsimään. Ja kun ihmisten täytyy paeta henkensä edestä, veljemmekin saattavat joutua pakenemaan.

Joissakin Afrikan maissa asuvien todistajien on jo vuosia täytynyt kestää tällaisia koettelemuksia. Monien heistä on täytynyt pakata mukaan kaikki, mitä he vain ovat jaksaneet kantaa, ja lähteä etsimään turvaa jostain muualta. Vaikka joillakuilla on ollut jokin kulkuneuvo, kenties polkupyörä, suurimman osan on ollut pakko kävellä kävelemistään – päivästä päivään, jopa viikkokausia – päästäkseen määränpäähänsä.

Tällainen määränpää on muun muassa Keski-Afrikan tasavallassa sijaitseva Mbokin pikkukaupunki. Sinne on vuosien ajan tullut tuhansittain sekä nuoria että vanhoja, miehiä ja naisia. Heidän joukossaan on ollut jonkin verran kristittyjä veljiämme ja sisariamme sekä kiinnostuneita. Vartiotorni-seuran haaratoimistossa Banguissa, Keski-Afrikan tasavallan pääkaupungissa, työskentelevät kristityt toverit ovat halunneet tietenkin tavata nämä pakolaiset auttaakseen heitä. Sinne on lähetetty viisi kertaa edustaja mukanaan rahaa, ruokaa, vaatteita ja lääkkeitä, jotka yli 1 100 kilometrin päässä sijaitsevan Banguin todistajat ovat anteliaasti lahjoittaneet. Vaikka niillä, jotka ovat tarjonneet anteliaasti tällaista apua, on ollut itsellään vain vähän rahaa, he ovat tehneet mielellään sen, mitä ovat voineet.

Kohti Mbokia

Haaratoimistossa työskentelevät veljet halusivat nähdä, mitä muuta voitaisiin tehdä ja miten pakolaisia voitaisiin auttaa hengellisesti. Niinpä vaimoni ja minä lähdimme matkaan nelivetoisella Land Cruiserilla mukanamme Symphorien, erikoistienraivaaja, ja hänen vaimonsa. Symphorien tunsi tien hyvin ja puhuu zandea, Mbokissa olevien pakolaisten kieltä. Sinne pääseminen vei meiltä neljä pitkää päivää.

Viimeiset 400 kilometriä kuljimme kauniin alueen – kumpuilevan, valtavia apinanleipäpuita kasvavan maaseudun – halki. Siellä täällä ohitimme pikkukyliä. Vaimoni laski, että tällä tieosuudella oli tasan 50 siltaa – monet niistä erittäin huonossa kunnossa, toisia oli mahdotonta ylittää. Korjasimme joitakin siltoja kepein ja lahoin parruin, panimme nelivetoisen automme vaihteen päälle, rukoilimme ja lähdimme liikkeelle hyvin varovasti. Jos lähistöllä oli pikkukylä, lapset juoksivat sieltä tavallisesti auttamaan – pientä korvausta vastaan. Olimme yllättyneitä siitä, että he löysivät aina joitakin siltaan kuuluneita puun- ja laudanpätkiä korkeasta ruohikosta ja lähistöllä kasvavien pensaiden juurelta. Se sai meidät kummastelemaan, oliko ne otettu pois ja pantu sinne säilytettäviksi, kunnes asiakkaat niitä tarvitsisivat.

Kieltäydyimme kolmesti noiden lasten avusta, koska siltojen ylittäminen näytti liian vaaralliselta. Ajoimme siksi pois tieltä, alas joen uomaan, kivien yli, jälleen pengertä ylös ja takaisin tielle. Olimme todella iloisia siitä, että oli kuiva vuodenaika, sillä muutoin emme olisi mitenkään pystyneet tekemään tuota matkaa, paitsi kenties helikopterilla!

Millaista Mbokissa olisi? Se tuli usein mieleemme ajaessamme tällä loputtomalla ”pistellä”; Keski-Afrikan tasavallassa käytetään tätä ranskalaista sanaa hiekkatiestä, jossa on kiviä ja soraa – sekä tuhansia kuoppia.

Neljäntenä päivänä heti puolenpäivän jälkeen Symphorien osoitti joitakin papaijapuiden ja maniokkipeltojen ympäröimiä ruohomajoja. ”Voilà! Tästä alkaa Mboki”, hän huudahti. Olimme varsin hämmästyneitä näkemästämme. ”Onko tämä Mboki? Missä leiri on?” kysyimme, sillä emme nähneet sellaista vaan ainoastaan sikin sokin pystytettyjä taloja. Ne olivat vaatimattomia mutta siistejä ruohokattoisia pikkumajoja. Kaikkialla kasvoi myös puita ja pensaita. Ihmiset istuttavat taimitarhoja aivan talonsa viereen. Mboki ei ollut sellainen leiri, jollaisen odotimme näkevämme; se oli suuri, noin 35 kilometriä pitkä kylä.

Tapaamme veljet

Mbokissa asuvat veljet tiesivät meidän olevan tulossa, vaikka he ajattelivatkin matkamme kestävän viisi päivää. Kun he kuulivat automme äänen, he tulivat juosten meitä vastaan. Miehiä, naisia ja lapsia ryntäsi majoistaan ja asumuksistaan sekä pelloiltaan tervehtimään meitä. Kaikki hymyilivät, nauroivat ja kättelivät, mikäli mahdollista monta kertaa. He ojensivat meille vauvojaan. Kaikki halusivat tervehtiä, ja meidät otettiin vastaan erittäin sydämellisesti.

Vaimollani ja minulla ei ollut tuolloin paljon tekemistä kielimuurin vuoksi. Yritimme puhua vähän ranskaa, vähän sanghoa, vähän englantia ja arabiaa. Useimmat veljemme puhuvat, lukevat ja kirjoittavat zandea. Symphorienin täytyi kääntää ja selittää käyntimme ohjelma.

Jatkoimme matkaa vielä muutaman kilometrin ja saavuimme valtakunnansalille. Se oli ensimmäinen ”kirkko”, minkä mikään uskontokunta oli rakentanut Mbokiin. Paikalle saapui vielä lisää veljiä ja heidän lapsiaan sekä kiinnostuneita kättelemään meitä. Monet naapurienkin lapset tulivat veljien kanssa kättelemään.

Veljemme olivat panneet kuntoon kaksi pientä taloa meitä, heidän vieraitaan, varten. Ne olivat moitteettoman puhtaita. Meitä varten oli tuotu muutama ämpäri puhdasta vettä. Olimme ottaneet mukaamme oman ruokamme ja juomavetemme, koska odotimme pahinta emmekä halunneet olla taakaksi veljillemme. Purkaessamme autoa muuan nuori tyttö tuli kysymään, miten haluaisimme kanaa valmistettavan tuoksi illaksi: paistettuna vai kastikkeessa keitettynä? Emme olleet osanneet odottaa mitään tällaista ja kysyimme, minkä kera he olivat suunnitelleet syövänsä sitä. Vastaus kuului: maniokin kera. Niinpä valitsimme mausteisen kanakastikkeen. Valtaisa nälkämme tuli hyvin tyydytetyksi tuona iltana. Mutta meitä ruokittiin joka päivä – puoliltapäivin ja iltaisin. Saatoimme tuskin uskoa sitä – pakolaiset ruokkimassa ja huolehtimassa meistä, vaikka heillä oli tuskin mitään.

Pirteä pikku seurakunta

Nyt olimme perillä: sangen kaukana, mutta 21:n veljemme seurassa. Vain kaksi heistä oli käynyt kasteella jo ennen tänne tuloaan. Muut olivat olleet kiinnostuneita tullessaan. He olivat jatkaneet tutkimista, ja heidät oli kastettu viimeksi kuluneiden kahden vuoden aikana. Neljä uutta kastettiin läheisessä joessa vierailumme aikana.

Faustino on hyvä esimerkki. Ennen Mbokiin tuloaan hän oli oppinut Raamatun perustotuudet eräältä ystävältään. Faustino arvosti oppimaansa. Pian hän ja hänen ystävänsä alkoivat saarnata toisille, mutta he kohtasivat vastustusta, ja heidät vangittiin sen vuoksi, että he ”villitsivät kansaa” uskonnollaan. Ollessaan vankilassa Faustinon ystävä luopui, koska hän pelkäsi, ja hänet vapautettiin. Kaksi kuukautta myöhemmin Faustino joutui oikeuden eteen. Häntä vastaan esitetyt syytökset olivat kuitenkin aivan selvästi perusteettomia, joten hänet vapautettiin. Kun sota levisi hänen kotiseudulleen, hän pakeni Keski-Afrikan tasavaltaan, missä hän tapasi veljet ja jatkoi Raamatun tutkimistaan. Hänet kastettiin heinäkuussa 1991, ja vuonna 1992 hän ryhtyi kokoaikaiseen palvelukseen vakituisena tienraivaajana.

Mbokin pirteään ja ystävälliseen pikku seurakuntaan kuuluu nykyään yksi erikoistienraivaaja ja 21 julistajaa. Kaksi englantia puhuvaa veljeä palvelee vanhimpina, ja he pystyvät säilyttämään hyvän yhteyden Banguissa sijaitsevaan haaratoimistoon. Odotimme pakolaisveljiemme olevan kauheassa, epätoivoisessa tilassa, mutta tilanne ei ollut lainkaan sellainen. Vaikka he ovatkin aineellisesti köyhiä, kukaan ei valittanut, ollut levoton eikä nurissut. Saapumisestaan lähtien veljet ovat rakentaneet itselleen majoja ja taloja ja ryhtyneet kasvattamaan ruokaa ja kanoja. Heillä on vähemmän kuin aikaisemmin, mutta he ovat elossa ja toisten kristittyjen parissa.

Koska Mbokissa on 17 000–20 000 pakolaista ja sinne saapuu heitä lisää joka kuukausi, veljiemme palveluskenttä on laaja. Lähdimme heidän kanssaan saarnaamistyöhön, joka oli todella kiinnostavaa. He käyttävät usein zandenkielistä raamatunkäännöstä, jonka Heprealaisissa kirjoituksissa esiintyy Jumalan nimi. Kreikkalaisissa kirjoituksissakin se on useissa kohdissa. Näille ihmisille Jumala ei ole pelkkä ”Mboli” (zandeksi ”Jumala”), vaan ”Yekova”, joka on heidän tapansa lausua Jumalan persoonanimi. ”Mboli Yekova” on yleinen ilmaus. Monille muille afrikkalaisille kielille käännetyt protestanttiset raamatunkäännökset eivät noudata tätä oikeaa käännöstapaa. Niissä ”Jehova” korvataan sen sijaan sanoilla ”Nzapa” ja ”Nzambe” tai jollakin muulla afrikkalaisella Jumalaa tarkoittavalla sanalla.

Jeesuksen ennustuksen mukaisesti Valtakunnan hyvää uutista saarnataan kaikkialla maailmassa, jopa Mbokissa (Matteus 24:14). Seurakunnassa on nykyään runsaasti Raamattuja, kirjoja, lehtiä, kirjasia ja traktaatteja kaikilla tarvittavilla kielillä. Tulevaisuudessa saadaan ehkä lisää zandenkielisiä julkaisuja.

Pysyvää kotia odotettaessa

Ensimmäisenä iltana näytimme Seuran diaesityksen ”Onnellinen konventtiväki Itä-Euroopassa ylistää Jehovaa”. Seuraavan illan ohjelmana oli ”Monien saattaminen vanhurskauteen tänä lopun aikana”. Diakuvat näytettiin ulkona valtakunnansalin vieressä kirkkaan taivaan ja hopeisen kuun alla. Millainen tunnelma! Sadat ihmiset tulivat katsomaan näitä diaesityksiä, ja veljemme olivat iloisia ja ylpeitä voidessaan esittää tuolle väelle jotain erikoista.

Maanantaina aloimme valmistautua paluumatkaamme varten. Siihen kuluisi toiset neljä päivää samoja teitä pitkin ja samojen 50 sillan ylitse. Muuan sisar halusi ehdottomasti valmistaa meille matkaevästä: kaksi paistettua ja valkosipulilla maustettua kanaa. Ne tuoksuivat erittäin herkulliselta taittaessamme taivalta Land Cruiserilla aamun ensi tunteina. Keskipäivän aikaan pysähdyimme pensaikkoalueella syömään paistettua kanaa ja ajattelimme Mbokissa olevia veljiämme. Vaikka heidän onkin elettävä pakolaisina, he palvelevat edelleen uskollisesti Jehovaa ja odottavat pysyvää kotia Jumalan lupaamassa rauhaisassa uudessa maassa (2. Pietarin kirje 3:13). (Lähetetty.)