Onko ydintuhon uhka viimeinkin voitettu?
”MAAILMANRAUHA näyttää nyt todennäköisemmältä kuin koskaan aikaisemmin sitten toisen maailmansodan.” Tämä erään kirjeenvaihtajan optimistinen arvio 1980-luvun loppupuolella perustui siihen, että merkittävät aseidenriisuntasopimukset ja odottamattomat poliittiset mullistukset olivat viimein lopettaneet kylmän sodan. Mutta oliko poissa myös ydinsodan uhka, joka oli tunnusomainen aikaisemmalle supervaltojen vastakkainasettelulle? Olivatko pysyvä rauha ja turvallisuus todella ulottuvilla?
Ydinaseiden leviämisen vaarat
Kylmän sodan aikana supervallat luottivat siihen, että rauha säilyisi kauhun tasapainon avulla, ja päättivät sallia ydinvoiman taitotiedon kehittämisen rauhanomaisia tarkoituksia varten, mutta he päättivät rajoittaa sen käyttöä ydinaseiden valmistamiseen. Vuonna 1970 astui voimaan ydinsulkusopimus, jonka 140 maata myöhemmin ratifioi. Mahdolliset uudet ydinasevaltiot, kuten Argentiina, Brasilia, Intia ja Israel, eivät ole vieläkään suostuneet allekirjoittamaan sitä.
Vuonna 1985 sopimuksen kuitenkin allekirjoitti Pohjois-Korea, joka myös on mahdollinen ydinasevaltio. Niinpä kun se 12. maaliskuuta 1993 ilmoitti sanoutuvansa irti tuosta sopimuksesta, maailmassa tunnettiin ymmärrettävästi levottomuutta. Saksalainen uutislehti Der Spiegel huomautti: ”Ilmoitus ydinsulkusopimuksen irtisanomisesta on ennakkotapaus: nyt on uhkana, että Aasiasta alkaa ydinasekilpavarustelu, josta voi tulla vielä vaarallisempi kuin oli supervaltojen välinen kilpailu pommeista.”
Kansallismielisyyden synnyttäessä uusia valtioita hämmästyttävän ripeässä tahdissa tulee ydinasevaltojen määrä todennäköisesti kasvamaan (ks. kehystettyä tekstiä). Journalisti Charles Krauthammer varoittaa: ”Neuvostoliiton aiheuttaman uhan loppu ei merkitse ydinsodan vaaran loppua. Todellinen vaara on ydinaseiden leviäminen, ja se on juuri päässyt alkuun.”
Pommeja myytävänä
Ydinaseita havittelevat valtiot haluavat kiihkeästi sitä arvovaltaa ja voimaa, jota nämä aseet antavat. Erään maan sanotaan ostaneen vähintään kaksi ydinkärkeä Kazakstanista. Tämä entinen neuvostotasavalta ilmoittaa virallisesti, että nuo kaksi ydinkärkeä ovat ”kateissa”.
Lokakuussa 1992 pidätettiin Frankfurtissa Saksassa useita miehiä, joilla oli 200 grammaa erittäin radioaktiivista cesiumia – riittävästi kokonaisen kaupungin vesivaraston myrkyttämiseen. Viikkoa myöhemmin Münchenissä saatiin kiinni seitsemän salakuljettajaa, joilla oli 2,2 kiloa uraania. Näiden kahden ydinaseiden valmistukseen tarvittavien aineiden salakuljetushankkeen paljastuminen kahdessa viikossa pelästytti viranomaiset, sillä koko menneen vuoden aikana oli kautta maailman ilmoitettu vain viidestä tällaisesta tapauksesta.
Ei ole tietoa siitä, aikoivatko nämä salakuljettajat tehdä kauppoja terroristiryhmien vai maiden hallitusten kanssa. Ydinaseisiin liittyvän terrorismin uhka kasvaa joka tapauksessa. Tämän alan tiedotuskeskuksessa (European Proliferation Information Centre) toimiva tri David Lowry selittää vaaraa: ”Terroristin ei tarvitse muuta kuin lähettää runsaasti uraania sisältävä näyte jollekin arvossapidetylle viranomaiselle testattavaksi ja ilmoittaa, että meillä on sitä niin ja niin paljon; tässä on todiste. Tilanne on sama kuin jos kidnappaaja lähettäisi uhrin korvan todisteeksi.”
Rauhanomaisia ”aikapommeja” ja ”kuolemanloukkuja”
Vuoden 1992 alussa 420 ydinreaktoria tuotti rauhanomaisessa tarkoituksessa sähköä; 76 uutta reaktoria oli rakenteilla. Vuosien mittaan reaktorionnettomuudet ovat kuitenkin johtaneet siihen, että sairauksien, keskenmenojen ja synnynnäisten vikojen kuullaan lisääntyneen. Erään raportin mukaan neuvostoliittolaisessa plutoniumvoimalassa sattuneet pienet onnettomuudet olivat vuoteen 1967 mennessä aiheuttaneet radioaktiivisia päästöjä kolme kertaa niin paljon kuin Tšernobylin katastrofi.
Viimeksi mainittu Tšernobylissä Ukrainassa sattunut onnettomuus huhtikuussa 1986 sai tietenkin paljon julkisuutta osakseen. Grigori Medvedev, joka työskenteli Tšernobylin voimalassa ydintekniikan apulaisyli-insinöörinä 1970-luvulla, selittää, että ilmakehään sinkoutunut ”jättiläismäinen määrä pitkäkestoisia radioaktiivisia aineita – – on pitkäaikaisvaikutustensa puolesta verrattavissa kymmeneen Hiroshiman pommiin”.
Kirjassaan Tšernobylskaja hronika Medvedev luettelee 11 vakavaa ydinreaktorionnettomuutta, jotka olivat sattuneet entisessä Neuvostoliitossa 1980-luvun puoliväliin mennessä, ja lisäksi 12 Yhdysvalloissa sattunutta onnettomuutta. Viimeksi mainittuihin kuuluu vuonna 1979 Three Mile Islandissa sattunut järkyttävä onnettomuus. Tuosta tapauksesta Medvedev toteaa: ”Se oli ensimmäinen vakava isku ydinvoimaa vastaan ja karkotti monien – vaikkei kaikkien – mielestä harhakuvat ydinvoimaloiden turvallisuudesta.”
Tämä selittää sen, miksi onnettomuuksia yhä sattuu. Vuoden 1992 aikana niiden määrä lisääntyi Venäjällä lähes 20 prosenttia. Yksi noista onnettomuuksista sattui tuon vuoden maaliskuussa Sosnovyi Borin voimalassa Pietarissa, ja sen jälkeen säteilylukemat kasvoivat 50 prosenttia Koillis-Englannissa ja nousivat kaksi kertaa sallittuja enimmäislukemia korkeammiksi Virossa ja Etelä-Suomessa. Professori John Urquhart Newcastlen yliopistosta myöntää: ”En pysty todistamaan, että juuri Sosnovyi Bor aiheutti arvojen kasvamisen – mutta jos se ei ollut Sosnovyi Bor, niin mikä sitten?”
Jotkut viranomaiset väittävät, että Tšernobylin kaltaisten reaktorien suunnittelussa on puutteita ja niiden käyttäminen on yksinkertaisesti liian vaarallista. Siitä huolimatta yli kymmentä sellaista käytetään yhä tuottamaan sähköä, jota tarvitaan valtavasti. Joitakuita reaktorien ohjaajia jopa syytetään siitä, että he panevat automaattisen turvajärjestelmän pois päältä lisätäkseen energiantuotantoa. Tällaiset uutiset kauhistuttavat, muun muassa Ranskassa, jossa ydinvoimalat tuottavat 70 prosenttia maan tarvitsemasta sähköstä. Ei tarvita muuta kuin toinen ”Tšernobyl”, ja monien Ranskan voimaloiden olisi ehkä lopetettava toimintansa pysyvästi.
Nähtävästi jopa ”turvallisista” reaktoreista tulee ajan mittaan vaarallisia. Vuoden 1993 alkupuolella löydettiin Brunsbüttelissä sijaitsevan, Saksan vanhimpiin kuuluvan reaktorin teräsputkista rutiinitarkastuksessa yli sata halkeamaa. Samanlaisia murtumia on löydetty Ranskan ja Sveitsin reaktoreista. Vuonna 1991 sattui eräässä Japanin voimalassa ensimmäinen vakava onnettomuus, johon oli mahdollisesti osasyynä reaktorin ikä. Tämä ei tiedä hyvää Yhdysvalloissa, missä suunnilleen kaksi kolmannesta kaupallisista reaktoreista on yli kymmenen vuotta vanhoja.
Ydinreaktorionnettomuuksia voi tapahtua missä vain ja milloin vain. Mitä enemmän reaktoreita on, sitä suurempi on uhka; mitä vanhempi reaktori on, sitä suurempi on vaara. Muuan sanomalehti nimitti niitä aivan aiheellisesti tikittäviksi aikapommeiksi ja radioaktiivisiksi kuolemanloukuiksi.
Mihin jäte pitäisi viedä?
Jokin aika sitten ihmiset yllättyivät huomatessaan, että Ranskan Alpeilla sijaitseva joenrannan retkeilyalue oli suljettu ja sitä vartioi poliisi. The European -sanomalehdessä selitettiin: ”Erään paikallisen naisen kuoltua kaksi kuukautta sitten berylliummyrkytykseen määrättiin suoritettavaksi rutiinitarkastuksia, joissa paljastui, että retkeilyalueen radioaktiivisuusarvot olivat 100 kertaa korkeammat kuin sitä ympäröivillä alueilla.”
Berylliumia, erittäin kevyttä metallia, jota syntyy eri prosesseissa, käytetään lentokoneteollisuudessa ja säteilytettynä ydinvoimaloissa. Berylliumia tuottava tehdas oli ilmeisestikin vienyt retkeilyalueelle tai sen lähistölle vaarallisesta säteilyttämisprosessista syntyneen jätteen. ”Berylliumpöly, silloinkin kun sitä ei ole säteilytetty”, todettiin The European -lehdessä, ”on myrkyllisimpiä teollisuusjätteitä, mitä tunnetaan.”
Samanaikaisesti oli 30 vuoden aikana heitetty noin 17 000 säiliöllistä radioaktiivista jätettä veteen Novaja Zemljan rannikolla, missä Neuvostoliitto teki ydinkokeita 1950-luvun alussa. Tähän mukavaan kaatopaikkaan heitettiin lisäksi ydinsukellusveneiden radioaktiivisia kappaleita ja ainakin 12 reaktorin osia.
Ydinsaaste on vaarallista, syntyipä sitä tahallisesti tai tahattomasti. Norjan rannikolle vuonna 1989 uponneesta sukellusveneestä varoitettiin Time-lehdessä: ”Hylystä vuotaa jo cesium-137:ää, karsinogeenistä isotooppia. Vuodon uskotaan tässä vaiheessa olevan vielä niin pieni, ettei se vaikuta meren elämään eikä ihmisten terveyteen. Mutta Komsomoletsissa oli myös kaksi ydintorpedoa, jotka sisälsivät 13 kiloa plutoniumia. Sen puoliintumisaika on 24 000 vuotta ja myrkyllisyys niin suuri, että hitunenkin voi tappaa. Venäläiset asiantuntijat varoittivat, että plutoniumia voisi valua veteen ja se voisi saastuttaa suuria merialueita jo vuonna 1994.”
Radioaktiivisen jätteen hävittäminen ei ole tietenkään yksin Ranskan ja Venäjän ongelma. Yhdysvalloissa on ”radioaktiivisen jätteen vuoria eikä mitään vakiopaikkaa sen varastoimiseen”, kertoo Time-lehti. Siinä sanotaan, että miljoona tynnyrillistä kuolettavia yhdisteitä seisoo tilapäisissä varastoissa jatkuvasti alttiina sille ”vaaralle, että ne vuotavat, ne varastetaan ja niiden väärä käsittely vahingoittaa ympäristöä”.
Ikään kuin havaintoesimerkkinä tästä vaarasta räjähti Tomskissa Siperiassa sijaitsevalla entisellä asetehtaalla ydinjätetankki huhtikuussa 1993, mikä herätti kauhukuvan toisesta tšernobylistä.
Ilmeisestikään millään rauhan ja turvallisuuden huudoilla, jotka perustuvat ydinenergian käyttöön liittyvien vaarojen oletettuun loppumiseen, ei ole hyviä perusteita. Rauha ja turvallisuus ovat kuitenkin lähellä. Mistä sen voi tietää?
[Tekstiruutu s. 4]
YDINASEVALLAT
12 maata – ja määrä kasvaa
MAAT JOTKA VÄITTÄVÄT TAI MYÖNTÄVÄT ETTÄ NIILLÄ ON YDINASEITA: Etelä-Afrikka, Intia, Iso-Britannia, Israel, Kazakstan, Kiina, Pakistan, Ranska, Ukraina, Valkovenäjä, Venäjä, Yhdysvallat
MAAT JOILLA SAATTAA OLLA YDINASEITA: Algeria, Argentiina, Brasilia, Etelä-Korea, Irak, Iran, Libya, Pohjois-Korea, Syyria, Taiwan
[Kuva s. 5]
Ydinenergian rauhanomainenkin käyttö voi olla vaarallista
[Lähdemerkintä]
Taustan kuva: U.S. National Archives
[Kuvan lähdemerkintä s. 2]
Kansi: Stockman/International Stock
[Kuvan lähdemerkintä s. 3]
Kuva: U.S. National Archives