Mitä vallalle on tapahtunut?

AJATTELEVAT ihmiset ymmärtävät, että valtaa tarvitaan. Yhteiskunta muuttuisi hetkessä kaoottiseksi ilman jonkinlaista valtarakennetta. Eräässä klassisessa valtiosääntöä koskevassa ranskalaisessa oppikirjassa todetaankin: ”Kaikista ihmisryhmittymistä löytyy kahdenlaisia ihmisiä: niitä jotka käskevät, ja niitä jotka tottelevat; niitä jotka antavat määräyksiä, ja niitä jotka mukautuvat niihin; johtajia ja jäseniä; hallitsevia ja hallittuja. – – Valta on havaittavissa kaikissa ihmisyhteisöissä.”a

Suhtautuminen valtaan on kuitenkin muuttunut toisen maailmansodan ja etenkin 1960-luvun jälkeen. Ranskalaisessa hakuteoksessa Encyclopædia Universalis puhutaan tuohon aikakauteen viitattaessa ”hierarkian ja auktoriteetin vastaisesta kriisistä”. Tällainen kriisi ei ole mikään yllätys niille, jotka tutkivat Raamattua. Apostoli Paavali ennusti: ”Muista, että tämän maailman päätöskausi tulee olemaan kuohunnan aikaa! Ihmiset rakastavat silloin vain itseään ja rahaa; he ovat kerskailijoita, pöyhkeilijöitä ja herjaajia; tottelemattomia vanhemmilleen – –; he ovat leppymättömiä vihassaan, – – hillittömiä ja väkivaltaisia, – – täynnä omaa tärkeyttään. He rakastavat nautintojaan enemmän kuin Jumalaansa.” (2. Timoteukselle 3:1–4, The Revised English Bible.)

Valta kriisissä

Tämä ennustus kuvaa hyvin meidän aikaamme. Valta on kyseenalaistettu kaikilla tasoilla: perheessä, koulussa, yliopistossa, liike-elämässä sekä paikallis- ja valtionhallinnossa. Seksuaalinen vallankumous, rap-musiikki, opiskelijoiden mielenosoitukset, korpilakot, kansalaistottelemattomuus ja terroriteot ovat kaikki merkkejä siitä, että vallan kunnioitus on romahtanut.

Professori Yves Mény totesi Pariisissa pidetyssä symposiumissa, jonka olivat järjestäneet Ranskan Valtiotieteen instituutti ja pariisilainen päivälehti Le Monde: ”Valta voi kestää vain silloin, kun se perustuu johonkin legitimiteettiin [oikeutukseen].” Yksi syy nykyiseen auktoriteettikriisiin on se, että monet epäilevät, onko vallanpitäjillä tällaista oikeutusta. Toisin sanoen monet epäilevät heidän oikeuttaan olla vallassa. Eräs mielipidemittaus paljasti, että 9 prosenttia yhdysvaltalaisista, 10 prosenttia australialaisista, 24 prosenttia englantilaisista, 26 prosenttia ranskalaisista ja 41 prosenttia intialaisista pitivät 1980-luvun alussa hallituksiaan sellaisina, jotka eivät ole legitiimejä.

Legitiimin vallan etsintää

Raamatun mukaan ihminen oli alun perin suoraan Jumalan vallan alaisuudessa (1. Mooseksen kirja 1:27, 28; 2:16, 17). Mutta jo hyvin varhain ihmiset vaativat moraalista riippumattomuutta Luojastaan (1. Mooseksen kirja 3:1–6). He hylkäsivät teokratian eli Jumalan vallan, ja siksi heidän täytyi löytää muita valtajärjestelmiä (Saarnaaja 8:9). Jotkut puolustivat valtaansa voimakeinoin. Heidän mielestään voima antoi heille oikeuden. Heidän piti vain olla tarpeeksi vahvoja viedäkseen tahtonsa läpi. Useimmat tunsivat kuitenkin tarpeelliseksi legitimoida eli esittää perusteet oikeudelleen hallita.

Varhaisista ajoista lähtien monet hallitsijat tekivät näin sanomalla joko että he olivat jumalia tai että he olivat saaneet vallan jumalilta. Kyseessä on myyttinen käsite ”jumalallisesta kuninkuudesta”, jollainen oli Mesopotamian varhaisilla hallitsijoilla ja muinaisen Egyptin faraoilla heidän oman väittämänsä mukaan.

Aleksanteri Suuri, häntä seuranneet helleeniset kuninkaat ja monet Rooman keisareista väittivät samoin olevansa jumalia ja jopa vaativat palvottavan itseään. Tällaisten hallitsijoiden alaiset järjestelmät tunnettiin ”hallitsijakultteina”, ja niiden tarkoitus oli vahvistaa hallitsijan valtaa monista valloitetuista kansoista koostuvan väestön keskuudessa. Kieltäytyminen palvomasta hallitsijaa tuomittiin valtion vastaiseksi teoksi. Professori Ernest Barker kirjoitti kirjassa The Legacy of Rome: ”Keisarin korottaminen jumalaksi [Roomassa] ja se kuuliaisuus, jonka hän saa osakseen jumaluutensa ansiosta, ovat selvästikin valtakunnan perustus tai ainakin sidosaine.”

Tilanne pysyi samana vielä senkin jälkeen, kun keisari Konstantinus (hallitsi vuosina 306–337) laillisti ”kristillisyyden” ja kun keisari Theodosius I (hallitsi vuosina 379–395) teki siitä myöhemmin Rooman valtakunnan valtionuskonnon. Joitakin ”kristittyjä” keisareita palvottiin jumalina vielä pitkälle 400-luvulle.

”Kaksi valtaa”, ”kaksi miekkaa”

Paaviuden voimistuessa kärjistyivät kirkon ja valtion väliset ongelmat. Sen tähden paavi Gelasius I esitti 400-luvun lopulla ”kahden vallan” periaatteen: paavien pyhä auktoriteetti ja kuninkaiden kuninkaallinen valta esiintyisivät rinnakkain – ja kuninkaat olisivat alamaisia paaveille. Periaatteesta kehittyi myöhemmin ”kahden miekan” oppi: ”Paavit käyttelivät itse hengellistä miekkaa ja delegoivat ajallisen miekan maallikkohallitsijoille, mutta jälkimmäisten oli kuitenkin käytettävä ajallista miekkaa paavin ohjeiden mukaisesti.” (The New Encyclopædia Britannica.) Tämän opin pohjalta katolinen kirkko vaati keskiajalla itselleen oikeuden kruunata keisareita ja kuninkaita legitimoidakseen niiden vallan, ja näin kirkko säilytti ikivanhan myytin ”jumalallisesta kuninkuudesta”.

Tätä ei kuitenkaan pidä sekoittaa niin sanottuun kuninkaiden jumalalliseen oikeuteen, uudempaan käsitteeseen, jonka tarkoituksena oli vapauttaa poliittiset hallitsijat paavin alaisuudesta. Jumalallisen oikeuden teorian mukaan kuninkaat saavat hallitusvaltansa suoraan Jumalalta eivätkä Rooman paavin kautta. Hakuteoksessa New Catholic Encyclopedia sanotaan: ”Aikana, jona paavi käytti yleisesti hengellistä ja jopa ajallista valtaa valtionpäämiehiin nähden, jumalallisen oikeuden aate nosti kansallisten valtioiden kuninkaat asemaan, missä he saattoivat perustella valtaansa yhtä jumalallisena kuin oli paavin valta.”b

Myytti kansansuvereniteetista

Ajan mittaan ihmiset nostivat esiin muita vallan lähteitä. Yksi niistä oli kansansuvereniteetti. Monet otaksuvat tämän näkemyksen juontavan juurensa Kreikasta. Muinaiskreikkalaista demokratiaa harjoitettiin kuitenkin vain muutamassa kaupunkivaltiossa, ja niissäkin äänestivät ainoastaan miespuoliset kansalaiset. Ulkopuolelle jäivät naiset, orjat ja vierasmaalaiset asukkaat – joita arvellaan olleen puolesta neljään viidesosaan väestöstä. Tätä tuskin voidaan sanoa kansansuvereniteetiksi!

Kuka pani alulle näkemyksen kansansuvereniteetista? Yllättävää kyllä, sen esittelivät keskiajan roomalaiskatoliset teologit. Tuomas Akvinolainen oli 1200-luvulla sitä mieltä, että vaikka suvereenius on lähtöisin Jumalasta, se on uskottu kansan haltuun. Näkemyksestä tuli suosittu. Hakuteoksessa New Catholic Encyclopedia sanotaan: ”Tätä näkemystä kansasta vallan lähteenä tuki 1600-luvun katolisten teologien suuri enemmistö.”

Miksi teologit kannattivat näkemystä kansansuvereniteetista kirkossa, jossa kansalla ei ollut minkäänlaista äänivaltaa valittaessa paavia, piispaa tai pappia? Siksi että jotkut Euroopan kuninkaat olivat yhä levottomampia paavin vallan alaisuudessa. Kansansuvereniteetin teoria antoi paaville vallan syöstä keisari tai monarkki asemastaan, jos se näytti tarpeelliselta. Historioitsijat Will ja Ariel Durant kirjoittivat: ”Kansansuvereniteetin puolustajiin kuului monia jesuiittoja, jotka näkivät tässä keinon heikentää kuninkaallista valtaa paavin vallan vastustajana. Kardinaali Bellarmin todisteli, että jos kuninkaiden valta on peräisin kansalta ja siten myös kansasta riippuvainen, se kuuluu aivan ilmeisesti paavien vallan alaisuuteen – – Espanjalainen jesuiitta Luis Molina päätteli, että maallisen vallan lähteenä kansalla on oikeus – noudattaen kuitenkin säännönmukaista menettelyä – panna epäoikeudenmukainen kuningas viralta.”

”Säännönmukaista menettelyä” ohjaisi tietysti paavi. Tämän vahvistaa Ranskassa ilmestynyt katolinen historiateos Histoire Universelle de l’Eglise Catholique lainatessaan teosta Biographie universelle, jossa sanotaan: ”Bellarmin – – opettaa – – katolilaisten yhteisenä oppina, että ruhtinaat saavat valtansa kansan valinnan perusteella ja etteivät kansat voi käyttää tätä oikeutta muutoin kuin paavin vaikutusvallan alaisina.” (Kursivointi lisätty.) Kansansuvereniteetista tuli näin väline, jolla paavi saattoi vaikuttaa hallitsijoiden valintaan ja tarpeen vaatiessa panna heidät viralta. Myöhempinä aikoina katolinen pappisvalta on voinut sen avulla vaikuttaa edustuksellisten demokratioiden katolisiin äänestäjiin.

Nykyajan demokratioissa hallituksen legitimiteetti perustuu niin sanottuun ”hallittujen suostumukseen”. Se on kuitenkin parhaimmillaankin ”enemmistön suostumusta”, ja äänestäjien passiivisuuden sekä poliittisten juonittelujen vuoksi tämä ”enemmistö” on tosiasiassa usein vain väestön vähemmistö. ”Hallittujen suostumus” ei nykyään tarkoita usein juuri muuta kuin ”hallittujen myöntymistä eli alistumista”.

Kansallisen suvereeniuden myytti

Varhaisten paavien kannattama jumalallisen kuninkuuden myytti tuotti paaveille odotusten vastaisia seurauksia, kun se muuntui kuninkaiden jumalalliseksi oikeudeksi. Kansansuvereniteetin teoria osui samoin katolisen kirkon omaan nilkkaan. Jotkut maalliset filosofit, esimerkiksi englantilaiset Thomas Hobbes ja John Locke sekä ranskalainen Jean-Jacques Rousseau, pohtivat 1600- ja 1700-luvulla kansansuvereniteettia. He kehittivät erilaisia versioita teoriasta, joka koski hallitsijoiden ja hallittujen välistä ”yhteiskuntasopimusta”. Heidän periaatteensa eivät pohjautuneet teologiaan vaan ”luonnonoikeuteen”, ja käsite kulminoitui aatteisiin, jotka vahingoittivat vakavasti katolista kirkkoa ja paavinistuinta.

Ranskan vallankumous puhkesi pian Rousseaun kuoltua. Se kaatoi joitakin oikeutusta koskevia aatteita mutta loi uuden aatteen: kansallisen suvereeniuden. Tietosanakirjassa The New Encyclopædia Britannica kommentoidaan: ”Ranskalaiset kieltäytyivät tunnustamasta kuninkaiden jumalallista oikeutta, aateliston ylivaltaa, roomalaiskatolisen kirkon etuoikeuksia.” Tuossa hakuteoksessa kuitenkin todetaan: ”Vallankumouksen aikana oli kypsynyt uusi keksintö: kansallisvaltio.” Vallankumoukselliset tarvitsivat tätä uutta ”keksintöä”. Mistä syystä?

Järjestelmässä, jonka puolesta Rousseau oli puhunut, olisi kaikilla kansalaisilla yhtäläinen sananvalta valittaessa hallitsijoita. Se olisi johtanut demokratiaan, jonka perustana olisi ollut yleinen ja yhtäläinen äänioikeus – mitä Ranskan vallankumouksen johtajat eivät toivoneet. Professori Duverger selittää: ”Nimenomaan välttääkseen tämän seurauksen, jota pidettiin kiusallisena, perustuslakia säätävän kansalliskokouksen porvarit keksivät vuosina 1789–91 kansallisen suvereeniuden teorian. He samastivat kansan ’kansakuntaan’, jota pidettiin itsessään todellisena olentona ja erillisenä sen muodostavista jäsenistä. Yksin tällä kansakunnalla oli edustajiensa välityksellä oikeus suvereeniuteen. – – Näennäisestä demokraattisuudesta huolimatta kansallisen suvereeniuden oppi ei todellisuudessa ole lainkaan demokraattinen, koska sillä voidaan puolustaa oikeastaan kaikenlaisia hallitusmuotoja ja varsinkin itsevaltiutta.” (Alkuperäinen kursivointi.)

Ihmisten yritykset epäonnistuneet

Se että kansallisvaltio hyväksyttiin vallan legitiimiksi lähteeksi, johti kansallisuusaatteeseen. Britannica-hakuteoksessa sanotaan: ”Kansallisuusaatetta luullaan usein hyvin vanhaksi; toisinaan sitä pidetään erheellisesti poliittisen toiminnan pysyvänä tekijänä. Tosiasiassa voidaan sanoa, että se tuli ensimmäistä kertaa voimakkaasti ilmi Amerikan ja Ranskan vallankumouksissa.” Noiden vallankumousten jälkeen kansallisuusaate on levinnyt yli Pohjois- ja Etelä-Amerikan, Euroopan, Afrikan ja Aasian. Sen nimessä on legitimoitu raakoja sotia.

Englantilainen historioitsija Arnold Toynbee kirjoitti: ”Kansallishenki toimii karvaana käyteaineena demokratian uudessa viinissä, joka on pantu heimojärjestelmän vanhoihin leileihin. – – Tämä kummallinen demokratian ja heimojärjestelmän kompromissi on ollut nykyisen länsimaailmamme käytännön politiikassa paljon voimallisempi kuin itse demokratia.” Kansallisuusaate ei ole tuonut mukanaan rauhaisaa maailmaa. Toynbee sanoi: ”Uskonsotia seurasivat – erittäin lyhyen hengähdystauon jälkeen – kansallisuussodat; ja nykyisessä länsimaailmassamme on uskonnollisen fanaattisuuden hengessä ja kansallisen fanaattisuuden hengessä selvästi kyse yhdestä ja samasta vahingollisesta intohimosta.”

Hallitsijat ovat yrittäneet ”jumalallisen kuninkuuden”, ”kuninkaiden jumalallisen oikeuden”, ”kansansuvereniteetin” ja ”kansallisen suvereeniuden” myyttien välityksellä oikeuttaa valtansa toisiin ihmisiin. Tarkasteltuaan ihmishallitsijoiden historiaa ei kristitty voi kuitenkaan muuta kuin yhtyä Salomon ajatukseen: ”Ihminen vallitsee toista ihmistä hänen onnettomuudekseen.” (Saarnaaja 8:9.)

Sen sijaan että kristityt palvoisivat poliittista valtiota, he palvovat Jumalaa ja tunnustavat hänet kaiken vallan legitiimiksi lähteeksi. He ovat samaa mieltä psalmista Daavidin kanssa, joka sanoi: ”Sinun, Herra, on suuruus ja väkevyys ja loisto ja kunnia ja kirkkaus, sillä sinun on kaikki taivaassa ja maan päällä. Sinun, Herra, on valtakunta [”suvereenius”, The New Jerusalem Bible], ja sinä olet korotettu kaiken pääksi.” (1. Aikakirja 29:11.) Koska kristityt kuitenkin kunnioittavat Jumalaa, he ilmaisevat asianmukaista kunnioitusta valtaa kohtaan niin maallisissa kuin hengellisissäkin asioissa. Seuraavissa kahdessa kirjoituksessa käsitellään sitä, miten ja miksi he pystyvät toimimaan siten iloisin mielin.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 15]

Katolinen kirkko vaati itselleen vallan kruunata keisareita ja kuninkaita

[Lähdemerkintä]

Consecration of Charlemagne: Bibliothèque Nationale, Paris