Alaskan viimeistä syrjäseutua peittävää verhoa kohotetaan
ME NELJÄ olemme nyt jo kahden päivän ajan olleet sulloutuneina pieneen huoneeseen Alaskassa sijaitsevassa Nomen kaupungissa, joka tuli kuuluisaksi kultakuumeen aikana. Vuonna 1898 tänne suuntasi kulkunsa vain yhden asian – kullan – vuoksi yli 40 000 aarteenetsijää! Me puolestamme etsimme toisenlaista aarretta.
Olemme tällä hetkellä kiinnostuneita niistä ”kalleuksista”, joita saattaa olla Gambellin ja Savoongan syrjäkylissä Beringinsalmessa sijaitsevalla Saint Lawrencen saarella, 300 kilometriä mantereesta länteen (Haggai 2:7). Eskimot uhmaavat noiden alueiden jääkylmiä arktisia vesiä ja pyytävät valaita vain muutaman kilometrin päässä entisestä Neuvostoliitosta. Meitä pitävät kuitenkin vankeinaan ryöppyävä lumi ja sakea, harmaa sumuverho. Lentokoneemme ei pääse nousemaan.
Muistelen odotellessamme muutaman viime vuoden tapahtumia ja kiitän Jehova Jumalaa siitä, että hän on siunannut todistamista näillä harvaan asutuilla alueilla. Alaskassa – jonka jotkut sanovat olevan maailman viimeinen syrjäseutu – elää yli 60 000 alkuperäisasukasta useammassa kuin 150 etäisessä yhdyskunnassa, jotka sijaitsevat eri puolilla lähes 1,6 miljoonan neliökilometrin laajuista tietöntä erämaata. Vartiotorni-seuran lentokoneen avulla olemme käyneet kertomassa Jumalan valtakunnan hyvää uutista jo yli kolmanneksessa näistä syrjäkylistä (Matteus 24:14).
Päästäksemme näille kaukaisille asutusalueille koneen täytyy usein laskeutua pilvi- ja sumuverhon läpi, joka saattaa peittää maan päiväkausiksi. Laskeutumisen jälkeen täytyy läpäistä vielä toisenkinlainen sumu. Se on verhonnut näiden ystävällisten ja rauhallisten ihmisten mielen ja sydämen (vrt. 2. Korinttolaisille 3:15, 16).
Tuskallinen muutos
Alaskan erämaissa asuu eskimoita, aleutteja ja intiaaneja. Kullakin näistä väestöryhmistä on niille tunnusomaisia perinteisiä tapoja ja synnynnäisiä piirteitä. Selviytyäkseen pohjoisen napaseudun talvesta he ovat oppineet elämään sopusoinnussa luonnon kanssa ja käyttämään hyväkseen luonnonvaroja metsästämällä, kalastamalla ja pyytämällä valaita.
1700-luvun keskivaiheilla he joutuivat vieraiden vaikutusten alaisiksi. Venäläiset turkiskauppiaat tapasivat ihmisiä, jotka pukeutuivat eläinten nahkoihin, tuoksuivat hylkeenrasvalle ja asuivat jäästä rakennettujen iglujen sijasta puoleksi maan sisässä olevissa turvemajoissa, joissa oli ruohokatto ja maanalainen sisäänkäynti. Kauppiaat aiheuttivat näille kohteliaille, lempeille ja kuitenkin sitkeille ihmisille monia vakavia ongelmia; he toivat tullessaan muun muassa uusia kulttuureja ja uusia tauteja, joiden vuoksi joidenkin heimojen väestömäärä väheni puoleen. Alkoholista tuli pian ihmisten kirous. Yhteisön uusi rakenne pakotti siirtymään luontoistaloudesta rahatalouteen. Vielä nykyäänkin jotkut ajattelevat, että muutos on ollut tuskallinen.
Kun kristikunnan lähetyssaarnaajat saapuivat Alaskaan, alkuperäisasukkaita pakotettiin muuttumaan vielä muullakin tavoin. Vaikka jotkut luopuivatkin vastahakoisesti perinteisistä uskonnollisista tavoistaan – muun muassa tuulen, jään, karhun ja kotkan henkien palvonnasta – toiset ryhtyivät yhdistelemään eri käsityksiä, mikä aiheutti uskonnollista sekoittumista tai sekaannusta. Tästä kaikesta oli usein seurauksena se, että vieraisiin suhtauduttiin epäluuloisesti. Joihinkin kyliin vierasta ei oteta vastaan tervetulleena.
Haasteenamme onkin sen vuoksi tavoittaa kaikki tällä laajalla syrjäseudulla asuvat ihmiset. Miten heidän epäluulonsa voidaan hälventää? Mitä voimme tehdä kohottaaksemme verhoa?
Aikaisempia yrityksiä todistaa
1960-luvun alkupuolella jotkut päättäväiset alaskalaiset todistajat uhmasivat luonnonvoimia – ankaraa tuulta, pakkasta, sokaisevaa lunta – ja lensivät omilla yksimoottorisilla lentokoneillaan saarnaamaan pohjoisen hajallaan sijaitseviin kyliin. Jälkeenpäin ajatellen nämä veljet asettuivat alttiiksi melkoiselle vaaralle. Moottorivika olisi melko varmasti johtanut katastrofiin. Vaikka olisikin ollut mahdollista laskeutua turvallisesti, he olisivat silti olleet kilometrien päässä auttajista pakkasessa vailla kulkuvälinettä. Elossa säilyminen olisi riippunut ruoan ja suojan saamisesta, ja ne olisivat olleet kiven takana. Onneksi ei sattunut mitään vakavia onnettomuuksia, vaikka sellaisia vaaroja ei voinutkaan jättää huomiotta. Vartiotorni-seuran Alaskan-haaratoimisto ei siksi kannustanut tällaiseen toimintaan.
Edistääkseen työtä Fairbanksin ja North Polen seurakuntien uskolliset veljet keskittivät ponnistelunsa suurehkoihin kyliin, kuten Nomeen, Barrow’hon ja Kotzebueen, joihin pääsee kaupallisten lentoyhtiöiden koneilla. He kustansivat itse matkansa näille alueille yli 720 kilometrin päähän pohjoiseen ja länteen. Jotkut jäivät Nomeen useiksi kuukausiksi johtamaan raamatuntutkisteluja kiinnostuneille. Barrow’sta vuokrattiin huoneisto, joka suojasi 45 pakkasasteen kylmyydeltä. Useiden vuosien kuluessa ne, jotka ottivat sydämenasiakseen noudattaa Jeesuksen käskyä saarnata hyvää uutista maan ääriin saakka, käyttivät siihen yli 15 000 dollaria (noin 80 000 markkaa) (Markus 13:10).
Odottamatonta apua saapuu
Eristyksissä oleville alueille pääsemiseksi etsittiin jatkuvasti keinoa, ja Jehova avasi tien. Saataville tuli kaksimoottorinen lentokone – juuri se, mitä tarvittiin, jotta voitiin turvallisesti ylittää Alaskan jylhä vuoristo. Alaskassa on monia yli 4 000 metriin kohoavia vuoria, ja kuuluisa Mount McKinley (Denal) kohoaa 6 193 metriin merenpinnan yläpuolelle.
Lopulta lentokone saapui. Kuvittelehan pettymystämme, kun kiitoradalle laskeutui kulunut, haalistunut, kirjava konepahanen. Voisiko sillä tosiaankin lentää? Uskoisimmeko veljiemme hengen sen varaan? Jehovan käsi ei ollut tällöinkään liian lyhyt. Yli 200 veljeä tarjosi vapaaehtoisesti palveluksiaan ja käytti useita tuhansia tunteja koko koneen kunnostamiseen ammattitaitoisten mekaanikkojen opastuksella.
Mikä ilo olikaan katsella, kun Alaskan taivaalle nousi kiiltävä, upouuden näköinen lentokone, jonka takaosassa loisti kirkkain kirjaimin rekisterinumero 710WT! Koska sekä lukua seitsemän että kymmenen käytetään Raamatussa kuvaamaan täydellisyyttä, 710:n voisi ajatella korostavan sitä tukea, jota Jehovan järjestö on antanut verhon kohottamiseksi pimeyden ympäröimistä sydämistä.
Aleuttien saarijonoa pitkin etelään
Saatuamme lentokoneen olemme matkanneet 80 000 kilometriä erämaassa viemässä Valtakunnan hyvää uutista ja raamatullista kirjallisuutta yli 54 kylään. Tämä vastaa Yhdysvaltain mantereen ylittämistä 19 kertaa!
Olemme kolmesti matkustaneet etelään 1 600 kilometrin pituiselle Aleuttien saarijonolle, joka erottaa Tyynenmeren ja Beringinmeren toisistaan. Noilla yli 200:lla lähes puuttomalla saarella, joista jono muodostuu, asuu aleuttien lisäksi myös tuhansia merilintuja, valkopäämerikotkia ja beringinhanhia, joilla on lumivalkoinen pää ja selvästi erottuva mustan ja valkoisen kirjava höyhenpeite.
Alueen lumoavaan kauneuteen liittyy kuitenkin vaaroja. Lentäessämme meren yläpuolella saatoimme nähdä 3–5 metriä korkeita vaahtopäitä kuohuvassa jäisessä vedessä, joka on niin kylmää, ettei siinä kesälläkään pysyisi hengissä 10–15 minuuttia kauempaa. Jos lentäjän on laskeuduttava, hänen ainoat vaihtoehtonsa ovat joko rosoinen, kallioinen saari tai hyytävän kylmä, vaarallinen meri. Miten kiitollisia olemmekaan siitä, että meillä on taitavia lentokonemekaanikoiksi opiskelleita veljiä, jotka pitävät lentokoneen huippukunnossa vapaaehtoisesti!
Yhdellä matkallamme olimme menossa Dutch Harboriin ja Unalaskan kalastajakylään. Alue tunnetaan tuulistaan, joiden nopeus nousee 130–190 kilometriin tunnissa. Onneksi tuona päivänä oli paljon tyynempää, vaikka niin myrskyisää, että voimme pahoin useita kertoja. Millainen yllätys olikaan näkyviin tullut kiitorata: vain uurros kivikkoisessa vuorenkyljessä! Kiitoradan toisella puolella oli jyrkkä kallioseinä, toisella puolella Beringinmeren hyytävän kylmä vesi! Laskeuduimme märälle kiitoradalle. Siellä sataa yli 200 päivänä vuodessa.
Oli todella miellyttävää keskustella Jumalan sanasta ja tarkoituksesta tuon alueen ihmisten kanssa. Monet iäkkäät ilmaisivat arvostavansa toivoa sodattomasta maailmasta. He muistivat yhä elävästi sen, miten japanilaiset pommittivat Dutch Harboria toisen maailmansodan aikana. Mekään emme unohda sinne tekemiämme todistamismatkoja.
Vähittäistä lämpenemistä
Tarkistaessamme jälleen sään huomaamme, että lämpötila on pikkuhiljaa nousemassa. Se saa minut ajattelemaan todistamistamme syrjäseudulla. Hitaasti mutta varmasti olemme nähneet ihmisten sydämen lämpenevän.
Niiden epäluulojen murtamiseen, joita ihmisillä on ulkopuolisia kohtaan, on kulunut aikaa. Ei ollut harvinaista, että ensikäynneillämme kylän kirkon johtajat tulivat lentokonetta vastaan, tiedustelivat käyntimme syytä ja sitten pyysivät töykeästi meitä lähtemään. Tällainen vastaanotto oli tietenkin pettymys. Muistimme kuitenkin Matteuksen 10:16:ssa olevan Jeesuksen neuvon: ”Osoittautukaa – – varovaisiksi kuin käärmeet ja silti viattomiksi kuin kyyhkyset.” Siksi palasimmekin kone täynnä salaattia, tomaatteja, meloneja ja muita tuoreita elintarvikkeita, joita ei ollut kovin helppo hankkia itse paikalla. Aiemmin vihamieliset asukkaat ilahtuivat nyt nähdessään lastimme.
Yhden veljen hoitaessa ”kauppaa” ja ottaessa vastaan lahjoituksia tuoreista elintarvikkeista useat muut kulkivat talosta taloon kertomassa asukkaille juuri saapuneesta lastista. Ovilla he tiedustelivat lisäksi: ”Luetteko muuten Raamattua? Uskon teidän lukevan mielellänne tätä Raamatun tutkimisen apuvälinettä, jossa osoitetaan, että Jumala on luvannut meille paratiisin.” Kuka olisi voinut kieltäytyä näin houkuttelevasta tarjouksesta? Jokainen arvosti sekä aineellista että hengellistä ruokaa. Vastaanotto oli hyvä, paljon kirjallisuutta levitettiin ja joitakin sydämiä saatiin lämpenemään totuudelle.
Käyntejä rajan toiselle puolelle
Whitehorsen seurakunta Yukonin territoriosta esitti meille ”makedonialaisen” kutsun tulla Kanadaan auttamaan joidenkin kaukaisissa Luoteisterritorioissa sijaitsevien alueiden käymisessä (Apostolien teot 16:9). Viiden hengen ryhmämme lähti laivalla kohti Tuktoyaktukia, kylää, joka sijaitsee pohjoisen napapiirin pohjoispuolella Beaufortinmeressä lähellä Mackenzienlahtea.
Saavuttuamme ihmettelimme, miten tuo outo nimi lausutaan.
”Tuk”, vastasi muuan nuori mies leveästi hymyillen.
”Miksi emme tulleet ajatelleeksi tuota”, ihmettelimme.
Hämmästyimme huomatessamme, että Tuktoyaktukin asukkaat tunsivat hyvin Raamatun. Meillä oli sen ansiosta monia ystävällisiä keskusteluja, ja levitimme paljon kirjallisuutta. Yhdellä nuorella tienraivaajallamme oli valaiseva keskustelu erään puhuteltavan kanssa.
”Olen anglikaani”, sanoi puhuteltava.
”Tiedättekö, että anglikaaninen kirkko hyväksyy homoseksuaalisuuden?” kysyi tienraivaajamme.
”Ihanko totta?” epäröi mies. ”Siinä tapauksessa en sitten enää ole anglikaani.” Toivottavasti hänen sydämensä oli saatu avautumaan Raamatun hyvälle uutiselle (Efesolaisille 1:18).
Erääseen iäkkääseen mieheen teki vaikutuksen se, että olimme päättäneet käydä alueen jokaisessa kodissa. Tavallisesti meidän täytyi liikkua yksinomaan jalkaisin. Yleensä kiitoradalta oli ainakin kilometrin pituinen kävelymatka kylään. Päästäksemme jokaiseen kotiin meillä oli edessä vaivalloinen kävely sora- tai mutapolkuja pitkin. Tuo mies lainasi meille avopakettiautonsa, mikä oli todellinen siunaus! Oli hieno etu mennä yli rajan auttamaan Kanadan alueelle.
Kannattaako se?
Kun sää on huono ja joudumme saarroksiin tai odottelemaan loputtomasti, kuten nyt, tai kun pitkästä päivästä todistamistyössä näyttää olleen tuloksena vain välinpitämättömyyttä tai jopa vihamielisyyttä, alamme pohtia, kannattaako tähän käyttää kaikki tämä aika, energia ja varat. Mieleemme saattavat tulla ne, jotka näyttävät osoittavan kiinnostusta ja lupaavat ryhtyä kirjeenvaihtoon mutta eivät teekään niin. Sitten muistamme, etteivät monetkaan paikalliset asukkaat ole tottuneet kirjoittamaan kirjeitä ja että ystävällisyyttä voi helposti erehtyä pitämään kiinnostuksena Raamatun sanomaa kohtaan. Toisinaan menestyksen mittaaminen tuntuu todella vaikealta.
Nämä kielteiset ajatukset haihtuvat nopeasti, kun muistelemme muiden Valtakunnan julistajien hyviä kokemuksia. Esimerkiksi muuan Fairbanksissa asuva todistaja saarnasi kaukana pohjoisessa sijaitsevassa Barrow’n kylässä. Hän tapasi siellä teini-ikäisen tytön, joka oli tullut kotiin lomalle koulusta Kaliforniasta. Sisar huolehti kiinnostuksesta kirjeitse ja kannusti tyttöä vielä senkin jälkeen, kun tämä palasi kouluun. Nykyään tuo nuori nainen on onnellinen, kastettu Jehovan palvelija.
Oveen koputus havahduttaa minut ajatuksistani, ja saan jälleen kerran todisteen siitä, että tämä kaikki kannattaa. Ovella seisoo Elmer, tähän mennessä Nomen ainut vihkiytynyt, kastettu eskimotodistaja.
”Jos olet lähdössä, niin voinko tulla mukaasi?” hän kysyy. Koska hän asuu eristyksissä yli 800 kilometrin päässä lähimmästä seurakunnasta, hän haluaa osallistua palvelukseen veljiensä kanssa silloin kun hänellä on siihen tilaisuus.
Auringonsäteet alkavat tunkeutua pilvien raosta, ja tiedämme ilman kohta kirkastuvan, niin että voimme lähteä. Elmerin noustessa lentokoneeseen hänen iloisina loistavat kasvonsa lämmittävät meitä. Tämä on erityinen päivä Elmerille. Hän tulee mukaamme määränpäänämme olevaan kylään saarnaamaan omilleen, eskimoille. Hän yrittää kohottaa kanssamme sitä verhoa, joka peittää tällä maailman viimeisellä syrjäseudulla asuvien ihmisten sydämen. (Lähetetty.)
[Kartta s. 23]
(Ks. painettu julkaisu)
1. Gambell
2. Savoonga
3. Nome
4. Kotzebue
5. Barrow
6. Tuktoyaktuk
7. Fairbanks
8. Anchorage
9. Unalaska
10. Dutch Harbor
[Kuva s. 24]
Usein on ylitettävä jokin Alaskan monista vuorijonoista, jotta voisi päästä eristyksissä oleviin yhdyskuntiin
[Kuva s. 25]
Betty Haws, Sophie Mezak ja Carrie Teeples ovat olleet yhteensä yli 30 vuotta kokoajanpalveluksessa