”Jehovan käsi” elämässäni
KERTONUT LAWRENCE THOMPSON
ERÄÄNÄ iltana vuonna 1946 isä ja minä istuimme autossa katselemassa revontulien tanssia taivaalla. Keskustelimme Jehovan suuruudesta ja meidän pienuudestamme. Kertasimme joitakin tapahtumia niiltä vuosilta, joina Jehovan todistajien työ oli kielletty Kanadassa. Isä painoi mieleeni sen, miten Jehova oli tukenut ja opastanut kansaansa noina vuosina.
VAIKKA olin vasta 13-vuotias, saatoin ymmärtää, että se, mitä isä sanoi, oli totta. Lisäksi hän juurrutti mieleeni vielä edessä olevan saarnaamistyön kiireellisyyden ja laajuuden. Isä lainasi 4. Mooseksen kirjan 11:23:a ja tähdensi sitä, että milloinkaan Jehovan käsi ei ole lyhyt. Ainoastaan se, että meiltä puuttuu uskoa ja luottamusta häneen, rajoittaa sitä, mitä hän tekee hyväksemme. Se oli läheinen isän ja pojan välinen keskustelu, jota en unohda koskaan.
Vartiotorni-seuran julkaisujen, varsinkin vuonna 1939 englanniksi julkaistun Pelastus-kirjan, tutkimisella oli myös suuri vaikutus varhaisvuosiini. Muistan ikäni kirjan alussa olleen dramaattisen kuvauksen: ”Virtaviivainen pikajuna, joka oli täpö täynnä matkustajia, kiiti sadan mailin nopeudella tunnissa. Sen piti kulkea erään joen ylitse siltaa, joka teki melkein yhdeksänkymmenasteisen kaarteen, niin että junan loppupäässä olevat voivat nähdä veturin. – – Kaksi – – vaunun takasillalla olevaa miestä – – [huomasi], että eräs sillan toisessa päässä oleva kaari oli tulessa ja putoamaisillaan jokeen. He havaitsivat, että edessä oli suuri vaara. Se oli todella hätätila. Voitaisiinko juna pysähdyttää aikanaan, niin että siinä olevien monien matkustajien henki säästyisi?”
Sovellettaessa kuvausta kirjan lopussa todettiin: ”Samoin ovat nyt kaikki maan kansat ja ihmiset kaikkein suurimman hätätilan edessä. Heitä varoitetaan, niinkuin Jumala käskee, siitä, että Harmagedon on aivan edessä. – – Varoituksen saatuaan jokaisen varoitetun täytyy nyt valita vaelluksensa suunta.”
Nopeasti kiitävä juna, palava silta ja saarnaamistyön kiireellisyys syöpyivät lähtemättömästi mieleeni.
Alkuaikojen saarnaamistoiminta
Aloin osallistua saarnaamistyöhön vuonna 1938, jolloin olin viisivuotias. Kahdella tienraivaajalla (kokoaikaisella sananpalvelijalla), Henry ja Alice Tweedillä, oli tapana pitää minua mukanaan, ja keskustelimme ihmisten kanssa 10–12 tuntia päivässä. Nautin täysin siemauksin noista työntäyteisistä päivistä Jehovan palveluksessa. Olin siksi innoissani, kun isä ja äiti antoivat minun seuraavana vuonna ryhtyä julistajaksi ja raportoida toimintani ihan oikeasti.
Noina alkuaikoina olimme mukana mainosmarsseissa: kävelimme kaupunkien pääkatuja pitkin rinta- ja selkäpuolella riippuvine julisteinemme, joiden iskulauseet paljastivat väärän uskonnon ja julistivat Jumalan valtakuntaa. Esitimme myös matkagramofonien avulla raamatullisia sanomia puhuteltavien kotiovella. Soitimme Vartiotorni-seuran presidentin J. F. Rutherfordin puheita, ja osasin jotkin niistä ulkoa. Voin yhä kuulla hänen lausuvan: ”On usein sanottu, että uskonto on ansa ja kiristysryöstöä!”
Työmme kielletään Kanadassa
Toisen maailmansodan aikana Jehovan todistajien työ kiellettiin Kanadassa, niin kuin se oli kielletty muun muassa natsi-Saksassa. Käytimme siksi ainoastaan Raamattua, mutta jatkoimme Jumalan valtuuttamina työtämme ja tottelimme siten Raamatun ohjeita (Matteus 28:19, 20; Apostolien teot 5:29). Opimme suoriutumaan ratsioista, joita poliisit tekivät kokouksiimme ja koteihimme. Harjaannuimme myös todistamaan tuomarien edessä sekä vastaamaan ristikuulustelijoille.
Veljeni Jim ja minä tulimme taitaviksi heittämään kirjasia liikkuvista ajoneuvoista portaille ja kuisteille. Lisäksi toimimme kuriireina ja toisinaan vahteinakin, kun Yhdysvaltojen konventteihin matkustavat ylittivät rajaa.
Talomme sijaitsi Port Arthurin (nykyisen Thunder Bayn) laitamilla Ontariossa noin hehtaarin suuruisella puiden ja pensaiden ympäröimällä tontilla. Meillä oli lehmä, vasikka, sikoja ja kanoja – tämä kaikki hämäsi hyvin työmme luonnetta; autoimme nimittäin nuoria kristittyjä tovereitamme, jotka yritettiin vangita Jumalan valtakunnasta saarnaamisen vuoksi.
Yöaikaan suojaiseen pihaamme tuli ja sieltä lähti kristittyjä nuoria kuljettavia henkilö- ja kuorma-autoja sekä asuntovaunuja. Me majoitimme, kätkimme, naamioimme ja ruokimme näitä nuoria, ja sitten lähetimme heidät matkaan. Isäni ja äitini olivat noiden toisten alkuaikojen työntekijöiden tavoin kokosieluisia palvelijoita, jotka ohjasivat nuoren sydämeni palvelemaan ja rakastamaan Jehova Jumalaa.
Elokuussa 1941 vihin elämäni Jehovalle ja minut kastettiin pienessä järvessä metsien keskellä. Tuossa tilaisuudessa, joka pidettiin myöhään illalla, meitä oli koolla melkoinen joukko lyhdyn valaisemassa mökissä. Poliisit partioivat ilmeisen epäluuloisina ja tutkivat järveä valonheittimillään, mutta he eivät huomanneet meitä.
Monenlaista kokoajanpalvelusta
Pääsin koulusta vuonna 1951 ja matkustin yli 1 500 kilometriä Cobourgiin Ontarioon aloittaakseni siellä tienraivauksen. Seurakunta oli pieni, eikä minulla ollut tienraivaustoveria. Muistin kuitenkin, ettei Jehovan käsi ole lyhyt, ja vuokrasin huoneen, valmistin omat ateriani ja iloitsin Jehovan palveluksesta. Seuraavana vuonna minut kutsuttiin työskentelemään Torontossa sijaitsevaan Vartiotorni-seuran haaratoimistoon. Opin siellä monia arvokkaita läksyjä, jotka jalostivat minua tuleviin tehtäviin Valtakunnan palveluksessa.
Palveltuani yli vuoden tienraivaajana Torontossa avioiduin Lucy Trudeaun kanssa, ja vuoden 1954 talvella meidät määrättiin tienraivaajiksi Levisiin Québeciin. Ilma oli jäätävän kylmä, väkijoukkojen ja poliisien ahdistelu oli alituisena pelonaiheena, ja oli haastavaa opiskella ranskaa. Kaiken tuon keskellä Jehovan käsi ei ollut milloinkaan lyhyt, joten vaikka koimmekin vaikeuksia, saimme myös monia siunauksia.
Meitä pyydettiin esimerkiksi tarkastamaan kaksi laivaa (Arosa Star ja Arosa Kulm), joilla Seuran oli tarkoitus kuljettaa edustajia vuoden 1955 suuriin Euroopan kansainvälisiin konventteihin. Laivavarustamon johtajat, jotka halusivat hieroa kauppoja Seuran kanssa, osoittivat meille silloin tällöin vieraanvaraisuutta, mikä tuntui oikein piristävältä, koska yleensä noihin aikoihin oli stressaavaa palvella Québecissä.
Syksyllä vuonna 1955 sain kutsun matkavalvojaksi, ja tuon talven kuluessa vierailimme hyytävän kylmän Pohjois-Ontarion syrjäisissä seurakunnissa. Seuraavana vuonna olimme Vartiotornin raamattukoulun Gileadin kurssilla Yhdysvalloissa, ja sen jälkeen meidät määrättiin lähetystyöntekijöiksi Brasiliaan.
Paneuduimme koko sydämestämme uuteen tehtäväämme ja pystyimme pian saarnaamaan ja opettamaan portugalin kielellä. Alkuvuodesta 1957 minut määrättiin jälleen matkavalvojaksi. Meidän täytyi nyt taistella pohjoisen hyytävän kylmyyden asemesta paahtavaa kuumuutta vastaan. Monta kertaa meidän oli pakko pysähtyä tyhjentämään kenkämme polttavan kuumasta hiekasta tai leikkaamaan sokeriruo’osta palasia, joita pureskelemalla saimme uutta voimaa. Mutta koimme toki siunauksiakin.
Regente Feijon kaupungissa puhuin poliisipäällikölle, ja hän määräsi kaikki liikkeet suljettaviksi ja käski kaikkia tulemaan toriaukiolle. Leveälehtisen kukkivan puun varjossa pidin raamatullisen puheen kaikille kaupunkilaisille. Nykyään tuossa kaupungissa on Jehovan todistajien seurakunta.
Lastemme kasvattaminen Brasiliassa
Kun Lucy tuli raskaaksi vuonna 1958, muutimme Juiz de Foraan ja palvelimme erikoistienraivaajina. Seuraavien kahden vuoden aikana syntyivät kaksi tytärtämme, Susan ja Kim. He osoittautuivat todelliseksi siunaukseksi palveluksessa, koska heidän laisiaan ei ollut kaupungissa ennen nähty. Kun työnsimme tyttäriämme lastenrattaissa mukulakivikatuja pitkin, ihmiset tulivat katsomaan heitä. Koska Recifessä, aivan päiväntasaajan eteläpuolella, oli huutava pula Valtakunnan julistajista, muutimme tuolle erittäin kuumalle paikkakunnalle.
Vuonna 1961 saatoin paitsi järjestellä São Paulon konventtiin menevien todistajien lentoja myös itsekin matkustaa tuohon ikimuistoiseen konventtiin. Kun lentokone oli ollut ilmassa noin 20 minuuttia, se syöksähti rajusti maata kohti, niin että matkustajat sinkoutuivat ympäri matkustamoa. Koneen sisäpuolella vallitsi täysi kaaos; istuimet irtosivat paikoiltaan, ja matkustajat saivat ruhjeita ja vertavuotavia haavoja. Onneksi lentäjä sai oikaistua koneen syöksystä, ja laskeuduimme turvallisesti. Kukaan meistä ei loukkaantunut niin pahoin, ettei olisi voinut jatkaa matkaa São Pauloon toisella lentokoneella. Nautimme suurenmoisesta konventista, mutta minä sanoin, etten enää koskaan lentäisi!
Palattuani konventista kotiin minua odotti kuitenkin uusi tehtävä. Minun oli määrä huolehtia konventista, joka pidettäisiin syvällä viidakossa Teresinassa Piauín osavaltiossa. Minun olisi pakko matkustaa sinne lentäen. Vaikka minua pelotti, otin tehtävän vastaan luottaen Jehovan käteen.
Poikamme Greg syntyi vuonna 1962 Recifessä. Vaikka en enää voinutkaan olla tienraivaaja, koska minun oli huolehdittava kasvavasta perheestämme, saatoin muulla tavoin auttaa sikäläistä pientä seurakuntaa. Lapsemme lähtivät aina mielellään kanssamme palvelukseen, koska teimme sen heille kiinnostavaksi. Kukin heistä osasi kolmivuotiaasta lähtien esittää asiansa ovilla. Meillä ei ollut koskaan tapana olla poissa kokouksista tai kenttäpalveluksesta. Silloinkin kun joku perheestämme oli sairaana ja joku toinen perheenjäsen jäi kotiin hänen kanssaan, muut menivät kokoukseen tai kenttäpalvelukseen.
Vuosien varrella perheessämme keskusteltiin säännöllisesti lasten koulunkäynnistä ja heidän tavoitteistaan elämässä, ja näin valmensimme heitä luomaan uran Jehovan järjestössä. Varjelimme heitä heikentäviltä vaikutteilta, esimerkiksi televisiolta. Hankimme television vasta sitten, kun lapset olivat teini-ikäisiä. Vaikka meillä oli rahaa, emme hemmotelleet heitä tavaroilla. Ostimme esimerkiksi vain yhden polkupyörän, jota he kaikki kolme käyttivät.
Toimimme mahdollisimman paljon yhdessä: pelasimme koripalloa, uimme ja matkustimme perheenä. Kävimme kristillisissä konventeissa ja eri maiden Beetel-kodeissa. Näillä matkoilla meillä oli aikaa jutella vapaasti keskenämme, ja siten Lucy ja minä saatoimme saada selville, mitä lastemme sydämessä oli. Olemme hyvin kiitollisia Jehovalle noista miellyttävistä vuosista.
Lopulta ne kymmenen vuotta, jotka olimme viettäneet tropiikissa päiväntasaajan tuntumassa, verottivat Lucyn terveyttä. Olimme siksi mielissämme, kun meidät määrättiin palvelemaan vaihteeksi etelän leudompaan ilmanalaan Curitibaan Paranán osavaltioon.
Paluu Kanadaan
Asuttuamme parikymmentä vuotta Brasiliassa Lucy ja minä palasimme lapsinemme Kanadaan vuonna 1977 auttamaan sairaalloisen isäni hoitamisessa. Muutto oli perheellemme melkoinen kulttuurisokki! Hengellisesti emme kuitenkaan joutuneet sokkitilaan, sillä noudatimme samaa rutiinia kuin rakkaudellinen kristillinen veljesseuramme.
Kanadassa kokoajanpalveluksesta tuli perheen yhteinen asia, koska tyttäremme alkoivat kumpikin vuorollaan palvella kokoaikaisina tienraivaajina. Teimme kaikki oman osamme perheen yhteisen hankkeen tukemiseksi. Kaikki osa-aikatyöstä saadut tulot pantiin kassaan, ja siten ylläpidettiin kotiamme ja niitä kolmea autoa, jotka olivat tarpeellisia kulkuvälineitä hajanaisella alueellamme. Keskustelimme joka viikko perhetutkistelun jälkeen suunnitelmistamme. Nämä juttutuokiot auttoivat kaikkia näkemään, minne olimme menossa ja mitä teimme elämällämme.
Isosiskojensa tavoin myös Greg-poikamme piti kokoajanpalvelusta tavoitteenaan. Aina viiden vanhasta lähtien hän kertoi haluavansa työskennellä Seuran haaratoimistossa eli Beetelissä. Hän ei koskaan kadottanut näkyvistään tuota tavoitetta, ja saatuaan päästötodistuksen hän kysyi äidiltään ja minulta: ”Luuletteko, että minun pitäisi anoa Beeteliin?”
Vaikka ajatus poikamme kotoalähdöstä kouraisikin sydäntämme, vastasimme epäröimättä: ”Voit tuntea Jehovan käden kaikkein voimakkaimmin juuri Beetelissä – Jehovan järjestön ytimessä.” Vajaan kahden kuukauden kuluttua hän meni Kanadan Beeteliin. Silloin oli vuosi 1980, ja hän on palvellut siellä siitä pitäen.
1980-luku toi uusia haasteita Lucylle ja minulle. Olimme jälleen samanlaisessa tilanteessa, josta olimme lähteneet – olimme taas kahdestaan. Tuolloin Susan oli mennyt naimisiin ja palveli miehensä kanssa tienraivaajana, ja Kim ja Greg työskentelivät molemmat Beetelissä. Mitä me tekisimme? Saimme tuohon kysymykseen nopeasti vastauksen vuonna 1981, kun meidät kutsuttiin portugalinkieliselle kierrokselle, joka levittäytyi noin 2 000 kilometrin laajuiselle alueelle Kanadassa. Palvelemme yhä matkatyössä.
Kim on sittemmin avioitunut ja käynyt Gileadin, ja nykyisin hän palvelee miehensä kanssa kierrostyössä Brasiliassa. Susan ja hänen miehensä asuvat edelleen Kanadassa. He kasvattavat kahta lastaan, ja Susanin mies on tienraivaaja. Vaikka viime vuosina saamamme erilaiset kokoajanpalvelusmääräykset ovatkin erottaneet perheemme jäsenet fyysisesti toisistaan, hengelliset ja tunnesiteet liittävät meidät läheisesti toisiimme.
Lucy ja minä odotamme innokkaasti valoisaa tulevaisuutta, jolloin perheemme asuu puhdistetussa maassa (2. Pietarin kirje 3:13). Olemme muinoin eläneen Mooseksen tavoin itse kokeneet sen, että 4. Mooseksen kirjan 11:23:n retoriseen kysymykseen saatava vastaus pitää todella paikkansa: ”Onko Herran [Jehovan, UM] käsi lyhyt? Nyt saat nähdä, toteutuuko sinulle minun sanani vai eikö.” Mikään ei tosiaankaan voi estää Jehovaa siunaamasta palvelijoitaan heidän kokosydämisen toimintansa vuoksi.
[Kuva s. 25]
Vaimoni Lucy ja minä