Valtakunnan julistajat kertovat
”Jehovan nimi on vahva torni”
ELÄMME epävakaita aikoja. Näennäisen vakaa elämämme voi muuttua yhdessä yössä, ja jotkut ovat aivan odottamatta huomanneet joutuneensa suureen vaaraan ennen kuin he ovat ehtineet tajutakaan sitä. Vaaratilanteen voi aiheuttaa poliittinen mullistus, väkivaltainen hyökkääjä, luonnonkatastrofi tai vakava sairaus. Olipa tilanne sitten mikä tahansa, kenen puoleen kristityn tulisi kääntyä, kun hänen henkensä on uhattuna?
David-niminen lähetystyöntekijä, joka asuu eräässä Vartiotorni-seuran haaratoimistossa, sai vastauksen tähän kysymykseen pelottavan kokemuksen myötä. Hänet oli määrätty autonkuljettajaksi ja eräänä aamuna hän lähti aikaisin hakemaan Beeteliin työhön joitakuita vapaaehtoisia työntekijöitä, jotka eivät asu haaratoimistossa. Oli vielä pimeä. Veli oli jo ottanut kyytiin Rosalían ja ajoi parhaillaan erään poliisiaseman ohi, kun hän kuuli ensimmäisen laukauksen.
Sitten kaikki tapahtui nopeasti. Veli kuuli äänen, joka muistutti suuren sähikäisen ääntä, ja tajusi ilman sihisevän ulos yhdestä auton renkaasta. Yhtäkkiä hän näki sotilaan seisovan keskellä katua ja osoittavan kiväärinpiipulla suoraan häntä. Kolme asiaa tapahtui lähes yhtaikaa: sarja laukauksia puhkoi reikiä maastoauton kylkeen ja rikkoi ikkunat; David ja Rosalía kumartuivat nopeasti alas; sotilas tulitti tuulilasia silmien korkeudelta.
Luotisateen singotessa päin maastoautoa David jarrutti alas painautuneena niin hyvin kuin taisi. Sekä hän että Rosalía luulivat kuolevansa. He rukoilivat ääneen Jehovaa ja pyysivät häntä pitämään heistä huolta. Rosalía kertoi myöhemmin, että tuona hetkenä hänen mielessään käväisi kysymys, miten hänen perheensä jäsenet reagoisivat, kun he kuulisivat hänen kuolemastaan.
Yhä elossa!
Laukausten ja rikkoutuvan lasin ääni lakkasi lopulta, ja David katsahti Rosalíaan päin. Kun hän näki pienen, pyöreän veritahran Rosalían selässä, hänen sydämensä melkein pysähtyi. Mutta vain vähäinen lasinsiru – ei luoti – oli tunkeutunut ihoon. Rosalían polvet vuotivat verta putoavien sirpaleitten tehtyä niihin haavoja, mutta muuten hän näytti olevan kunnossa.
Sotilaspukuiset miehet, joiden käsivarressa oli valkoinen nauha, tulivat maastoauton luo ja käskivät heidän astua siitä ulos kädet ylhäällä. Yksi korkea-arvoiselta näyttävä sotilas kääntyi toisen sotilaan puoleen ja sanoi: ”Teitähän kiellettiin ampumasta siviilejä.” Sotilas yritti puolustella menettelyään ja väitti kuulleensa laukauksia ja luulleensa niiden tulleen maastoautosta.
Kun David sanoi, että Rosalía ja hän itse olivat Jehovan todistajia, heihin suhtauduttiin suopeasti. David selitti, mitä he olivat olleet tekemässä, mutta sotilaat halusivat yhä pidättää heitä. Jokin sotilaallinen ryhmäkunta oli ilmeisestikin pannut toimeen tuona varhaisaamuna vallankaappauksen, ja nuo sotilaat olivat olleet valtaamassa poliisiasemaa, kun David ja Rosalía olivat ajaneet maastoautolla sen ohi.
Rosalía oli hyvin järkyttynyt mutta pysyi urhean rauhallisena sillä aikaa, kun David anoi heidän vapauttamistaan. Lopulta he saivat lähteä – ilman maastoautoa. Heidän täytyi kävellä läheiselle valtakadulle ja nousta linja-autoon päästäkseen haaratoimistoon, jossa sen sairasosasto huolehti Rosalíasta.
Rukouksen voima
David oppi jotakin tästä kokemuksesta: ei tule koskaan aliarvioida hartaan rukouksen voimaa eikä unohtaa, että itsensä ilmaiseminen Jehovan todistajaksi koituu usein suojaksi. Voi pitää aivan kirjaimellisesti paikkansa, että ”Jehovan nimi on vahva torni. Sinne vanhurskas juoksee ja saa suojan.” (Sananlaskut 15:29; 18:10, UM; Filippiläisille 4:6.)
[Kuvan lähdemerkintä s. 19]
Fotografía de Publicaciones Capriles, Caracas, Venezuela