Olen luottanut Jehovaan nuoruudestani saakka

KERTONUT BASIL TSATOS

Oli vuosi 1920, tapahtumapaikkana kauniit Arkadian kukkulat Peloponnesoksessa Kreikassa. Makasin sängyssä vakavasti sairaana pelätyssä espanjantaudissa, joka raivosi kaikkialla maailmassa.

JOKA kerran kirkonkellojen soidessa tiesin, että ne ilmoittivat uuden uhrin kuolemasta. Olisinko minä seuraava? Onnekseni toivuin; miljoonat muut eivät toipuneet. Vaikka olin silloin vasta kahdeksanvuotias, muistan yhä tuon pelottavan kokemuksen elävästi.

Hengelliset asiat alkavat vaivata

Jonkin ajan kuluttua isoisäni kuoli. Muistan, kuinka äiti tuli hautajaisten jälkeen sisareni ja minun luo talomme parvekkeelle. Epäilemättä hän koetti lievittää suruamme, kun hän sanoi hiljaa: ”Niin, lapset, kaikkien meidän täytyy vanheta ja kuolla.”

Vaikka hän ilmaisi asian hyvin lempeästi, hänen sanansa vaivasivat minua. ”Kuinka murheellista! Kuinka epäreilua!” ajattelin. Sitten me molemmat ilostuimme, kun äiti lisäsi: ”Kun Herra tulee takaisin, hän kuitenkin herättää kuolleet, emmekä me kuole enää!” Miten lohduttavalta se kuulostikaan!

Siitä lähtien olin erittäin kiinnostunut selvittämään, milloin tuo onnellinen aika tarkalleen ottaen koittaisi. Kysyin sitä monilta ihmisiltä, mutta he eivät osanneet sanoa – totta puhuakseni koko aihe ei edes kiinnostanut heitä.

Eräänä päivänä ollessani noin 12-vuotias isäni sai Yhdysvalloissa asuvalta veljeltään kirjan. Sen nimi oli Jumalan harppu ja julkaisija Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseura. Katsoin sisällysluetteloa, ja ilmeeni kirkastui nähdessäni luvun ”Herramme takaisintulo”. Luin sen hyvin kiinnostuneena, mutta olin pettynyt, kun siinä ei mainittu takaisintulovuotta. Kirjassa sanottiin kuitenkin, ettei se ollut kaukana.

Siirryin pian oppikouluun ja syvennyin opintoihini. Yhdysvalloissa asuva setäni lähetti kuitenkin silloin tällöin Vartiotorni-lehtiä, joita luin mielelläni. Kävin myös joka sunnuntai pyhäkoulua, jossa piispa kävi usein puhumassa meille.

Eräänä sunnuntaina piispa oli hyvin kiihtynyt ja sanoi: ”Vieraat täyttävät kaupunkimme harhaoppisilla julkaisuillaan.” Sitten hän nosti esiin Vartiotornin ja huusi: ”Jos joku teistä löytää kotoaan näitä julkaisuja, tuokaa ne kirkkoon, niin poltan ne.”

Hänen äänensävynsä häiritsi minua, mutta sitäkin enemmän häiritsi hänen kostonhimoinen henkensä. Siispä en noudattanut hänen kehotustaan. Kirjoitin kuitenkin sedälleni ja pyysin, ettei hän enää lähettäisi Vartiotorni-seuran julkaisuja. Pohdiskelin silti edelleen Kristuksen paluuseen liittyvää kysymystä.

Hengellinen ruokahalu kasvaa

Tuli kesäloma, ja otin esille matkalaukkuni pakatakseni vaatteitani. Laukun pohjalla oli kolme Vartiotorni-seuran kirjasta. Jostain syystä en ollut huomannut niitä aikaisemmin. Yhden nimi oli Missä ovat kuolleet?.

”Tuohan näyttää kiinnostavalta”, mietin. Muistin kyllä piispan varoituksen, mutta päätin lukea kirjaset huolellisesti löytääkseni virheet, joita oletin niissä olevan. Kynä kädessäni aloin tutkia ja olin varuillani. Yllätyksekseni kaikki, mitä kirjasissa sanottiin, vaikuttikin järkevältä, ja kaikkien väittämien kohdalle oli merkitty raamatunjakeet, jotta lukija voisi tarkistaa ne Raamatusta.

Koska meillä ei ollut Raamattua, mietin, olikohan lainatut raamatunkohdat sovellettu väärin ja saatu siten sopimaan kirjoittajien tarkoituksiin. Kirjoitin siksi sedälleni, jotta hän lähettäisi minulle koko Raamatun. Hän teki niin viipymättä. Luin sen heti kahdesti läpi, ja vaikka siinä oli paljon sellaista, mitä en pystynyt ymmärtämään, Danielin kirja sekä Ilmestyskirja kiehtoivat minua. Halusin ymmärtää niiden ennustukset, mutta ei ollut ketään, joka olisi voinut auttaa minua.

Lopetin kouluni vuonna 1929, ja pian sen jälkeen Yhdysvalloissa asuva setäni lähetti minulle jälleen Vartiotorni-lehtiä. Aloin pitää niistä entistä enemmän ja pyysin häntä lähettämään niitä minulle säännöllisesti. Rupesin myös kertomaan toisille tulevaisuudentoivosta, josta lehtien kautta sain tietää. Sitten elämäni sai dramaattisen käänteen.

Hengellistä edistymistä Burmassa

Enoni olivat muuttaneet Burmaan (nykyisin Myanmar), ja perheeni päätti, että voisin heidän luonaan laajentaa maailmankatsomustani ja saada ehkä tilaisuuksia liiketoiminnan aloittamiseen. Itämaat olivat aina kiehtoneet minua, joten olin innoissani mahdollisuudesta päästä sinne. Sain Burmaan edelleen Vartiotorni-lehtiä sedältäni, mutta henkilökohtaisesti en tavannut lainkaan raamatuntutkijoita, joiksi Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin.

Eräänä päivänä näin riemukseni Vartiotornissa ilmoituksen kaksiosaisesta Valo-kirjasta, jossa selitettiin Raamatun Ilmestyskirjaa. Lisäksi sain selville, että raamatuntutkijoiden toimintaa Burmassa hoiti Bombayssa oleva Vartiotorni-seuran Intian-haaratoimisto. Kirjoitin heille heti ja tilasin Valo-kirjat sekä pyysin, että Intiassa olevia raamatuntutkijoita lähetettäisiin saarnaamaan Burmaan.

Kirjat saapuivat postitse nopeasti, ja suunnilleen viikon kuluttua paikalliset burmalaiset raamatuntutkijat kävivät luonani. Olin iloinen saadessani tietää, että heitä oli pieni ryhmä Burman pääkaupungissa Rangoonissa (nykyisin Yangon), jossa asuin. He kutsuivat minut säännölliselle raamatuntutkistelukurssilleen sekä saarnaamaan heidän kanssaan talosta taloon. Olin aluksi vähän vastahakoinen, mutta pian aloin kertoa mielelläni Raamatusta oppimiani asioita buddhalaisille, hinduille ja muslimeille samoin kuin nimikristityillekin.

Sitten Intian haaratoimisto lähetti Rangooniin kaksi kokoaikaista sananpalvelijaa (eli tienraivaajaa): Ewart Francisin ja Randall Hopleyn. He olivat syntyjään englantilaisia, mutta olivat palvelleet Intiassa useita vuosia. He kannustivat minua suuresti, ja vuonna 1934 minut kastettiin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi.

Rohkea todistaja

Ajan mittaan Intian haaratoimisto lähetti lisää tienraivaajia Burmaan. Kaksi heistä, Claude Goodman ja Ron Tippin, kävivät rautatieasemalla ja puhuivat Sydney Cootelle, asemapäällikölle. Hän otti kirjat, luki ne läpi ja alkoi kirjoittaa sisarelleen Daisy D’Souzalle, joka oli naimisissa Mandalayn kaupungissa. Hänkin piti kirjoja kiinnostavina ja pyysi niitä lisää.

Daisy, joka oli ollut harras katolilainen, oli harvinaisen rohkea ihminen. Hän alkoi käydä naapureidensa luona kertomassa oppimistaan asioista. Kun seurakunnan pappi kävi hänen luonaan kysymässä, miksi hän ei enää käynyt kirkossa, hän osoitti papille, etteivät tämän opetukset – esimerkiksi helvetintulioppi – perustuneet Raamattuun.

Lopulta pappi kysyi häneltä: ”Kun olen kaikki nämä vuodet kertonut heille tulisesta helvetistä, kuinka voin nyt sanoa, ettei sellaista paikkaa olekaan? Kukaan ei enää haluaisi tulla kirkkoon.”

”Jos olet rehellinen kristitty”, Daisy vastasi, ”kerrot heille totuuden riippumatta seurauksista.” Sitten hän lisäsi: ”Jos sinä et kerro, minä teen sen!” Ja niin hän tekikin.

Dick ja Daisy sekä heidän kaksi vanhempaa tytärtään kastettiin Rangoonissa samaan aikaan kuin minutkin. Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1937, avioiduin heidän toiseksi vanhimman tyttärensä Phylliksen kanssa.

Pako Intiaan

Japanilaiset joukot hyökkäsivät Burmaan toisen maailmansodan aikana, ja Rangoon antautui 8. maaliskuuta 1942. Ulkomaiset siviilihenkilöt joutuivat pakenemaan kiireesti Intiaan. Sadat yrittivät paeta viidakkojen läpi, mutta monet kuolivat matkalla. Satuin tuntemaan henkilökohtaisesti evakuoinnista vastaavan upseerin, joten pystyin varmistamaan liput yhteen viimeisistä rahtilaivoista, jotka lähtivät Rangoonista Kalkuttaan. Meistä kaikista oli surullista jättää kotimme ja suurin osa tavaroistamme sellaisella kiireellä. Burma oli japanilaisten miehittämä vuosina 1942–1945.

Saavuimme vähävaraisina Intiaan, eikä työnsaanti ollut helppoa. Uskomme joutui sen vuoksi koetukselle. Tapasin erään englantilaisen upseerin, joka tarjosi minulle tuottoisaa siviilityötä, mutta se olisi merkinnyt palvelemista puolustusvoimien yhteydessä. Jehovan avulla pystyin kieltäytymään tarjouksesta ja pitämään siten kristillisen omantuntoni puhtaana (Jesaja 2:2–4). Tunsimme Jehovan rakkaudellisen käden yllämme muillakin tavoilla.

Asetuimme Intian pääkaupunkiin Delhiin, jossa oli melkein mahdotonta saada majoitusta. Löysimme siitä huolimatta tilavan asunnon aivan ydinkeskustasta. Siihen kuului suuri halli, jossa oli erillinen sisäänkäynti, ja tämä huone palveli muutamana seuraavana vuotena Jehovan todistajien Delhin seurakunnan valtakunnansalina. Koska kaikki Vartiotorni-seuran julkaisut oli kuitenkin kielletty vuonna 1941, emme pystyneet hankkimaan raamatullista kirjallisuutta.

Miten kielto poistettiin

Eräänä sunnuntaina vuonna 1943 Delhin kirkoissa kävijöille jaettiin lehtinen, jonka oli allekirjoittanut 13 eri kirkkojen pappia. Siinä varoitettiin: ”DELHIN ASUKKAAT: VAROKAA JEHOVAN TODISTAJIA.” Siinä väitettiin, että työmme oli kielletty Intiassa poliittisista syistä.

Me painoimme ja levitimme Bombayn haaratoimiston luvalla nopeasti lehtisen, jossa paljastettiin papisto. Koska olin esivalvoja, nimeni ja osoitteeni oli painettu tämän jyrkkäsanaisen lehtisen alaosaan. Kohta sen jälkeen poliisi tapasi minut ja Margrit Hoffmanin levittämästä lehtisiä, ja meidät pidätettiin ja vangittiin. Pääsimme kuitenkin pian vapaiksi takuita vastaan.

Margrit kävi myöhemmin palveluksessa ollessaan Sir Srivastavan luona, joka oli Intian varakuninkaan hallituksen tunnettu ministeri. Srivastava otti hänet ystävällisesti vastaan, ja heidän keskustellessaan Margrit kertoi, että kirjallisuutemme oli kielletty epäoikeudenmukaisesti Intiassa. Samana päivänä hän sattui tapaamaan myös Madrasin osavaltiosta tulleen parlamentin jäsenen. Tämä oli tullut kaupunkiin parlamentin kokoukseen. Margrit mainitsi hänelle, että kirjallisuutemme oli asetettu perusteettomasti kieltoon, ja hän lupasi ottaa asian esille tulevassa kokouksessa.

Työskentelin siihen aikaan fysioterapeuttina paikallisessa sairaalassa. Kuinka ollakaan, Srivastavalle sattui pieni onnettomuus, ja sairaalasta lähetettiin minut katsomaan, olisiko hänelle apua fysioterapiasta. Havaitsin Srivastavan miellyttäväksi ihmiseksi, ja jutellessamme mainitsin ohimennen, että minut ja neiti Hoffman oli vapautettu vankilasta takuita vastaan. Selitin, että kirjallisuutemme oli kielletty poliittisin perustein papiston painostuksesta, vaikka olemme ehdottoman epäpoliittisia. Jatkoin edelleen, että haaratoimistomme edustaja Edwin Skinner oli pyytänyt päästä selittämään kantaamme, mutta pyynnöt oli evätty.

Parin päivän päästä Srivastava sanoi minulle: ”Herra Jenkins [hallitusvirkailija, joka ei pitänyt työstämme] jää parin päivän päästä eläkkeelle, ja hänen tilalleen tulee Sir Francis Mudie. Pyytäkää Skinneriä tulemaan neuvottelemaan silloin, ja minä esittelen hänet Sir Francisille.”

Srivastava järjesti tapaamisen aivan kuten oli luvannut. Sen aikana Francis Mudie kertoi veli Skinnerille: ”En voi luvata mitään mutta tutkin asiaa.” Koska parlamentin oli määrä pitää istuntonsa muutaman päivän kuluessa, veli Skinner jäi odottamaan lopputulosta. Madrasilainen parlamentin jäsen piti sanansa; hän nousi seisomaan ja kysyi: ”Onko totta, että Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran julkaisut on kielletty poliittisin perustein?”

”Ei ole; kielto oli varotoimi”, Francis Mudie vastasi, ”mutta hallitus on nyt päättänyt poistaa kiellon.”

Miten riemuissamme olimmekaan kuullessamme tuon uutisen! Viikkoa myöhemmin Bombayn haaratoimisto sai kirjeen, jossa kiellon päättyminen vahvistettiin.

Takaisin sodan repimään Burmaan

Brittihallinto palasi Burmaan toisen maailmansodan jälkeen, ja menimme kymmenen todistajan ryhmänä muutamaa kuukautta myöhemmin takaisin Rangooniin. Olimme iloisia nähdessämme jälleen ne muutamat paikalliset todistajat, jotka eivät olleet lähteneet. Maa oli kurjassa kunnossa. Julkisia palveluita, kuten sähköä ja joukkoliikennettä, ei ollut käytettävissä. Ostimme sen vuoksi armeijalta maastoauton ja laitoimme sen hyvään käyttöön kuljettamalla väkeä kokouksiin, jotka olimme järjestäneet heti paluumme jälkeen.

Muuan kiinnostunut mies tarjosi meille maapalstan, ja lähistöllä asuvien ystävällisten ihmisten avulla rakensimme kohtalaisen kokoisen valtakunnansalin. Siihen rakennettiin tukevat bambutolpat, tiheät bambuseinät ja olkikatto. Huhtikuussa 1947 Nathan H. Knorr, silloinen Vartiotorni-seuran presidentti, sekä hänen sihteerinsä, Milton G. Henschel, puhuivat tuossa salissa heidän vieraillessaan Rangoonissa. Koko Burmassa oli tuolloin 19 todistajaa. Veli Knorrin esitelmässä, jonka hän piti New Excelsior -teatterissa, oli kuitenkin läsnä 287 kuulijaa!

Muutamme Australiaan

Englanti myönsi Burmalle itsenäisyyden 4. tammikuuta 1948, ja useimmat eurooppalaiset katsoivat parhaaksi poistua maasta. Harkittuamme rukoillen asiaa Phyllis ja minä päätimme muuttaa tyttäremme kanssa Australiaan. Asetuimme Perthiin, Länsi-Australian pääkaupunkiin.

Meistä oli hyvin surullista lähteä jälleen Burmasta – tällä kertaa pysyvästi. Kuulimme aika ajoin siellä olevista rakkaista ystävistämme ja olimme iloisia tietäessämme, että Valtakunnan työ eteni vakaasti tuossa maassa.

Vuodesta 1978 lähtien meillä oli neljän vuoden ajan ilo palvella kaikkia Australian suurimmissa kaupungeissa olevia kreikankielisiä seurakuntia. Jouduimme sen vuoksi matkustamaan valtavasti, sillä tämän suuren maan länsirannikolta itärannikolle on matkaa yli 4 200 kilometriä. Terveytemme heikkeni jonkin ajan kuluttua osittain ilmaston vuoksi, joka vaihtelee melkoisesti osavaltiosta toiseen. Palasimme sen vuoksi takaisin Perthiin, jossa olen toiminut vanhimpana yhdessä kaupungin 44 seurakunnasta.

Vuosien mittaan näköni on heikentynyt ja lukeminen on käynyt vaikeaksi. Terveysongelmista huolimatta sydämemme on kuitenkin pysynyt nuorena. Me molemmat odotamme luottavaisesti sitä onnellista päivää, jolloin kaikille Jehovaa pelkääville toteutuu seuraava lupaus: ”Teille – – on koittava vanhurskauden aurinko ja parantuminen sen siipien alla, ja te käytte ulos ja hypitte kuin syöttövasikat.” (Malakia 4:2.)a

[Alaviitteet]

[Kuva s. 24]

Perheeni sekä veljet Henschel ja Knorr Burmassa (Myanmar) vuonna 1947

[Kuva s. 25]

Basil Tsatos ja hänen vaimonsa Phyllis Australiassa