Vanhuksista huolehtimisen haaste ja siitä koituvat palkinnot
SHINETSU, kristitty sananpalvelija, nautti suuresti tehtävästään. Hänen kolmihenkiseen perheeseensä kuului myös hänen vaimonsa äiti. He palvelivat onnellisina eräässä pienessä Jehovan todistajien seurakunnassa ja opettivat ihmisiä tuntemaan Raamattua, kunnes Shinetsua pyydettiin eräänä päivänä harkitsemaan, voisiko hän vaimonsa kanssa matkustaa vierailemassa eri seurakunnissa. Se vaatisi muuttamista joka viikko. Shinetsu ryhtyisi mielellään tällaiseen tehtävään, mutta kuka huolehtisi hänen vaimonsa äidistä?
Monet perheet kohtaavat lopulta samankaltaisen haasteen: miten ikääntyvistä vanhemmista voidaan huolehtia parhaiten? Tavallisesti tätä kysymystä pohditaan vain vähän vanhempien ollessa suhteellisen hyväkuntoisia ja tehdessä työtä. Pienistä asioista voidaan kuitenkin huomata, että he vanhenevat: heidän kätensä vapisevat heidän yrittäessään pujottaa lankaa neulansilmään tai heidän muistinsa pettää heidän koettaessaan kovasti palauttaa mieleensä, missä he viimeksi näkivät jonkin kadoksissa olevan tavaran. Usein kuitenkin jokin äkillinen onnettomuus tai sairaus saa omaiset tajuamaan heidän tarpeensa. Jotakin on tehtävä.
Joissakin maissa suhteellisen terveet vanhemmat viettävät kultaiset vuotensa mieluummin vain puolisonsa kuin lastensa kanssa. Toisissa maissa, kuten usein itämaissa ja Afrikassa, on tapana, että vanhukset asuvat lastensa, varsinkin vanhimman poikansa, kanssa. Näin on erityisesti silloin, kun toinen vanhemmista on vuoteenomana. Esimerkiksi Japanissa on kotihoidossa omassa perheessään noin 240 000 sellaista 65-vuotiasta ja sitä vanhempaa, jotka ovat jossain määrin vuoteenomina.
Moraalisia ja raamatullisia velvollisuuksia
Vaikka monet nykyiseen sukupolveen kuuluvat ovatkin ”itserakkaita” ja usein ”vailla luonnollista kiintymystä”, meillä on selvästikin moraalisia ja raamatullisia velvollisuuksia vanhuksia kohtaan (2. Timoteukselle 3:1–5). Tomiko, joka huolehtii iäkkäästä, Parkinsonin tautia sairastavasta äidistään, kertoi, minkä hän tunsi olevan moraalinen velvollisuutensa, ja sanoi äidistään: ”Hän huolehti minusta 20 vuoden ajan. Minä haluan nyt huolehtia hänestä.” Viisas kuningas Salomo kehotti: ”Kuule isääsi, joka on sinut siittänyt, äläkä äitiäsi halveksi, kun hän on vanhennut.” (Sananlaskut 23:22.)
Tuota raamatullista ohjetta eivät kumoa ei-uskovan vanhemman uskonnolliset ennakkoluulot eikä vihamielisyys. Kristitty apostoli Paavali henkeytettiin kirjoittamaan: ”Totisesti jos joku ei varaa ylläpitoa omaisilleen ja varsinkaan niille, jotka ovat hänen huonekuntansa jäseniä, niin hän on kieltänyt uskon ja on pahempi kuin se, jolla ei ole uskoa.” (1. Timoteukselle 5:8.) Jeesus antoi meille esimerkin, kun hän yhtenä viimeisistä teoistaan ennen kuolemaansa järjesti huolenpidon äidilleen (Johannes 19:26, 27).
Eteen tulevista vaikeuksista selviäminen
Kaikkien täytyy tehdä myönnytyksiä, kun perheet muuttavat taas yhteen asuttuaan erillään useita vuosia. Nämä muutokset vaativat suuresti rakkautta, kärsivällisyyttä ja yhteisymmärrystä. Jos vanhin poika tai joku toinen poika tai tytär muuttaa perheineen vanhempiensa kotiin, esille tulee koko joukko uusia tilanteita. Täytyy ehkä sopeutua uuteen työpaikkaan, lasten täytyy tottua uuteen kouluun ja lisäksi on kotiuduttava uuteen naapuristoon. Vaimon tehtävät lisääntyvät usein muuton jälkeen.
Sopeutuminen on aivan yhtä vaikeaa vanhemmille. He ovat ehkä tottuneet siihen, että heillä on jonkin verran yksityisyyttä, rauhaa ja vapautta; nyt heidän ympärillään hälisee energisiä lastenlapsia ja näiden ystäviä. He ovat tottuneet päättämään itse asioistaan ja saattavat olla harmissaan siitä, että heitä yritetään neuvoa. Monet vanhemmat, jotka ovat ennakolta tienneet sen päivän koittavan, jolloin heidän poikiensa perheet tulevat asumaan heidän luokseen, ovat rakentaneet erillisiä taloja kotinsa lähettyville tai laajennoksia, jotka on yhdistetty heidän kotiinsa käytävillä, niin että kaikilla on jonkin verran itsenäisyyttä.
Silloin kun koti on pieni, saattaa olla välttämätöntä tehdä suurempia myönnytyksiä, niin että saadaan tilaa uusille asukkaille. Muuan äiti nauroi muistellessaan sitä, miten loukkaantuneita hänen neljä tytärtään olivat, kun näiden huoneisiin tuotiin jatkuvasti lisää huonekaluja ja muita tavaroita, jotta saatiin tilaa heidän 80-vuotiaalle isoäidilleen. Useimmat näistä ongelmista voidaan kuitenkin ratkaista kaikkien tajutessa, että on tarpeen tehdä myönnytyksiä, ja muistaessa sen Raamatun neuvon, että rakkaus ”ei etsi omia etujaan” (1. Korinttolaisille 13:5).
Vapauden menetys
Kristitylle naiselle saattaa kehittyä vakava ongelma siitä, että hänen miehensä, jolla ei ole samaa uskoa kuin hänellä, päättää muuttaa perheineen vanhempiensa luo. Saattaa näyttää siltä, että vaimon on lähes mahdotonta tasapainottaa keskenään kristilliset velvollisuutensa ja muut toimensa, koska hänellä on niin paljon tehtävää perheestä huolehtimisessa. Setsuko sanoi: ”Mieheni mielestä oli vaarallista jättää hänen jokseenkin vanhuudenheikko äitinsä yksin kotiin, ja mieheni halusi minun olevan kotona koko ajan. Jos yritin lähteä kokoukseen, mieheni tavallisesti loukkaantui ja alkoi valittaa. Japanilaisen kasvatukseni vuoksi minäkin ajattelin aluksi, että oli väärin jättää anoppini yksin. Mutta sitten ajan mittaan tajusin, että ongelma voitaisiin ratkaista.”
Hisakolla oli samankaltainen pulma. ”Kun muutimme asumaan mieheni perheen kanssa”, hän kertoo, ”mieheni halusi minun vaihtavan uskontoani ja lopettavan uskonnollisen toimintani, koska hän pelkäsi sitä, mitä sukulaiset ajattelisivat. Tilannetta pahensi vielä se, että lähistöllä asuvat sukulaiset tulivat sunnuntaisin kylään, minkä vuoksi minun oli vaikea lähteä kokouksiin. Lisäksi lapset halusivat mieluummin leikkiä serkkujensa kanssa kuin lähteä kokouksiin. Huomasin tämän haittaavan hengellisyyttämme. Minun täytyi ottaa luja kanta ja selittää miehelleni, ettei uskontoni ollut vaihdettavissa niin kuin vaatteet vaan että se oli minulle tärkeä. Aikanaan perhe sopeutui tähän.”
Jotkut ovat ratkaisseet vapaa-ajan saamiseen liittyvän ongelman siten, että he ovat hankkineet osa-aikaisen taloudenhoitajan, joka on tullut auttamaan parina päivänä viikossa. Toiset ovat saaneet jonkin verran vapautta omien asioidensa hoitamiseen ja kristillisiin toimiin pyytämällä apua lapsiltaan, lähellä asuvilta sukulaisiltaan ja jopa ystäviltään seurakunnassa. Aviomiehetkin ovat voineet auttaa iltaisin ja viikonloppuisin, kun he ovat kotona. (Saarnaaja 4:9.)
Heidän pitämisensä toimeliaina
Vanhusten pitäminen toimeliaina on yksi edessä olevista haasteista. Jotkut vanhukset auttavat mielellään ruoanlaitossa ja muissa kotiaskareissa. He tuntevat itsensä tarpeellisiksi, jos heitä pyydetään katsomaan lapsia, ja saavat iloa voidessaan huolehtia pienestä kasvimaasta, kasvattaa kukkia tai harrastaa jotakin.
Toiset kuitenkin haluavat nukkua suurimman osan päivästä ja odottavat, että heitä palvellaan. Mutta se, että heidät voidaan pitää mahdollisimman toimeliaina, näyttää olevan tärkeää heidän hyvinvointinsa, pitkäikäisyytensä ja henkisen valppautensa kannalta. Hideko pani merkille, että vaikka hänen äitinsä oli pyörätuolissa, hänen viemisensä kokouksiin oli juuri se virike, jota hän tarvitsi. Kaikki toivottivat hänet lämpimästi tervetulleeksi, ja hän pääsi mukaan keskusteluihin. Se huomio, jota hän sai osakseen, johti lopulta siihen, että hän suostui tutkimaan Raamattua erään vanhahkon naisen kanssa. Muuan pariskunta, jolla on Alzheimerin tautia sairastava äiti, vie äidin kristillisiin kokouksiinsa. ”Tavallisesti hän ei halua tehdä mitään”, huomautti tämä aviopari, ”mutta kokouksissa hän on onnellinen. Hän tulee niihin mielellään, koska hänet toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi. Meidän mielestämme siitä on hänelle paljon hyötyä.”
Kirjoituksen alussa mainittu Shinetsu ratkaisi ongelmansa etsimällä vaimonsa äidille asunnon, joka sijaitsi keskeisellä paikalla sillä alueella, jolla hän toimi matkapalvelijana. Näin hän ja hänen vaimonsa saattoivat olla vanhuksen luona eri seurakuntiin tekemiensä vierailujen välillä joka viikko. Hänen vaimonsa Kyoko sanoi: ”Äitini tuntee olevansa tärkeä osa työssämme ja tuntee itsensä tarpeelliseksi. Hän on iloinen, kun mieheni pyytää häntä laittamaan jotain erityistä ruokaa.”
Vanhuusiän henkisen tylsistymisen kanssa toimeen tuleminen
Vanhempien ikääntyessä heillä saattaa esiintyä eriasteista henkistä tylsistymistä, minkä vuoksi he vaativat entistä enemmän huomiota. He unohtavat päiviä, kellon- ja vuodenaikoja sekä lupauksia. He eivät ehkä pysty leikkaamaan hiuksiaan ja pesemään vaatteitaan. He saattavat jopa unohtaa sen, miten pukeudutaan ja käydään pesulla. Monet saattavat menettää ajan ja paikan tajun, kun taas toisilla on vaikeuksia saada öisin unta. He tahtovat toistaa itseään, ja he ärtyvät, jos heille huomautetaan siitä. Heidän mielensä tekee heille tepposet. He saattavat väittämällä väittää, että heiltä on varastettu jotakin tai että taloon yritetään murtautua. Eräässä perheessä, jossa on neljä tytärtä, täytyi kestää jatkuvasti perusteettomia syytöksiä, jotka koskivat väärää sukupuolista käyttäytymistä. ”Se oli epämiellyttävää”, sanoo perhe, ”mutta opimme vain kestämään syytökset ja yritimme vaihtaa puheenaihetta. Ei hyödyttänyt olla eri mieltä isoäidin kanssa.” (Sananlaskut 17:27.)
Tunneperäiset tarpeet on täytettävä
Vanhuus on vanhuksille koettelevaa aikaa. Heidän on kestettävä tuskallisia sairauksia, liikuntakyvyn menetys ja henkistä ahdistusta. Monista tuntuu, ettei heidän elämällään ole suuntaa eikä tarkoitusta. He saattavat tuntea olevansa taakaksi ja voivat sanoa haluavansa kuolla. Heidän täytyy saada tuntea, että heitä rakastetaan ja kunnioitetaan ja että he kuuluvat joukkoon (3. Mooseksen kirja 19:32). Hisako sanoi: ”Yritämme aina ottaa äidin mukaan keskusteluumme, kun hän on läsnä, ja mikäli vain mahdollista, teemme hänestä keskustelun aiheen.” Muuan toinen perhe yritti vahvistaa isoisänsä itsekunnioitusta pyytämällä häntä johtamaan päivän tekstiksi valitun raamatunkohdan käsittelyä.
Vanhuksista on jatkuvasti yritettävä säilyttää oikea näkemys. Vuoteenomina olevat potilaat panevat pahakseen, kun he tuntevat, että heille puhutaan alentuvasti tai heitä kohdellaan epäkunnioittavasti. ”Äiti oli valpas”, selitti Kimiko, joka asui vammaisen anoppinsa kanssa, ”ja hän tiesi, milloin sydämeni ei ollut mukana hänen hoitamisessaan tai milloin kohtelin häntä alentuvasti.” Hidekon täytyi myös muuttaa asennettaan. ”Aluksi olin turhautunut siihen, että minun täytyi huolehtia anopistani. Olin ollut tienraivaaja [Jehovan todistajien kokoaikainen sananpalvelija], ja kaipasin palvelusta. Sitten ymmärsin, että minun oli oikaistava ajatteluani. Vaikka talosta-taloon-palvelus onkin tärkeää, tämäkin oli tärkeä osa Jumalan käskyjen noudattamisessa (1. Timoteukselle 5:8). Tajusin, että minun oli kehitettävä enemmän rakkautta ja empatiaa, jotta saisin iloa. Omatuntoni soimasi minua tehdessäni jotakin vain koneellisesti velvollisuudesta. Kun jouduin onnettomuuteen ja kärsin tuskia, ajattelin anoppiani ja niitä tuskia, joita hänellä oli. Sen jälkeen minun oli helpompi osoittaa enemmän lämpöä ja empatiaa.”
Niistä jotka huolehtivat täytyy myös huolehtia
Ei tulisi myöskään jättää huomiotta sitä, että on tarpeellista ilmaista arvostusta sitä ihmistä kohtaan, jolle on suurimmaksi osaksi langennut taakka huolehtia jostakusta ikääntyneestä (vrt. Sananlaskut 31:28). Useimmat naiset huolehtivat jatkuvasti velvollisuuksistaan, kuulivatpa he kiitosta tai eivät. Mutta kun ajattelemme sitä, mitä heidän työhönsä kuuluu, on varmasti sopivaa kiittää heitä. Heillä on todennäköisesti enemmän siivoamista, pyykkiä ja ruoanlaittoa. Ajattele myös sairaalassa tai lääkärissä käyntejä sekä iäkkään potilaan syöttämistä tai pesemistä. Muuan nainen, joka huolehti pitkään anopistaan, sanoi: ”Tiedän, että mieheni on vaikeaa ilmaista kiitosta sanoin, mutta hän kyllä osoittaa minulle muilla tavoin arvostavansa sitä, mitä teen.” Yksinkertaiset kiitoksen sanat saavat kaiken vanhustenhoitoon liittyvän työn tuntumaan vaivan arvoiselta (Sananlaskut 25:11).
Siitä saadaan myös palkintoja
Monet perheet, jotka ovat huolehtineet ikääntyvistä vanhemmista vuosikausia, sanovat, että se on auttanut heitä kehittämään tärkeitä kristillisiä ominaisuuksia: kestävyyttä, uhrautuvaisuutta, epäitsekästä rakkautta, ahkeruutta, nöyryyttä ja hellyyttä. Monissa tapauksissa se on vetänyt perheenjäseniä tunneperäisesti lähemmäksi toisiaan. Lisäpalkintona on tilaisuus keskustella enemmän vanhempien kanssa ja oppia tuntemaan heidät paremmin. Hisako sanoi anopistaan: ”Hänellä on ollut mielenkiintoinen elämä. Hän on joutunut kestämään yhtä ja toista. Olen oppinut tuntemaan hänet paremmin ja arvostamaan hänessä ominaisuuksia, joita en aiemmin tiennyt hänessä olevankaan.”
”Yhdessä vaiheessa ennen kuin aloin tutkia Raamattua, halusin ottaa avioeron ja paeta koko tilannetta”, selitti Kimiko, joka huolehti aviomiehensä vanhemmista ja hänen vuoteenomana olevasta isoäidistään. ”Sitten luin, että meidän tulisi huolehtia leskistä heidän ahdistuksessaan (Jaakob 1:27). Olen iloinen siitä, että tein parhaani, niin ettei kukaan perheeni jäsenistä voi nyt aiheellisesti valittaa uskostani. Omatuntoni on puhdas.” Muuan toinen sanoi: ”Olen omin silmin nähnyt Aadamin synnin kauheat seuraukset, ja ymmärrän nyt entistä paremmin lunnaiden tarpeellisuuden.”
Toivotatko pian tervetulleeksi kotiisi perheenne jonkun jäsenen? Tai oletko kenties muuttamassa ikääntyneiden vanhempiesi luokse? Pelottaako sinua hieman? Se on ymmärrettävää. Sinun on tehtävä myönnytyksiä. Mutta tulet huomaamaan, että sinut palkitaan suuresti, kun kohtaat haasteen menestyksellisesti.
[Kuva s. 24]
Iäkkäiden on saatava tuntea, että heitä rakastetaan ja kunnioitetaan