Nielin ylpeyteni ja löysin onnellisuuden

VUONNA 1970 olin kunnianhimoinen 23-vuotias. Työskentelin italialaisen Ivrean autokerhon palveluksessa, ja minusta tehtiin konttoripäällikkö. Olin päättänyt tulla joksikin. Olin kuitenkin erittäin masentunut ja synkkämielinen. Miksi?

Mieheni vietti suurimman osan ajastaan baareissa pelaamalla korttia ystäviensä kanssa ja jätti minun harteilleni useimmat perhevelvollisuudet. Suhteemme alkoi rakoilla. Riitelimme aivan pikkuasioista. Niinpä kielteiset ajatukset alkoivat täyttää mieleni.

”Kukaan ei ole todella kiinnostunut sinusta”, minulla oli tapana sanoa. ”He vain haluavat käyttää asemaasi hyväkseen.” Sanoin itselleni: ”Jumalaa ei voi olla olemassa, koska jos hän olisi olemassa, hän ei sallisi kaikkea tätä kärsimystä ja pahuutta. Elämä on vain vaellus kohti kuolemaa.” En voinut ymmärtää, miksi asiat olivat näin.

Muutos alkaa

Eräänä päivänä vuonna 1977 ovellemme koputti kaksi Jehovan todistajaa. Aviomieheni Giancarlo kutsui heidät sisään, ja he menivät olohuoneeseen keskustelemaan. Mieheni tarkoitus oli saada todistajat hänen tavallaan kannattamaan kehitysoppia, mutta he saivatkin muutoksen aikaan hänen ajattelussaan!

Pian Giancarlo myös alkoi tehdä muutoksia elämäntavassaan. Hänestä tuli kärsivällisempi, ja hän uhrasi enemmän aikaa ja huomiota minulle ja tyttärellemme. Hän yritti kertoa oppimastaan minulle, mutta minä tyrehdytin aina keskustelun esittämällä jonkin katkeran huomautuksen.

Sitten erään kerran, kun todistajat tulivat käymään, minä istuuduin toden teolla kuuntelemaan. He puhuivat tämän asiainjärjestelmän lopusta ja Jumalan valtakunnasta, paratiisimaasta ja kuolleiden ylösnousemuksesta. Olin poissa tolaltani! En nukkunut kolmena seuraavana yönä! Halusin saada enemmän tietoa, mutta ylpeys esti minua kysymästä mieheltäni. Kerran hän sitten sanoi minulle tuikeasti: ”Tänään sinun on kuunneltava. Minulla on vastaukset kaikkiin kysymyksiisi.” Sitten hän suorastaan hukutti minut Raamatun totuuksiin.

Giancarlo kertoi minulle, että Luojan nimi on Jehova, että Hänen pääominaisuutensa on rakkaus, että Hän lähetti Poikansa lunnaiksi, jotta me voisimme saada ikuisen elämän, ja että pahojen tuhouduttua Harmagedonissa Jeesus Kristus herättää kuolleet tuhatvuotisen hallituskautensa aikana. Hän sanoi, että ylösnousseet kasvaisivat henkiseen ja fyysiseen täydellisyyteen ja että heillä olisi mahdollisuus elää ikuisesti paratiisimaassa.

Seuraavana päivänä menin mieheni kanssa ensi kertaa valtakunnansaliin. Sanoin hänelle jälkeenpäin: ”Nämä ihmiset rakastavat toisiaan. Haluan tulla tänne toistekin, koska he ovat todella onnellisia.” Aloin käydä kokouksissa säännöllisesti, ja kanssani tutkittiin Raamattua. Mietiskelin oppimiani asioita kovasti ja vakuutuin pian siitä, että olin löytänyt Jumalan tosi kansan. Vuonna 1979 mieheni ja minä vertauskuvasimme vihkiytymisemme Jehovalle käymällä kasteella.

Kokoajanpalvelus

Myöhemmin tuona samana vuonna eräässä kierroskonventtipuheessa kannustettiin saarnaamaan koko ajallaan. Halusin ryhtyä tuohon palvelukseen ja esitin asian rukouksessa Jehovalle. Mutta sitten tulin raskaaksi, ja suunnitelmani kariutuivat. Seuraavan neljän vuoden kuluessa meille syntyi kolme lasta. Kaksi heistä – eri aikaan – sairastui vakavasti. Onneksi he kummallakin kerralla toipuivat täysin.

Minusta tuntui tuolloin siltä, etten voisi enää yhtään lykätä aikomustani aloittaa kokoajanpalvelus. Sanouduin irti työpaikastani voidakseni paremmin keskittyä tehtäviini vaimona ja äitinä. Mieheni ja minä suunnittelimme elämämme yhden ihmisen tulojen varaan, mikä merkitsi kaikesta epäolennaisesta luopumista. Jehova kuitenkin siunasi meitä ylenpalttisesti eikä koskaan jättänyt meitä köyhyyden tai puutteen partaalle.

Vuonna 1984 aloitti tyttäreni, joka oli tuolloin 15-vuotias ja käynyt hiljattain kasteella, kokoajanpalveluksen tienraivaajana. Samoihin aikoihin mieheni nimitettiin vanhimmaksi. Entä minä? Koska minusta tuntui, etten voisi vielä olla tienraivaaja, asetin tavoitteekseni saarnata 30 tuntia kuukaudessa. Saavutin tuon tavoitteen ja sanoin itselleni: ”Mainiota! Työskentelet ahkerasti.”

Jälleen kerran ylpeys muodostui kuitenkin ongelmakseni (Sananlaskut 16:18). Ajattelin koko ajan, kuinka hyvin asiani olivat, ja luulin, ettei minun tarvinnut enää edistyä hengellisesti. Hengellisyyteni alkoi heiketä, ja jopa hankkimani hyvät ominaisuudet alkoivat huveta. Siinä vaiheessa sain tarvitsemaani kuria.

Vuonna 1985 kaksi matkavalvojaa vaimoineen oli meillä kylässä seurakuntaamme tekemänsä vierailun aikana. Näiden nöyrien, uhrautuvaisten kristittyjen tarkkaileminen sai minut todella pohtimaan asioita. Tutkin Seuran julkaisuista nöyryyden teemaa. Mietin sitä suurta nöyryyttä, jota Jehova osoittaa ollessaan tekemisissä meidän syntisten ihmisten kanssa (Psalmi 18:36). Tiesin, että minun oli muutettava ajattelutapaani.

Pyysin hartaasti, että Jehova auttaisi minua kehittämään nöyryyttä voidakseni palvella häntä hänen haluamallaan tavalla ja opastaisi minua käyttämään lahjojani hänen ylistyksekseen. Täytin tienraivausanomuksen ja maaliskuussa 1989 aloin palvella häntä koko ajallani.

Voin sanoa nyt, että olen todella onnellinen ja että ylpeyteni nieleminen on edistänyt onnellisuuttani. Olen löytänyt todellisen syyn elää: autan hätää kärsiviä kertomalla heille, ettei Jehova, tosi Jumala, ole kaukana häntä etsivistä. (Kertonut Vera Brandolini.)