Osoitin vastakaikua elonkorjuun aikana
KERTONUT WINIFRED REMMIE
”ELOA on paljon, mutta työntekijöitä on vähän.” Syvä myötätunto ihmisiä kohtaan sai Herramme Jeesuksen lausumaan nämä sanat, sillä he olivat kiusattuja ja sysittyjä kuin lampaat ilman paimenta. Tuo tunne on minulle tuttu, ja olen kuluneiden 40 vuoden aikana yrittänyt aina osoittaa myönteistä vastakaikua Herramme kutsulle osallistua elonkorjuuseen. (Matteus 9:36, 37.)
Synnyin Länsi-Afrikassa perheeseen, jossa oli seitsemän tyttöä. Vanhempamme olivat lempeitä mutta lujia; he olivat myös hyvin uskonnollisia. Kirkossa ja pyhäkoulussa käymisestä viikoittain ei edes keskusteltu. Minulle tämä ei ollut mikään ongelma, sillä rakastin hengellisiä asioita. Itse asiassa minut nimitettiin 12-vuotiaana pyhäkoulunopettajaksi.
Avioliitto ja seikkailu
Vuonna 1941, ollessani 23-vuotias, menin naimisiin Lichfield Remmien kanssa, joka työskenteli kirjanpitäjänä siirtomaahallituksessa. Vaikka olimme varakkaita, lähdimme seikkailunhalusta ja vielä suuremman vaurauden toivossa Liberiaan vuonna 1944. Siellä mieheni tapasi vuonna 1950 Hoyle Ervinin, Jehovan todistajien lähetystyöntekijän, ja tuosta tapaamisesta tuli hänen elämänsä ja lopulta oman elämänikin käännekohta. Tutkittuaan ainoastaan kolme viikkoa mieheni lähti mukaan saarnaamistyöhön.
Olin järkyttynyt siitä, että mieheni lakkasi käymästä kirkossa, sillä olihan hän harras protestantti, joka jopa paastosi pääsiäisen alla. Nähdessäni ensimmäistä kertaa hänen lähtevän saarnaamaan laukku kädessään olin raivoissani. ”Mikä sinua oikein vaivaa?” kysyin. ”Sinunlaisesi tärkeä mies lähtee saarnaamaan näiden järjettömien ihmisten kanssa!” Hän pysyi tyynenä ja rauhallisena tämän vuodatuksen aikana.
Veli Ervin tuli seuraavana päivänä kotiimme tutkimaan Lichfieldin kanssa. Pysyttelin tapani mukaan syrjässä tutkistelun ajan. Ehkä juuri sen vuoksi veli Ervin kysyi minulta, enkö osannut lukea. Mitä? Minäkö lukutaidoton? Mikä loukkaus! Minä kyllä näyttäisin, kuinka lukenut olin! Minä paljastaisin tämän uskonnon vääräksi!
Otan totuuden vastaan
Vähän tämän jälkeen huomasin olohuoneen pöydällä kirjan ”Olkoon Jumala totinen”. ”Miten naurettava nimi”, ajattelin. ”Jumalahan on aina ollut totuudellinen.” Silmäillessäni kirjaa löysin pian toisenkin valituksen aiheen. Siinä sanottiin, että ihmisellä ei ole sielua vaan hän on sielu. Jopa kissat ja koirat ovat sieluja! Se sai minut raivon partaalle. ”Miten typerä opetus”, ajattelin.
Saapuessaan kotiin mieheni kohtasi vihaisen vaimon. ”Nämä petkuttajat sanovat, ettei ihmisellä ole sielua. He ovat vääriä profeettoja!” Mieheni ei ruvennut riitelemään vaan vastasi sen sijaan rauhallisesti: ”Winnie, se kaikki on Raamatussa.” Kun veli Ervin myöhemmin näytti minulle kärsivällisesti omasta Raamatustani, että me olemme sieluja ja että sielu kuolee, olin tyrmistynyt (Hesekiel 18:4). Erityisesti minuun teki vaikutuksen 1. Mooseksen kirjan 2. luvun 7. jae, jossa sanotaan: ”Ihmisestä [Aadamista] tuli elävä sielu.”
Olin ollut aivan väärässä. Tunsin itseni pappien petkuttamaksi enkä enää koskaan mennyt kirkkoon. Aloin sen sijaan käydä Jehovan todistajien kristillisissä kokouksissa. Oli hyvin vaikuttavaa havaita heidän keskuudessaan oleva rakkaus. Tämän täytyi olla tosi uskonto.
Elonkorjuuta Cape Palmasissa
Kolmisen kuukautta myöhemmin miehelleni tarjoutui tilaisuus varastaa yhtiöltään suuri rahasumma – mutta hän ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Hänen työtoverinsa pilkkasivat häntä: ”Remmie, tuota menoa sinä kuolet köyhänä.”
Rehellisyytensä vuoksi hänet kuitenkin ylennettiin ja lähetettiin Cape Palmasiin avaamaan sinne uusi toimisto. Saarnasimme innokkaasti, ja vain kahden kuukauden kuluttua olimme keränneet yhteen pienen ryhmän ihmisiä, jotka olivat hyvin kiinnostuneita Raamatun sanomasta. Kun Lichfield myöhemmin kävi pääkaupungissa Monroviassa hankkimassa joitakin tarvikkeita uuteen toimistoon, hänet kastettiin. Lisäksi hän pyysi Seuralta apua Cape Palmasissa asuvien totuudesta kiinnostuneiden huolehtimiseen.
Seura vastasi pyyntöön lähettämällä paikalle veli ja sisar Faustin. Sisar Faustista oli minulle verratonta apua, ja joulukuussa 1951 menin kasteelle Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi. Nyt päätin lujemmin kuin koskaan ”koota hedelmää ikuiseen elämään” (Johannes 4:35, 36). Huhtikuussa 1952 aloitin kokoajanpalveluksen tienraivaajana.
Jehova siunasi heti ponnistelujani: viisi raamatuntutkisteluoppilastani vihkiytyi ja meni kasteelle vuoden kuluessa. Yksi heistä, Louissa Macintosh, oli Liberian silloisen presidentin W. V. S. Tubmanin serkku. Kasteensa jälkeen hän aloitti kokoajanpalveluksen ja pysyi uskollisena Jumalalle kuolemaansa asti vuoteen 1984. Useaan otteeseen hän todisteli presidentille.
Ala-Buchananiin
Piirivalvojan vierailun aikana vuonna 1957 miestäni ja minua pyydettiin ryhtymään erikoistienraivaajiksi. Keskusteltuamme asiasta rukouksen hengessä päätimme ottaa nimityksen vastaan. Lichfieldiltä menisi vielä muutama kuukausi Cape Palmasissa, kun hän järjestäisi itsensä vapaaksi ansiotyöstä, joten lähdin edeltäkäsin Ala-Buchananiin aloittamaan työn tuolla koskemattomalla alueella.
Perille saavuttuani majoituin Macleanien perheeseen. Seuraavana päivänä minut vietiin, niin kuin tapana oli, pele-heimon päällikön luo. Päällikkö perheineen toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi, ja todistin hänen kotiinsa kokoontuneelle pienelle ryhmälle. Peräti kuudesta niistä ihmisistä, joille puhuin tuona päivänä, päällikkö ja hänen vaimonsa mukaan luettuina, tuli ajan myötä todistajia.
Ennen pitkää huomasin johtavani Vartiotornin tutkistelua, johon osallistui yli 20 henkeä. Minun oli luotettava lujasti Jehovaan, ja hän antoi minulle tarvittavan voiman ja taidon voidakseni huolehtia hänen lampaistaan. Kun tunsin itseni väsyneeksi ja epäpäteväksi, muistelin entisajan uskollisia, erityisesti sellaisia naisia kuin Deboraa ja Huldaa, jotka pelottomasti suorittivat Jehovalta saamansa tehtävät (Tuomarien kirja 4:4–7, 14–16; 2. Kuningasten kirja 22:14–20).
Oltuani vain kolme kuukautta Ala-Buchananissa sain maaliskuussa 1958 kirjeen, jossa ilmoitettiin kierrosvalvoja John Charukin vierailusta. Vuokrasin erään talon alakerran, johon mahtuisi suuri joukko ihmisiä. Sitten matkustin Ylä-Buchananiin veli Charukia vastaan, mutta hän ei tullutkaan. Odotettuani pimeän tuloon asti palasin uupuneena Ala-Buchananiin.
Puolenyön aikaan kuului ovelta koputus. Avattuani sen seisoivat edessäni paitsi kierrosvalvoja myös mieheni, jonka odottamaton saapuminen sattui suurenmoisella tavalla yhteen veli Charukin tulon kanssa. Miten he olivat löytäneet minut? Heitä vastaan oli tullut metsästäjä, ja he olivat kysyneet, tunsiko tämä naista, joka puhui ihmisille Jehovasta. ”Kyllä”, oli mies vastannut ja ohjannut heidät sitten luokseni. Olin hyvin iloinen siitä, että oltuani ainoastaan kolme kuukautta Ala-Buchananissa valoni loisti jo kirkkaasti (Matteus 5:14–16).
Saavutimme veli Charukin vierailun aikana 40 hengen läsnäolijahuipun. Ajan myötä kaupunkiin perustettiin kukoistava seurakunta, ja saatoimme rakentaa kauniin valtakunnansalin. Elämä ei kuitenkaan aina ollut huoletonta. Esimerkiksi vuonna 1963 puhkesi Kolahunissa uskonnollinen vaino, jonka aikana mieheni pidätettiin ja vangittiin. Hänet hakattiin niin pahasti, että hän tarvitsi sairaalahoitoa.
Samana vuonna melko pian sen jälkeen, kun hän pääsi sairaalasta, pidimme konventin Gbarngassa. Viimeisenä päivänä sotilaat piirittivät kaikki läsnäolijat ja käskivät meidän tervehtiä lippua. Kieltäydyttyämme he pakottivat meidät pitämään käsiämme ylhäällä ja katsomaan suoraan aurinkoon. Lisäksi he hakkasivat joitakuita meistä kiväärinperillä. Säilyttääkseni nuhteettomuuteni Jehovaa kohtaan vahvistin itseäni laulamalla mielessäni valtakunnanlaulua ”Älä pelkää heitä!”. Sitten sotilaat heittivät meidät likaiseen vankilaan. Ulkomaalaiset vapautettiin kolme päivää myöhemmin, ja Lichfield ja minut karkotettiin Sierra Leoneen. Paikalliset todistajat vapautettiin seuraavana päivänä.
Lisäetuja ja palkintoja
Meidät määrättiin työskentelemään Bon-nimisen seurakunnan yhteyteen eteläiseen Sierra Leoneen. Palvelimme siellä kahdeksan vuotta ennen kuin meidät siirrettiin Njalaan. Njalassa ollessamme mieheni nimitettiin palvelemaan kierrosvalvojan sijaisena, ja minulla oli etu olla hänen mukanaan hänen palvellessaan tuossa tehtävässä. Sitten 1970-luvun puolivälissä saimme uuden määräyksen Freetownin itäiseen seurakuntaan.
Olen palkinnokseni nähnyt monien raamatuntutkisteluoppilaitteni liittyvän tosi palvontaan; yli 60 hengellistä lastani ja lastenlastani ovat ”suosituskirjeeni” (2. Korinttolaisille 3:1). Joidenkuiden on täytynyt tehdä rajuja muutoksia elämässään, kuten Victoria Dyken, joka oli Aladura-nimisen lahkon naisprofeeta. Punnittuaan Johanneksen 1. kirjeen 5:21:tä hän lopulta hävitti monet taikakalunsa ja muut kunnioituksen kohteena olleet esineensä. Hän kävi kasteella vihkiytymisensä vertauskuvaksi, ja myöhemmin hänestä tuli erikoistienraivaaja, joka auttoi monia sukulaisiaan totuuteen.
Mieheni kuoli huhtikuussa 1985, vain muutamaa kuukautta ennen 44. hääpäiväämme. En ole kuitenkaan jäänyt yksin. Olen jatkanut Auttajani, Jehovan, palvelemista kokoajanpalvelijana, ja erityisen läheinen side minulla on niihin, joita olen auttanut oppimaan tuntemaan hänet. He ovat tietyllä tavalla perhettä; rakkaus on molemminpuolista. Kun olen sairas, he rientävät hoitamaan minua, ja tietysti myös minä autan heitä.
Jos minun pitäisi elää elämäni uudelleen, ei ole epäilystäkään siitä, ettenkö ilomielin tarttuisi sirppiini ja liittyisi elonkorjuuseen Jehovan työtoverina.
[Kuva s. 23]
Winifred Remmie nykyään