Guajiro-intiaanit osoittavat vastakaikua
ISTUESSAAN valtavan puun siimeksessä mustaan, maahan asti ulottuvaan vaatteeseen pukeutuneena tuo iäkäs nainen oli kuin jostain toisesta maailmasta. Hänen puhumansa kielikin oli korvillemme vierasta. ”Tulkaa käymään uudelleen”, hän sanoi innokkaasti. Sitten hän osoitti ympärillään istuvia viittäkymmentä muuta heimonsa jäsentä ja lisäsi: ”Me kaikki tahdomme, että tulette uudelleen. Tulkaa joka viikko!”
Keitä nämä ihmiset olivat? Miksi he niin hartaasti halusivat meidän palaavan, vaikka he eivät olleet koskaan aikaisemmin nähneet meitä? Annahan kun kerromme sinulle päivästämme guajiro-intiaanien luona, jotka asuvat Guajiran niemimaalla Koillis-Kolumbiassa lähellä Luoteis-Venezuelaa.
Ensivaikutelmia
Lähdimme liikkeelle Venezuelan pääkaupungista Caracasista, ja ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Maracaibo. Saapuessamme kaupunkiin huomasimme kolmen nuoren naisen kävelevän tiellä pitkissä, värikkäissä puvuissa. Heillä oli erilaiset piirteet kuin venezuelalaisilla yleensä: korkeat poskipäät, ruskea iho ja suorat, mustat hiukset. Heidän kevyt, viehättävä kävelynsä – ensivälähdyksemme guajiroista – sai uteliaisuutemme heräämään.
Aamu valkeni kuulaana ja tyynenä. Meitä oli 50 henkeä lähdössä Guajiran niemimaalle, ja ennen kuin päivä alkoi porottaa liian kuumasti, nousimme bussiin innoissamme siitä, että saimme olla mukana tässä koko maan kattavassa erikoisrynnistyksessä, jonka avulla Raamatun sanomaa vietäisiin Venezuelan syrjäisille alueille. Meidän bussimme suuntasi kohti Kolumbian rajalla sijaitsevaa Paraguachónin kaupunkia.
Maracaibon jäätyä taaksemme ajoimme monien pikkukaupunkien ja kylien läpi. Näimme niissä aina torin ja kojuja, joissa myytiin punottuja sandaaleja ja pitkiä, värikkäitä mantaksi kutsuttuja mekkoja. Jokaisen kylän keskustassa oli sievä aukio ja pastellisävyinen kirkko, jotka tekivät näkymästä miellyttävän katsella. Ihmisillä oli intiaanien piirteet, ja meidän täytyikin muistuttaa itseämme siitä, että vaikka he näyttivät hyvin erilaisilta kuin me, juuri he kuuluivat Venezuelan alkuperäisasukkaisiin.
Etsimme taloja
Lopulta saavuimme perille. Bussi ajoi tien sivuun ja pysäköi matalan aidan viereen suunnattoman suuren puun katveeseen. Aidan toisella puolella oli paikallinen kyläkoulu, joka näin sunnuntaina oli suljettu.
Jakauduimme kahteen ryhmään ja lähdimme vastakkaisiin suuntiin etsimään taloja. Tarkoituksenamme oli kutsua jokainen tapaamamme ihminen raamatulliseen esitelmään, joka pidettäisiin guajiroksi iltapäivällä kello kolmelta koulun pihalla. Toverinamme oli Evelinda, syntyperäinen guajiro-intiaani, ja toivoimme, että olisimme sen vuoksi mieluisampia vieraita: osasimme kyllä espanjaa, mutta guajiroa emme puhuneet sanaakaan.
Kun sitten olimme päässeet kylän ulkopuolelle, meidän piti kävellä pitkiä matkoja talojen välillä. Kulkiessamme tiheän aluskasvillisuuden reunustamaa pitkää, suoraa tietä pitkin rinnallemme ilmestyi kymmenissä ollut pikkupoika, joka tuijotti meitä peittelemättömän uteliaana. Evelinda hymyili hänelle ja selitti guajiroksi, miksi olimme käymässä alueella. Pojan nimi oli Omar, ja kun olimme kutsuneet hänet esitelmään, hän pinkaisi pois.
Tiestä haarautui metsäpolku, jota lähdimme seuraamaan. Se oli sateen jäljiltä vielä kostea. Saimme kuulla, että näitä polkuja käyttivät Kolumbian ja Venezuelan välillä liikkuvat salakuljettajat. Rehevän kasvillisuuden tuoksut täyttivät ilman. Vaikka kostea kuumuus tuntuikin hieman painostavalta, se ei laimentanut intoamme. Joka tapauksessa kaikki epämukavuus unohtui, kun tiheän, trooppisen vehreyden läpi kiemurrellut polku päättyi yhtäkkiä suureen aukeamaan – edessämme oli tyypillinen guajirojen pihapiiri.
Kasvokkain guajirojen kanssa
Puun varjossa makaili kymmenkunta vuohta ja pureskeli tyytyväisenä ruokaansa; valkea, musta ja ruskea täplittivät kauniisti niiden turkkeja. Kahden puun väliin oli sidottu riippumatto, jossa lepäsi nainen imettämässä lastaan. Muutama taapero leikki hänen lähellään. Olkikattoinen talo oli rakennettu savesta ja sokeriruo’oista, ja sitä ympäröi risuista ja piikkilangasta kyhätty aita. Riippumatto jäi aidan ulkopuolelle. Alueella oli joitakin katoksia, joista yksi oli nähtävästi keittiö: suurten patojen keskelle maahan oli viritetty nuotio. Lähistöllä riippui vuohennahkoja kuivumassa.
Kun portilla seisova mies näki meidän lähestyvän, hän juoksi asettamaan kaksi tuolia riippumatossa olleen naisen luo meitä varten. Evelinda tervehti molempia heidän omalla kielellään ja kertoi Raamatun antamasta tulevaisuudentoivosta kuvitetun kirjasen Nauti elämästä maan päällä ikuisesti! avulla. Ymmärsimme, että näissä rauhallisissa oloissa kansainväliset kriisit tai slummikorttelien lisääntyvä väkivalta eivät olisi otollisia aiheita. Eräs ryhmämme todistaja oli selittänyt, että koska guajirot ovat luonnostaan jonkin verran pidättyväisiä, on tärkeää ilmaista lämpöä ja aitoa, henkilökohtaista kiinnostusta heti alussa. ”Usein me kyselemme perheen voinnista, sadosta, ilmoista ja sen sellaisista”, hän sanoi. ”Sen jälkeen voimme kertoa heille Jumalan valtakunnasta ja osoittaa, että Jehova poistaa pian kaiken kärsimyksen ja hävittää Saatana Panettelijan, jota he aivan erityisesti pelkäävät.”
Kuulijat ilmaisivat olevansa samaa mieltä Evelindan kanssa, ja pian mukaan liittyi toinen nainen ja useita lapsia. Olimme aikaisemmin kuulleet, että guajirojen laki sallii miehen ottavan itselleen enemmän kuin yhden vaimon. Olisiko tässä nyt sellainen tapaus? Mieleemme tuli Yenny, 21-vuotias viehättävä guajiro, joka asui Maracaibossa. Eräs varakas, samaan heimoon kuuluva mies tarjosi hänestä hyvää morsiamenhintaa, mutta hänen vanhempansa, jotka eivät ole Jehovan todistajia, eivät päässeet asiasta yksimielisyyteen. Yennyn äiti olisi suostunut naimiskauppaan, mutta hänen isänsä kieltäytyi siitä. Kosija oli jo naimisissa Yennyn sisaren kanssa!
Kun Evelinda oli lopettanut esityksensä, mies hankki kirjasen itselleen. Hänen takanaan seissyt nainen pyysi hänkin yhtä kappaletta, ja täytimme mielellämme hänen pyyntönsä. Siihen mennessä toverimme olivat jo jatkaneet matkaa, ja kutsuttuamme perheen iltapäivän esitelmään lähdimme mekin, sillä emme halunneet joutua eksyksiin tällä vieraalla alueella.
Eräs ryhmäämme kuulunut todistaja kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän oli esittänyt asiaansa riippumatossaan tarkkaavaisesti kuunnelleelle miehelle, ja tämän vaimo oli hakenut heille jotain juotavaa – kaksi lasillista chicha-nimistä juomaa, jota tehdään jauhetusta maissista. Veljemme oli kiittänyt kohteliaasti ja juonut lasillisensa. Myöhemmin hänen toverinaan ollut Magaly, joka on itse guajiro, selitti hänelle, miten tuota juomaa valmistetaan: maissi jauhetaan tavallisesti hampailla! Sisar ei voinut olla purskahtamatta nauruun nähdessään, kuinka kalpeaksi veli muuttui.
Erääseen toiseen intiaanimieheen teki silminnähtävän vaikutuksen se, että veljemme oli vaivautunut hänen kotiinsa asti tuomaan Raamatun sanomaa. Hän kiepsautti itsensä alas riippumatosta, puki paidan päälleen ja ohjasi veljet henkilökohtaisesti piilossa olleeseen kylään, joka heiltä oli jäänyt huomaamatta.
Kulkiessamme erään aukean poikki, jolla muutamat ystävämme olivat keskustelemassa aikuisten perheenjäsenten kanssa, näimme puun alla hiljaisina seisovia, alastomia pikkulapsia, joilla oli turvonnut vatsa. Meille kerrottiin, että turvotus johtui aliravitsemuksen ja loisten yhteisvaikutuksesta. Näillä ihmisillä ei monestikaan ole juoksevaa vettä eikä sähköä, mikä tietysti merkitsee sitä, että heiltä puuttuvat myös jääkaapit, tuulettimet ja sähkövalo.
Odottamaton määrä osanottajia
Aamupäivä vierähti nopeasti ohi. Kävellessämme takaisin bussille syömään lounasta mietimme, kuinka moni kutsumistamme ihmisistä mahtaisi tulla iltapäivän esitelmään.
Kellon lähestyessä kolmea meistä alkoi näyttää siltä, että ainoastaan oma ryhmämme olisi kuuntelemassa guajiro-veljeämme, joka oli valmistanut 45 minuutin pituisen esitelmän paikallisella kielellä. Vaan eipä niin käynytkään! Ensimmäinen pieni perhe saapui arastellen koulun pihaan. Perheenjäsenet olivat varmasti hämmästyneitä, kun kaikki ottivat heidät lämpimästi vastaan. Seuraavien minuuttien kuluessa saapui monia muita, joista jotkut olivat selvästikin kävelleet pitkän matkan. Heidän joukossaan oli myös perhe, jonka pihapiirissä olimme nähneet ne kymmenisen vuohta. Riippumatossa loikonut nainen näytti nyt aivan eri ihmiseltä tyylikkäässä, mustassa mantassaan! Jopa pikkuinen Omar, jolle olimme puhuneet tiellä, oli tullut paikalle ilmeisesti aivan yksin. Pian penkin virkaa toimittanut pitkä, yhtenäinen porrasaskelma täyttyi. Silloin ystävällinen bussinkuljettajamme alkoi irrottaa ihmisille autostaan istuimia esitelmän ajaksi.
Kaikkiaan 55 guajiro-intiaania istui kuuntelemassa Eduardon raamatullista esitelmää. He eivät kylläkään istuneet täysin hiljaa. Jos he olivat jostakin asiasta samaa mieltä puhujan kanssa, he hymisivät tai murahtivat hyväksyvästi. Kun hän puhui tulevasta pahuuden loppumisesta, kirjoituksen alussa mainittu iäkäs nainen liittyi mukaan. ”Kyllä, pahuutta on paljon”, hän sanoi niin kovalla äänellä, ettei keneltäkään jäänyt kuulematta. ”Itse asiassa täällä istuvien joukossakin on paraikaa muutamia pahoja ihmisiä. Toivon vain, että heillä on korvat auki!” Veli Eduardo kiitti kommentista tahdikkaasti ja jatkoi puhettaan.
Esitelmän jälkeen yksi todistajista otti valokuvan. Guajirot olivat siitä mielissään ja kysyivät, pitäisivätkö he seuraavassa kuvassa Nauti elämästä -kirjasiaan esillä. Pikkuhiljaa jotkut tekivät lähtöä, mutta puolet heistä jäi katselemaan, kun kiipesimme bussiin. Saatuaan meiltä lupauksen palata he seisoivat huiskuttamassa, kunnes bussimme katosi näkyvistä.
Ajaessamme kotiin päin meistä tuntui, että oli totisesti ollut ilo viedä Jumalan valtakunnan hyvää uutista näille ihmisille. Monet heistä olivat kuulleet siitä aivan ensimmäistä kertaa. Maracaibon todistajat alkoivat jo suunnitella seuraavaa käyntiään. Tulisiko tälle kertomukselle jatkoa?
Onnistunut uusinta
Veljet palasivat alueelle kaksi viikkoa myöhemmin. Raamatullista kirjallisuutta levitettiin suuret määrät, kiinnostuneiden luo tehtiin uusintakäyntejä ja Raamatun kotitutkisteluja aloitettiin. Lisäksi toiseen ulkosalla pidettyyn yleisöesitelmään saapui 79 intiaania. Veljet selittivät samalla kertaa, että kierroskonventin vuoksi heidän seuraava käyntinsä siirtyisi kolmen viikon päähän kahden sijasta. Intiaanit hätääntyivät, ja yksi heistä sanoi: ”Mehän voimme vaikka kuolla ennen sitä!” He kysyivät, mikä kierroskonventti oli, ja se kuulosti niin mainiolta, että he päättivät tulla itsekin paikan päälle! Tehtiin järjestelyjä, ja 34 heidän joukostaan saattoi osallistua Maracaibon konventtiin, jossa guajiroa taitavat veljet tulkkasivat heille espanjankielisen ohjelman.
Jehovan tahto on, että ”kaikenlaiset ihmiset pelastuisivat ja tulisivat totuuden täsmälliseen tuntemukseen” (1. Timoteukselle 2:3, 4). Oli todellakin suuri ilo nähdä näiden Guajiran niemimaan totuutta etsivien intiaanien osoittavan vastakaikua!
[Tekstiruutu s. 26]
Raamatun totuus rikastuttaa elämää
Iris ja Margarita, kaksi teini-ikäistä guajiroa, ihastuivat kirjaseen Nauti elämästä maan päällä ikuisesti! Heillä oli kuitenkin ongelma: he eivät osanneet lukea. Heidän luonaan käynyt todistajasisar tarjoutui auttamaan heitä kirjasen ”Opi lukemaan ja kirjoittamaan” avulla. Ennen pitkää tytöt olivat haltioissaan kyetessään kirjoittamaan ja ääntämään oikein nimen Jehova.
Edistyessään tytöt ihmettelivät Raamatun antamaa suurenmoista toivoa. Eritoten heitä kosketti lupaus vapaudesta, josta koko ihmiskunta tulisi nauttimaan. ”Meidän teini-ikäisten elämä on täällä kovin ankeaa”, he sanoivat. ”Yleensä meidät naitetaan hyvin nuorina, ja koko ajan olemme vaarassa tulla raiskatuiksi.”
Maracaibon kierroskonventtiin osallistuminen oli Irikselle ja Margaritalle suurenmoinen kokemus. Sydämestä lähtevä ilo heijastui heidän kasvoistaan, varsinkin laulujen aikana. Kun todistaja saapui heidän kotiinsa johtamaan raamatuntutkistelua, he olivat aina innokkaasti odottamassa ovella, eivätkä he koskaan olleet poissa kylässä pidetyistä yleisökokouksista. Nämä nuoret tytöt tuntevat, että tieto Jehova Jumalasta ja hänen tarkoituksistaan on totisesti rikastuttanut heidän elämäänsä.