Kohti kuusivuotiaana asetettua päämäärää
KERTONUT SANDRA COWAN
Monet vanhemmat valitsevat lapsilleen jonkin uran, kuten musiikin tai balettitanssin, ja alkavat valmentaa heitä siihen pienestä pitäen. Juuri näin äitini teki minulle. Kahden viikon ikäisestä lähtien olin mukana kaikissa kristillisissä kokouksissa ja kenttäpalveluksessa.
NELIVUOTIAANA olin äitini mielestä tarpeeksi vanha saarnaamaan yksin. Muistan elävästi ensimmäisen yritykseni. Olimme ajaneet suuren maalaistalon pihaan, ja äitini odottaessa autossa toisten kanssa minä astuin ulos ja kävelin ovelle. Ystävällinen rouva kuunteli minua tarjotessani hänelle kymmentä kirjasta. Hän antoi minulle niistä maksuksi niin suuren saippuatangon, että minun piti kantaa sitä molemmin käsin. Olin riemuissani!
Tuona samana vuonna 1943 Vartiotornin raamattukoulussa Gileadissa alettiin kouluttaa kokoaikaisia tienraivaajia lähetystyöhön. Äitini kannusti minua asettamaan lähetyspalveluksen elämäni päämääräksi. Toinen maailmansota raivosi silloin Euroopassa, ja äiti kertoi minulle usein sikäläisistä todistajalapsista, jotka vietiin pois vanhempiensa luota. Hän halusi vahvistaa minua kestämään minkä tahansa koetuksen.
Minut kastettiin kansainvälisessä konventissa Clevelandissa Ohiossa kesällä 1946. Vaikka olinkin vasta 6-vuotias, olin lujasti päättänyt täyttää vihkiytymislupaukseni Jehovalle. Sinä kesänä palvelin ensimmäisen kerran tienraivaajana. Muistan eräänä aamuna levittäneeni 40 lehteä San Diegon kauppakeskuksessa istuneille ihmisille. Menestyksen takana olivat varmastikin pienuuteni ja puheliaisuuteni.
Saarnasimme usein Beet-Sarimin lähellä, jossa Vartiotorni-seuran presidentti, veli Rutherford, oli viettänyt huonokuntoisena talvet, ennen kuin hän kuoli vuonna 1942. Vierailimme säännöllisesti siellä asuneiden kokoajanpalvelijoiden luona ja söimme päivällistä heidän kanssaan. Näiden onnellisten vierailujen ansiosta päädyin siihen, että juuri tätä minä halusin elämältä. Asetin tuolloin Gilead-koulun ja lähetyspalveluksen elämäni päämääräksi.
Seuraavana vuonna vanhempani erosivat, mutta perheen uusi tilanne ei heikentänyt hengellisyyttämme. Äitini oli tienraivaaja ja paneutui vakavasti veljeni ja minun valmentamiseen. Kristittyjen veljiemme ja sisartemme vierailut täyttivät pienen asuntovaunumme elämällä. Äitini piti tärkeänä sitä, että tapaisin Gileadin käyneitä ystäviä. Heihin kuuluivat Lloyd ja Melba Barry, jotka palvelivat matkatyössä odottaessaan lähtöään ulkomaiselle alueelleen Japaniin. He varasivat aikaa rohkaistakseen minua – pikkutyttöä joka halusi kiihkeästi lähetystyöntekijäksi – ja se teki minuun todella suuren vaikutuksen.
Ollessani 10-vuotias äitini avioitui suurenmoisen todistajan kanssa, joka myös oli tienraivaaja. Hän ei adoptoinut veljeäni ja minua vain paperilla vaan myös sydämessään. Hänen rakkautensa Jehovaa kohtaan ja hänen intonsa palveluksessa olivat hyvin tarttuvia.
Vanhempamme tekivät yhteistyötä ohjatakseen meidät molemmat lapset vaikeiden teinivuosien läpi. Kotimme oli hengellinen turvasatama, jota muistelen hellästi. Kahden lapsen kasvattaminen ei tehnyt pienituloisille vanhemmilleni tienraivausta helpoksi; se vaati heiltä uhrauksia. Mutta he riippuivat kiinni Jehovassa ja asettivat Valtakunnan edut etusijalle.
Muistan erittäin hyvin New Yorkissa vuonna 1950 pidetyn kansainvälisen konventin. Isäni sai lainan pankista, ja otimme kolme muuta matkustajaa autoon kustannusten jakamiseksi. Äiti, isä, veljeni ja minä istuimme yhdessä etupenkillä koko matkan San Diegosta New Yorkiin, ja muut istuivat takana. Koska isäni työnantaja kieltäytyi antamasta hänelle kahden viikon lomaa, tuohon konventtiin osallistuminen maksoi hänelle hänen työpaikkansa. Mutta isä vakuutti meille, että Jehova antaisi meille välttämättömän, ja niin Hän antoikin. Isä myi auton maksaakseen lainan takaisin ja sai sitten paremman työpaikan. Tämä ja muut samankaltaiset kokemukset osoittautuivat minulle mittaamattoman arvokkaiksi myöhemmin, kun kohtasimme mieheni kanssa vaikeita tilanteita.
Paluumatkalla New Yorkista vierailimme Valtakunnantilalla, jossa sain nähdä Gilead-koulun ensimmäisen kerran. Muistan, kuinka seisoin yhdessä luokkahuoneista ja sanoin mielessäni: ”En ole vielä edes 11-vuotias. En ikinä pääse tänne. Harmagedon ehtii tulla ennen sitä.” Tuo vierailu lujitti kuitenkin entistä enemmän päätöstäni pyrkiä Gileadiin.
Työskentelen kohti päämäärääni
Koko kouluaikani ensimmäisestä luokasta lähtien olin tienraivaajana kesälomillani. Kesäkuussa 1957 pääsin lukiosta, ja kaksi viikkoa myöhemmin minusta sitten tuli vakituinen tienraivaaja.
Kokous Gileadista kiinnostuneille Los Angelesin piirikonventissa vuonna 1957 oli erityisen tärkeä minulle. Kävellessäni kokoustelttaan tapasin Bill-nimisen nuoren veljen, jonka olin tuntenut 6-vuotiaasta lähtien. Hän oli palvellut kuluneen vuoden Louisianassa, missä tarvittiin kipeästi julistajia. Olimme yllättyneitä huomatessamme, kuinka suuresti lähetystyö kiinnosti meitä molempia. Puoli vuotta myöhemmin päätimme tehdä siitä yhteisen hankkeen. Kirjoitimme Seuralle pyytääksemme aluemääräystä, ja kuukautta ennen häitämme meidät määrättiin Romneyyn Länsi-Virginiaan.
Muutimme sinne matkallamme New Yorkin konventtiin vuonna 1958. Tuon konventin aikana olimme läsnä kokouksessa, joka pidettiin Gileadista kiinnostuneille. Läsnäolijoita oli satoja. Katsellessamme tuota joukkoa tunsimme mahdollisuutemme tulla kutsutuiksi Gileadiin lähes olemattomiksi. Jätimme kuitenkin alustavan anomuksen, vaikka olimme olleet naimisissa vasta vajaat kolme kuukautta. Seuraavana vuonna Philadelphian piirikonventissa jätimme toisen anomuksen.
Romneyssa opimme Billin kanssa turvautumaan Jehovaan vaikeissa tilanteissa. Romney oli noin 2 000 asukkaan kaupunki, josta oli mahdotonta löytää työtä. Asuimme itse tehdyssä viiden metrin pituisessa asuntovaunussa, joka oli suunniteltu Kalifornian ilmastoon. Meillä ei ollut juoksevaa vettä, lämmitystä eikä jääkaappia. Sisällä oli ajoittain niin kylmä, että meidän oli rikottava jää sangosta saadaksemme vettä. Veljet auttoivat meitä mahdollisuuksiensa mukaan ja jakoivat metsästämänsä ruoan kanssamme; söimme peuraa, pesukarhua ja oravaa. Useammin kuin kerran luulimme, ettei meillä olisi sinä päivänä mitään syötävää, mutta kun palasimme palveluksesta kotiin, löysimme omenoita tai juustoa ovemme edustalta.
Kamppailimme näin yhdeksän kuukautta, ja vähäiset varamme hupenivat aika ajoin lähes olemattomiin. Lopulta päätimme, että olisi viisasta muuttaa Marylandin osavaltioon Baltimoreen, josta Bill voisi löytää työtä. Kun kerroimme päätöksestämme veljille, he puhkesivat itkuun, ja mekin itkimme. Päätimme siksi jaksaa vielä vähän aikaa.
Heti tämän jälkeen eräs todistaja, joka toimi valintamyymälän johtajana Westernportissa Marylandissa noin 60 kilometrin päässä, tarjosi Billille osa-aikatyötä. Samassa kuussa yksi raamatuntutkisteluoppilaistamme antoi meille asunnoksi pienen, viehättävän ja valmiiksi kalustetun talon, jossa oli suuri hiilillä lämmitettävä uuni. Silloin Malakian 3:10:stä tuli lempiraamatunjakeeni. Jehova oli vuodattanut meille siunausta yli odotustemme.
Vihdoinkin Gileadissa!
Yksi elämämme jännittävimmistä päivistä oli marraskuussa vuonna 1959, kun saimme kutsun Gileadiin. Meidät kutsuttiin 35. kurssille, joka oli viimeinen Valtakunnantilalla pidetty kurssi. Seisoessani samassa luokkahuoneessa, jossa olin käynyt lapsena, minut valtasi lämmin, onnellinen tunne, jota sanat eivät pysty kuvailemaan.
Gilead oli hengellinen keidas. Elimme viisi kuukautta kuin uudessa maailmassa. Harvoin odotamme elämässämme vuosikausia jotain, joka sitten osoittautuukin odotettua paremmaksi. Gileadiin pääseminen oli kuitenkin juuri sellaista.
Saimme määräyksen Intiaan, mutta meille ei loppujen lopuksi myönnetty viisumia. Odoteltuamme vuoden New Yorkissa Vartiotorni-seura antoi meille uuden määräyksen Marokkoon Pohjois-Afrikkaan.
Lähetystyöntekijöinä Marokossa
Vietimme 24 onnellista vuotta Marokossa, ja ihastuimme sen asukkaisiin heti perille päästyämme. Opimme sekä ranskaa että espanjaa, joiden avulla saatoimme olla tekemisissä siellä asuvien moniin eri kansallisuuksiin kuuluvien ihmisten kanssa. Varsinkin ulkomaalaiset suhtautuivat Valtakunnan sanomaan myönteisesti.
Tutkin Raamattua erään espanjalaisen flamencotanssijattaren kanssa, joka oli töissä eräässä kabareessa Casablancassa. Opittuaan Raamatun periaatteita hän jätti kabareenomistajan, jonka kanssa hän oli elänyt, ja palasi Espanjaan. Siellä hän todisti kaikille sukulaisilleen, ja jotkut heistä ottivat vastaan Raamatun totuuden. Hän palasi myöhemmin Casablancaan ja pysyi siellä uskollisena Jumalalle kuolemaansa saakka, vuoteen 1990.
Ensimmäisten Marokossa viettämiemme vuosien aikana Valtakunnan julistajien määrä kasvoi. Mutta kun ulkomaalaisten alkoi olla vaikea saada työ- ja oleskelulupia, todistajia muutti Eurooppaan. Jotkut raamatuntutkisteluoppilaistamme ovat nyt Uudessa-Seelannissa, Kanadassa, Yhdysvalloissa, Bulgariassa, Neuvostoliitossa ja Ranskassa, ja osa heistä toimii kokoajanpalvelijoina.
Huhtikuussa 1973 saarnaamistyömme Marokossa yllättäen kiellettiin. Mikä isku se olikaan! Torstai-iltana seurakuntamme oli jutellut iloisesti valtakunnansalilla, kunnes valot oli sammutettu merkiksi siitä, että oli kotiinlähdön aika. Emme osanneet aavistaakaan, ettemme enää koskaan näkisi noiden valojen loistavan sellaisen vapaan kristillisen toveruuden yllä. Työn ollessa kielletty kokouksemme ja kierroskonventtimme pidettiin pienissä ryhmissä yksityiskodeissa. Todistajat matkustivat piirikonventteihin joko Ranskaan tai Espanjaan.
Kun joukkomme pieneni, harvoista Marokkoon jääneistä todistajista tuli hyvin läheisiä toisilleen. Vuodatimmekin kaikki monia kyyneleitä, kun Vartiotorni-seura lopulta päätti sulkea haaratoimiston ja määrätä meidät muualle.
Keski-Afrikkaan
Uusi aluemääräyksemme oli Keski-Afrikan tasavalta. Mikä valtava muutos se olikaan Pohjois-Afrikkaan verrattuna! Marokon ilmasto muistutti hyvin paljon Etelä-Kalifornian ilmastoa, mutta nyt olimme keskellä kuumaa, kosteaa tropiikkia.
Kohtasimme uudenlaisia ongelmia. Minun täytyi nyt esimerkiksi hallita pikkueläinten pelkoni. Kolme kertaa sisilisko putosi päähäni kulkiessani ovesta. Joskus johtaessani raamatuntutkistelua saattoi rotta päättää liittyä seuraamme! Vaikka olisinkin halunnut pompata ilmaan ja juosta, opin hillitsemään itseni – en kuitenkaan irrottanut katsettani hetkeksikään rottaherrasta ja pidin laukkuni ja jalkani irti lattiasta, kunnes se päätti mennä tiehensä. Huomasin, että ihminen voi tottua mihin tahansa, jos hän vain sitkeästi yrittää.
Oltuamme alueella puoli vuotta radiossa ilmoitettiin, että työmme kiellettiin. Niinpä valtakunnansalimme suljettiin, ja lähetystyöntekijöiden käskettiin poistua maasta. Vain meidän ja erään toisen avioparin onnistui jäädä haaratoimistoon vielä kolmeksi vuodeksi. Sitten eräänä sunnuntaiaamuna Vartiotornin tutkistelun aikana aseelliset poliisit tulivat sisään ja veivät meidät päämajaansa. He vapauttivat naiset ja lapset, mutta pidättivät 23 veljeä mieheni Bill mukaan luettuna. Kuuden päivän kuluttua he päästivät hänet kotiin pakkaamaan tavaransa, ja kolme päivää myöhemmin lähdimme maasta hallituksen määräyksestä toukokuussa 1989. Lentokentällä, jonne monet rakkaista veljistämme olivat tulleet jättämään meille jäähyväiset, vuodatettiin jälleen kyyneleitä lähdön hetkellä.
Lopulta Sierra Leoneen
Nykyinen alueemme on Länsi-Afrikassa sijaitseva Sierra Leone, joka on ihastuttava maa kauniine valkoisine hiekkarantoineen. Ihmiset ovat erittäin ystävällisiä, ja kenttäpalvelus on miellyttävää. Meidät kutsutaan istumaan jokaisessa talossa, usein mangopuun tai kookospalmun siimekseen. Ihmiset haluavat keskustella Jumalasta ja saada oman Raamatun, josta he voivat seurata.
Työskentelemme mieheni kanssa Freetownin Beetel-kodissa. Minä palvelen vastaanottoaulassa, ja hoidan myös lehtitilauksia sekä seurakuntien tiliasioita. Palveltuamme 16 vuotta maissa, joissa saarnaamistyömme oli kielletty, on suurenmoista olla maassa, jossa työ on vapaata ja kukoistaa.
Kesäkuussa 1991 tulin olleeksi 30 vuotta lähetystyössä. Äitini asetti minulle todellakin erittäin tavoittelemisen arvoisen päämäärän! Jos hän eläisi vielä, haluaisin sanoa hänelle vielä kerran: ”Kiitos, äiti!” Onneksi voin yhä sanoa: ”Kiitos, isä!”
[Kuva s. 28]
New Yorkin konventti vuonna 1958
[Kuva s. 29]
35th class July 1960
[Kuva s. 30]
Bill ja Sandra Cowan vuonna 1991