’Hänen rakkaudellinen huomaavaisuutensa on osoittautunut valtaisaksi’

KERTONUT JOSÉ VERGARA OROZCO

Uskotko, että elämäsi voisi täyttyä uusilla virikkeillä ollessasi 70-vuotias? Minun elämäni täyttyi. Ja siitä on yli 35 vuotta.

Jehovan rakkaudellisen huomaavaisuuden avulla olen vuodesta 1962 lähtien palvellut vakituisena tienraivaajana ja vuodesta 1972 lähtien valvojana Jehovan todistajien El Carrizalin seurakunnassa Jaliscon osavaltiossa Meksikossa. Annahan kun kerron vähän taustaani.

SYNNYIN 18. elokuuta 1886 Michoacánin osavaltiossa Meksikossa. Isäni oli vapaamuurari, joten perheemme ei käynyt katolisessa kirkossa emmekä me osallistuneet mihinkään katolisiin juhliin eikä kotonamme ollut uskonnollisia kuvia.

Ollessani 16-vuotias isäni lähti Yhdysvaltoihin työhön mutta järjesti erään miehen opettamaan minulle ammatin. Kaksi vuotta myöhemmin tämä mies kuitenkin vei minut pääkaupunkiin Méxicoon opiskelemaan sotakorkeakouluun. Jälkeenpäin aloitin urani Meksikon armeijassa.

Armeijassa ja sen jälkeen

Taistelin vuonna 1910 alkaneessa Meksikon vallankumouksessa. Kaikki me korkeakoulun nuoretmiehet kannatimme vallankumouksellista Francisco I. Maderoa, joka vastusti diktaattori Porfirio Díazia. Annoimme tukemme Maderolle hänen kuolemaansa saakka, vuoteen 1913, ja sen jälkeen kannatimme Venustiano Carranzaa, joka oli tasavallan presidenttinä vuosina 1915–20. Meitä kutsuttiin nimellä Carranzistas.

Neljästi yritin päästä vapaaksi armeijasta mutta epäonnistuin. Lopulta karkasin, ja siten minusta tuli sotilaskarkuri. Sen vuoksi isäni, joka oli palannut Meksikoon, vangittiin. Eräänä päivänä tekeydyin hänen veljenpojakseen ja menin tapaamaan häntä vankilaan. Kommunikoimme kirjoittamalla pienille paperinpaloille, jotteivät vartijat olisi voineet kuunnella meitä. Estääkseni ketään saamasta selville henkilöllisyyttäni söin paperin.

Sen jälkeen kun isäni oli vapautettu vankilasta, hän tuli tapaamaan minua ja vaati minua antautumaan viranomaisille. Antauduinkin, ja yllätyksekseni palveluksessa ollut kenraali ei pidättänytkään minua. Hän sen sijaan ehdotti, että muuttaisin Yhdysvaltoihin. Noudatin hänen ehdotustaan, ja asuin siellä vuodesta 1916 vuoteen 1926.

Vuonna 1923 menin naimisiin meksikolaisen naisen kanssa, joka myös asui Yhdysvalloissa. Opettelin rakennusalan ammatin, ja me adoptoimme pienen tytön. Hänen ollessaan alle puolitoistavuotias palasimme Meksikoon ja asetuimme asumaan Jalpaan, Tabascoon. Silloin alkoivat vuodesta 1926 vuoteen 1929 kestäneet cristero-sodat.

Cristerot halusivat minun liittyvän heihin. Pidimme perheeni kanssa kuitenkin parempana lähteä Aguascalientesin osavaltioon. Sen jälkeen kun olimme asuneet eri puolilla Meksikoa, asetuimme vuonna 1956 Matamorosiin Tamaulipasiin, jossa aloin johtaa rakennustöitä.

Elämäni muuttuu

Silloin elämäni alkoi muuttua. Tyttärelläni, joka oli nyt avioitunut ja asui rajan toisella puolella Brownsvillessa Texasissa Yhdysvalloissa, oli tapana käydä luonamme usein. Eräänä päivänä hän sanoi: ”Isä, monet perheet ovat parhaillaan yhdyskunnan kokoussalissa. Mennään katsomaan, mitä siellä oikein tapahtuu.” Siellä pidettiin Jehovan todistajien konventtia. Tyttäreni, vävyni, tyttärenpoikani, vaimoni ja minä olimme läsnä konventissa kaikki neljä päivää.

Tuosta vuodesta lähtien kävimme Jehovan todistajien kristillisissä kokouksissa. Sillä aikaa kun edistyin hengellisesti Meksikossa, tyttäreni edistyi hengellisesti Yhdysvalloissa. Pian kerroin työtovereilleni oppimiani Raamatun totuuksia. Sain jokaista Vartiotorni- ja Herätkää!-lehden numeroa kymmenen kappaletta, ja levitin ne työtovereilleni. Viidestä toimistotyöntekijästä ja kolmesta insinööristä ja lisäksi joistakuista muista työntekijöistä tuli Jehovan todistajia.

Miten kylmä olikaan tuona joulukuun 19. päivänä 1959, jolloin minut kastettiin joessa! Kaikki tuona päivänä kastetut sairastuivat, koska vesi oli hyytävän kylmää. Tyttäreni oli käynyt kasteella ennen minua, ja vaikkei vaimoni koskaan mennytkään kasteelle, hän oppi tuntemaan Raamatun totuuden ja oli hyvin yhteistoiminnallinen.

Kokoajanpalvelus

Tunsin olevani Jumalalle velkaa kaiken hänen osoittamansa rakkaudellisen huomaavaisuuden vuoksi, joten helmikuussa 1962 ollessani 75-vuotias aloitin kokoajanpalveluksen tienraivaajana. Vaimoni kuoli muutamaa vuotta myöhemmin, vuonna 1968. Silloin halusin palvella jossakin toisessa maassa, mutta ikäni vuoksi veljet eivät suositelleet sitä. Vuonna 1970 minut kuitenkin määrättiin tienraivaajaksi Jaliscon osavaltioon Colotlánaan, jossa oli pieni seurakunta.

Syyskuussa 1972 kierrosvalvoja ehdotti, että muuttaisin lähellä Colotlánaa sijaitsevaan pieneen El Carrizalin kaupunkiin. Sen vuoden marraskuussa sinne perustettiin seurakunta, ja minut nimitettiin vanhimmaksi. Vaikka se olikin hyvin eristyksissä oleva kaupunki, seurakunnankokouksissa kävi jopa 31 henkeä.

Iästäni huolimatta olen yhä aktiivinen palveluksessa ja yritän innokkaasti saada ihmisiä pohtimaan uskonkäsityksiään. Esimerkiksi vilpittömät katolilaiset toistavat ruusukkorukoustaan Ave Mariaa: ”Terve Maria, armoitettu, Herra sinun kanssasi.” Rukouksessa lisätään: ”Pyhä Maria, Jumalan äiti.” Kysyn heiltä: ’Miten tämä voi olla mahdollista? Jos Jumala kerran pelastaa Marian, niin miten Hän voi olla samalla Marian poika?’

Olen nyt 105-vuotias, ja olen palvellut vanhimpana ja vakituisena tienraivaajana El Carrizalissa Jaliscossa lähes 20 vuotta. Mielestäni on ollut Jehovan tahto, että olen elänyt nämä monet vuodet, koska tällä tavoin voin hyvittää hukkaan menneen ajan, jolloin en palvellut Häntä.

Olen oppinut muun muassa sen, että meidän tulisi aina luottaa Ylimmän Tuomarimme tarkkailevan meitä vanhurskaalta valtaistuimeltaan ja täyttävän tarpeemme. Psalmissa 117:2 (UM) sanotaankin: ”Hänen rakkaudellinen huomaavaisuutensa on osoittautunut meitä kohtaan valtaisaksi.”