Jumalan järjestön lähellä pysyminen

KERTONUT ROY A. RYAN

Paikkakunnan nimenä oli Sandhill, ja se oli hyvin sopiva nimi, koska Sandhill oli pelkkä suuri hiekkakukkula (sand hill) Missourin aukealla, kumpuilevalla maaseudulla. Tässä viisi kilometriä Rutledgesta länteen sijainneessa pienessä kylässä ei ollut kuin kahdeksan yhdeksän taloa, metodistikirkko ja pieni sepän paja. Tuossa kylässä minä synnyin 25. lokakuuta 1900.

ISÄNI oli tuo kyläseppä. Vanhempani kävivät vain harvoin kirkossa, mutta äitini pani minut metodistikirkon pyhäkouluun. En pitänyt metodisti-nimestä, koska pidin nimitystä kristitty parempana, mutta silti aloin tuntea janoa Raamatun totuutta kohtaan ja kiinnostua ikuisesta elämästä.

16-vuotiaana lähdin työhön Santa Fen rautateille. Rataporukkaamme tuli työhön Jim-niminen mies, joka kuului Kansainväliseen raamatuntutkijain seuraan (jolla nimellä Jehovan todistajat silloin tunnettiin), ja hän ja minä työskentelimme usein yhdessä. Jim puhui, ja minä kuuntelin, mitä hänellä oli sanottavana Raamatusta. Se, mitä hän kertoi, kuulosti minusta järkevältä, joten pyysin häneltä lainaksi yhtä hänen kirjoistaan.

Jim lainasi minulle Raamatun tutkielmien ensimmäisen osan, jonka Kansainväliseen raamatuntutkijain seuraan kuuluva C. T. Russell oli julkaissut. Palauttaessani sen pyysin häneltä muita osia. Pian sen jälkeen Jim lähti rautateiltä, ja seuraavan kerran näin hänet Rutledgen kadulla ottamassa vastaan tilauksia kuvitetusta kirjasta Ohjelma: Kuvanäytös Luominen. Myöhemmin hän kutsui minut kodissaan pidettyihin ryhmäkokouksiin. Joka sunnuntai kävelin tuon viiden kilometrin matkan Rutledgeen kokoukseen.

Kun Kultainen Aika -lehti (nykyään Herätkää!) alkoi ilmestyä vuonna 1919, halusin aloittaa kenttäpalveluksen. Eräs toinen uusi raamatuntutkija ja minä päätimme lähteä levittämään tätä uutta lehteä ovelta ovelle. Arkailimme hieman kotikaupunkimme ihmisten luona käymistä, joten nousimme junaan ja matkustimme erääseen lähellä sijainneeseen kaupunkiin. Saavuttuamme sinne aamulla lähdimme kumpikin omille teillemme ja koputtelimme oviin iltapäivään asti, vaikka emme olleetkaan saaneet mitään valmennusta tähän työhön. Sain kaksi lehtitilausta, toisen eräältä työtoveriltani rautateiltä.

10. lokakuuta 1920 minut kastettiin eräässä lammessa Rutledgen lähistöllä. Vanhempani vastustivat sitä, että liityin Kansainväliseen raamatuntutkijain ryhmään. Syynä heidän näkökantaansa oli se papiston aikaansaama vastustus, jonka kohteeksi raamatuntutkijat olivat joutuneet sotavuosina 1914–18. Myöhemmin isäni alkoi kuitenkin käydä joissakin raamatuntutkijain kokouksissa, ja hän luki myös Kultaista Aikaa. Ennen kuolemaansa äitini alkoi suhtautua suopeammin Raamatun totuuden ymmärrykseemme. Kukaan muu perheestäni ei kuitenkaan koskaan omaksunut totuutta.

Koetuksen aika

Noina alkuaikoina Rutledgen raamatuntutkistelukokouksissa kävi minun lisäkseni säännöllisesti vain kolme muuta. Nämä kolme jättivät lopulta järjestön. Yksi heistä oli erinomainen puhuja, ja juuri hän tavallisesti piti raamatullisia esitelmiä tuolla alueella. Hän tuli kuitenkin ylpeäksi kyvyistään ja tunsi arvoaan alentavaksi saarnata talosta taloon, niin kuin varhaiskristityt olivat tehneet. – Apostolien teot 5:42; 20:20.

Muistan, että kun nämä kolme lakkasivat olemasta yhteydessä Kansainväliseen raamatuntutkijain seuraan, minusta tuntui samalta kuin apostoli Pietarista silloin, kun Jeesus puhui ihmisille ’lihansa syömisestä ja verensä juomisesta’. Tuolloin monet kompastuivat hänen opetukseensa ja jättivät hänet. Jeesus kysyi silloin apostoleilta: ”Ette kai te tahdo mennä myös?” Pietari vastasi: ”Herra, kenen luo menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.” – Johannes 6:67, 68.

Vaikka Pietari ei täysin ymmärtänytkään, mitä Jeesus tarkoitti ’lihansa syömisellä ja verensä juomisella’, hän tunnusti, että Jeesuksella oli elämän sanat. Samalla tavalla minä ajattelin järjestöstä. Sillä oli totuus, vaikka en aina täysin ymmärtänytkään kaikkea, mitä luin julkaisuista. Aina kun sanottiin jotakin sellaista, mitä en ymmärtänyt, en silti koskaan kiistänyt sitä. Myöhemmin asia selvitettiin tai näkemystä toisinaan oikaistiin. Olin aina onnellinen siitä, että olin kärsivällisesti odottanut lisäselvitystä. – Sananlaskut 4:18.

Muutoksia tienraivausta varten

Vuoden 1924 heinäkuussa olin kansainvälisessä konventissa Columbuksessa Ohiossa. Kultaisessa Ajassa sitä kuvailtiin ”suurimmaksi raamatuntutkijain kautta aikojen pitämäksi konventiksi”. Siellä hyväksyttiin sävähdyttävä päätös nimeltä ”Syytös”. Tuossa konventissa saatu opetus ja siellä vallinnut henki kannustivat minua ryhtymään kokoaikaiseksi sananjulistajaksi eli tienraivaajaksi.

Palattuani konventista sanouduin irti työpaikastani rautateillä, ja aloin palvella yhdessä erään toisen raamatuntutkijan kanssa tienraivaajana. Noin vuoden kuluttua vanhempieni terveys kuitenkin heikkeni siinä määrin, että he tarvitsivat apuani. Lopetin tienraivauksen ja menin työhön erääseen putkialan yritykseen, mutta sen työntekijät eivät olleet hyvää seuraa, joten jätin tuon työpaikan ja ryhdyin kasvattamaan mehiläisiä ja myymään hunajaa.

Syksyn tullessa vuonna 1933 molemmat vanhempani olivat kuolleet, joten minulla ei ollut enää ylimääräisiä velvoitteita. Keväällä 1934 annoin mehiläiseni muualle hoitoon, rakensin pienen asuntovaunun ja aloitin jälleen kokoajanpalveluksen tienraivaajana. Aluksi työskentelin erään iäkkään todistajan kanssa Quincyn lähialueilla Illinoisissa. Myöhemmin muutin takaisin Missouriin, missä liityin erääseen tienraivaajien ryhmään.

Vuonna 1935 Keskilänttä koetteli ankara kuivuus, ja koska työskentelimme alueella, jolla pääelinkeinona oli maanviljelys, se oli kovaa aikaa. Kenelläkään ei ollut rahaa, joten kiitolliset ihmiset antoivat meille usein ruokatarvikkeita tai joitain tavaroita jättäessämme heille kirjallisuutta.

Tienraivaajana etelässä

Tuona talvena muutimme etelään päin Arkansasiin kylmää säätä pakoon. Saatoimme levittää enemmän kirjallisuutta tuolla alueella ja saimme niin paljon säilykkeitä kuin jaksoimme syödä. Otimme usein vastaan muita tavaroita, jotka pystyimme vaihtamaan rahaksi, muun muassa vanhoja alumiiniastioita, vanhoja messinki- tai kupariesineitä sekä vanhoja auton jäähdyttimiä ja akkuja. Näin saimme rahaa bensiiniin A-Fordiani varten, jota käytimme palveluksessa.

Palvelimme Newtonin, Searcyn ja Carrollin piirikunnissa vuoristoisella Ozarkin ylängöllä. Jo ne kokemukset, joita meille sattui saarnatessamme Arkansasin vuoristoseudun asukkaiden parissa, täyttäisivät kokonaisen kirjan. Koska tiet olivat noihin aikoihin joko hyvin huonokuntoisia tai niitä ei ollut lainkaan, liikuimme paljon jalkaisin. Joillakuilla ryhmämme tienraivaajista oli tapana ratsastaa hevosella tapaamaan korkealla vuoristossa asuvia ihmisiä.

Erään kerran saimme kuulla kiinnostuneesta Sam-nimisestä miehestä, jonka asuinpaikan lopulta löysimme erään vuoren laelta. Hän otti meidät avosylin vastaan ja oli mielissään, kun sai pitää meitä vieraanaan yön yli. Samin vaimo ei ollut kiinnostunut sanomastamme, mutta hänen 16-vuotias poikansa Rex oli. Ollessamme lähdössä Sam pyysi meitä tulemaan uudelleen. Kahden viikon kuluttua olimmekin jälleen heidän luonaan.

Toisella kertaa tehdessämme lähtöä Samin vaimo pyysi meitä tulemaan uudelleen. Hän sanoi, että meillä oli ollut hyvä vaikutus Rexiin. ”Hän on ihan kamala kiroilemaan”, vaimo selitti, ”mutta minusta hän ei ole kiroillut läheskään niin paljon sen jälkeen, kun te pojat olitte täällä.” Vuosia myöhemmin tapasin Rexin uudestaan, kun hän kävi lähetyskoulu Gileadia South Lansingissä New Yorkin osavaltiossa. Tämänkaltaiset kokemukset ovat vuosien varrella tuottaneet minulle suurta tyydytystä.

Beetel-palvelus

Anoessani tienraivaajaksi jätin myös anomuksen päästäkseni palvelemaan New Yorkissa sijaitsevaan Jehovan todistajien päätoimistoon, jota sanotaan Beeteliksi. Vuoden 1935 keväällä minulle ilmoitettiin, että anomukseni oli hyväksytty ja että minun tuli ilmoittautua Vartiotorni-seuran Valtakunnantilalla South Lansingissä aloittaakseni Beetel-palveluksen. Järjestin heti niin, että muuan todistajatoveri saisi tienraivauksessa käyttämäni asuntovaunun.

Ajoin New Yorkin osavaltioon A-Fordillani, ja puoli yhdentoista aikoihin aamupäivällä 3. toukokuuta 1935 olin perillä. Kello 13:n tienoilla tuona iltapäivänä minut pantiin hakkaamaan halkoja. Seuraavana päivänä minun käskettiin mennä navettaan auttamaan lehmien lypsämisessä. Olin työssä navetassa useita vuosia, ja toisinaan kävin lypsyllä aamuin illoin ja työskentelin päivän muiden kanssa puutarhassa ja pellolla. Hoidin myös mehiläisiä ja kokosin hunajaa Beetel-perhettä varten. Vuonna 1953 minut siirrettiin juustonvalmistusosastolle.

Yksi niistä, jotka vaikuttivat suuresti elämääni, oli Walter John ”Pappa” Thorn. Hän antoi erinomaisen esimerkin nöyryydestä, uskollisuudesta ja tottelevaisuudesta Jehovaa kohtaan. Hän oli yksi niistä 21 raamatuntutkijasta, jotka vuonna 1894 nimitettiin ensimmäisiksi saarnaajaveljiksi – he tekivät samanlaista työtä kuin nykyajan kierrosvalvojat – vierailemaan useissa seurakunnissa kannustaakseen niitä. Oltuaan monia vuosia matkatyössä veli Thorn tuli Valtakunnantilalle ja työskenteli kanalassa. Monta kertaa kuulin hänen sanovan: ”Aina kun alan ajatella itsestäni suuria, työnnän itseni ikään kuin nurkkaan ja sanon: ’Sinä pieni pölyhiukkanen. Mitä ylpeilemisen aihetta sinulla on?’”

Toinen vaatimaton mies, josta tuli minulle esikuva, oli John Booth, nykyään Jehovan todistajien hallintoelimen jäsen. Hänen seuraavia sanojaan on vuosien kuluessa usein lainattu: ”Todellista merkitystä ei ole sillä, missä palvelet, vaan sillä, ketä palvelet.” Yksinkertainen lausunto, mutta miten hyvin se pitääkään paikkansa! Jehovan palveleminen on suurin mahdollinen etu!

Beetel-palvelukseni kohokohtia oli lähetyskoulu Gileadin perustaminen Valtakunnantilalle vuonna 1943. Ajan viettäminen monilta maailman eri kolkilta tulleiden tienraivaajien kanssa oli todella kiinnostavaa. Noihin aikoihin kullakin kurssilla oli noin sata oppilasta, joten aina puolen vuoden välein Valtakunnantilalle tuli sata uutta oppilasta. Päättäjäisten aikaan kerääntyi tuhansia ihmisiä tänne New Yorkin osavaltion pohjoisosan maaseutualueella sijainneeseen koulutuskeskukseen.

Työtehtävän vaihdos

Kun Gilead-koulu muutti Brooklyniin ja South Lansingissä sijainnut suuri asuntola- ja luokkahuonerakennus myytiin, meijeri muutettiin Vartiotornin maatilalle Wallkilliin New Yorkiin. Niinpä vuoden 1969 syksyllä minut siirrettiin Wallkillin maatilalle ja jatkoin juuston valmistamista aina vuoteen 1983 asti. Silloin työtehtävääni vaihdettiin, ja aloin työskennellä istutusten parissa.

Jokin aika sitten minua haastateltaessa minulta kysyttiin, mitä mieltä olin työtehtävän vaihdoksesta oltuani 30 vuotta valmistamassa juustoa. ”Ei se minua haitannut”, sanoin rehellisesti, ”koska ei juuston valmistaminen ollut kuitenkaan mielipuuhaani.” Asian ydin oli se, että me voimme palvella Jehovaa onnellisina missä tehtävässä tahansa, jos säilytämme oikean näkökulman ja alistumme nöyrästi teokraattiseen ohjaukseen. Vaikka en siis todella pitänytkään juustonvalmistuksesta, pidin tehtävästäni, koska se hyödytti Beetel-perhettä. Jos palvelemme suurenmoista Jumalaamme Jehovaa uskollisesti ja valittamatta, voimme olla onnellisia, onpa tehtävämme mikä tahansa.

Luulenpa, etten nyt voimieni vähitellen heiketessä voisi olla paremmassa asemassa kuin Beetel-palveluksessa. Minusta pidetään hyvää huolta, ja olen voinut edelleen tehdä työni, vaikka olenkin 90-vuotias. Monen vuoden ajan etunani on ollut toimia vuorollani puheenjohtajana Beetel-perheen aamupalvonnassa täällä Vartiotornin maatilalla. Aina tilaisuuden tullen kannustan uusia beeteliläisiä käyttämään hyödykseen kaikkia heille annettavia palvelusetuja ja oppimaan olemaan tyytyväisiä ja onnellisia niissä toimiessaan.

Vuosien mittaan olen voinut useita kertoja vierailla ulkomailla – Intiassa, Nepalissa, Kaukoidässä ja Euroopassa. Seuraavasta neuvostani voi olla hyötyä ympäri maailmaa seurakunnissaan toimiville Jehovan kansaan kuuluville: olkaa onnellisia ja tyytyväisiä nykyisissä olosuhteissanne ja kukoistakaa hengellisessä mielessä siinä maaperässä, johon teidät on istutettu.

Olen nähnyt hyväksi pysyä naimattomana, koska siten olen voinut palvella Jumalaa huomiota hajottamatta. Palkinnoksi uskollisuudesta suurenmoinen Jumalamme on antanut ikuisen elämän odotteen. Monille se merkitsee loputonta elämää paratiisikodissa täällä maan päällä. Toiset meistä odottavat loputonta elämää taivaissa, missä huolehdimme mistä tahansa meille annettavasta tehtävästä.

Joidenkuiden mielestä olen saanut elää 90 vuotta kestäneen rikkaan, pitkän elämän. Elämäni on ollut rikasta, mutta ei tarpeeksi pitkä. Pysymällä lähellä Jumalan järjestöä ja hänen totuuden sanojaan voimme elää jopa ikuisesti.a

[Alaviitteet]

[Kuva s. 26]

Veli Ryan nuorena miehenä T-Fordin vieressä