Vapauden tavoittelua Senegalissa
VAIN vähän matkan päässä Senegalin nykyaikaisen pääkaupungin rannasta sijaitsee Goréesaari. Sillä seisoo karu muistutus eräästä historian synkästä aikakaudesta: vuonna 1776 rakennettu orjatalo.
Se on yksi niistä taloista, joissa 150–200:aa orjaa pidettiin vankeina kurjissa oloissa jopa kolme kuukautta, ennen kuin heidät lähetettiin laivoilla kaukaisiin paikkoihin. Perheet hajotettiin, niin etteivät niiden jäsenet enää koskaan nähneet toisiaan; isä saatettiin lähettää Louisianaan Pohjois-Amerikkaan, äiti Brasiliaan tai Kuubaan ja lapset Haitiin, Guyanaan tai Martiniqueen. Millaista vapauden halveksuntaa! Tämä on myös voimakas muistutus siitä, että vapaus on arvokas etu, joka ei ole aina ollut kaikkien osana.
Tästä kerrottiin matkailuesitteessä, jota luin lentokoneessa matkalla Senegaliin, Länsi-Afrikan läntisimpään maahan. Senegalin savanni on pohjoisessa ja idässä sijaitsevien erämaitten ja etelässä kasvavien tiheitten sademetsien välissä. Täältä voi löytää majesteettisen, pitkäikäisen baobabpuun, jonka merkillistä hedelmää kutsutaan apinanleiväksi. Siitä valmistetaan viinikiveä. Tämä on myös apinoiden, värikkäitten lintujen ja mangopuumetsikköjen suojissa kyyhöttävien viehättävien kylien maa.
Otin rennon asennon ja ajattelin kauan odottamaani matkaa tänne Länsi-Afrikan porttiin. Nykyään Senegal ja sen seitsemän miljoonaa asukasta, jotka kuuluvat moniin etnisiin ryhmiin, ovat täysin vapaita. Mutta voisiko joku olla fyysisesti vapaa ja silti sellaisten tapojen ja taikauskoisten käsitysten vanki, jotka riistävät häneltä todellisen vapauden? Odotin innokkaasti tapaavani kristilliset veljeni ja saavani kuulla heiltä itseltään ihmiset vapauttavan totuuden edistymisestä tässä maailmanosassa. – Johannes 8:32.
’Jehova haluaa teidän saavan tämän rakennuksen’
Ensimmäisenä ohjelmassani oli vierailu Dakarissa sijaitsevaan Vartiotorni-seuran haaratoimistoon ja lähetyskotiin. Saapuessamme hiljaisella esikaupunkialueella erään nykyaikaisen rakennuksen luo huomasin sen julkisivussa suuren J-kirjaimen. Ensimmäinen kysymykseni haaratoimiston tutustumiskierroksella koski sitä, mitä tuo suuri J-kirjain tarkoitti.
”Se on hyvin mielenkiintoinen tarina”, selitti oppaani. ”Kun vuonna 1985 etsimme suurempia haaratoimistotiloja, kävimme tässä rakennuksessa, joka oli silloin vasta rakenteilla. Mutta mielestämme se oli liian suuri meidän tarpeisiimme. Kun talon omistaja kuuli meidän olevan Jehovan todistajia, hän halusi välttämättä vuokrata rakennuksen meille, koska hän tiesi meidän olevan rehellisiä. ’Olen varma, että teidän Jumalanne Jehova haluaa teidän saavan tämän rakennuksen’, hän sanoi. ’Katsokaapa! Julkisivulla on jopa suuri J-kirjain! Kun annoin panna sen siihen, ajattelin sen tarkoittavan nimeäni John, mutta nyt olen varma siitä, että se tarkoittaa Jumalan nimeä, Jehova.’ Meistä on ollut miellyttävää toimia tässä rakennuksessa viimeksi kuluneet viisi vuotta.”
Seuraavaksi halusin saada tietää, miten saarnaamistyö sai alkunsa Senegalissa.
”Totuuden vapauttavat vedet toi Senegaliin 1950-luvun alussa eräs Ranskasta tänne työhön tullut Jehovan todistaja. Vuonna 1965 Dakarissa avattiin haaratoimisto, joka huolehti työstä Senegalissa, Malissa ja Mauritaniassa, joissa puhutaan ranskaa, sekä Gambiassa, jossa puhutaan englantia. Vuodesta 1986 lähtien olemme huolehtineet myös työstä Guinea-Bissaussa, jossa puhutaan portugalia.”
Tiesin, että yli 90 prosenttia maan väestöstä ei ole kristittyjä, joten kysyin, miten työ täällä on edistynyt. ”Monet näiden maiden asukkaat eivät tosiaan tunne Raamattua”, oppaani sanoi, ”mutta työ etenee silti vakaasti. Vuoden 1991 tammikuussa olimme iloisia, kun 596 Valtakunnan julistajaa raportoi palveluksensa. Se osoittaa, että paikalliset veljet ja lähetystyöntekijät ovat työskennelleet kovasti.”
”Käsittääkseni täällä palvelee useita lähetystyöntekijöitä”, huomautin.
”Niille eri alueille, joista me huolehdimme, on tosiaan määrätty 60 lähetystyöntekijää, ja he ovat tulleet 13:sta eri maasta. He työskentelevät kovasti ja ovat vaikuttaneet suuresti siihen, että työ on saanut vahvan jalansijan. Paikalliset veljet heijastavat tätä henkeä rakkaudessaan ja innossaan totuuden puolesta. Vaikka monet veljet ovat työttömiä ja heillä on vain hyvin vähän aineellista, he käyttävät 15 tuntia ja enemmänkin aikaa kenttäpalvelukseen joka kuukausi. Toivomme, että tapaat joitakuita näistä innokkaista työntekijöistä vierailusi aikana.”
Odotin innokkaasti tilaisuutta siihen.
Kentällä lähetystyöntekijöiden kanssa
Margaret (joka oli ollut lähetyspalveluksessa yli 20 vuotta ennen äskettäin tapahtunutta kuolemaansa) tarjoutui viemään minut omalle alueelleen kaupungin keskustaan. Nousimme car rapideen (nopeaan autoon) päästäksemme paikallisen elämän makuun. Tuo auto oli itse asiassa usein pysähtyvä pikkubussi, johon mahtui 25 matkustajaa. Luulenpa, että jos kaikki matkustajat olisivat olleet hoikkia, matka olisi voinut olla melko mukava. Ne kaksi naista, jotka istuivat samalla penkillä kanssani, eivät ainakaan olleet hoikkia, mutta minä vain hymyilin.
”Keskikaupunkialueellani voi nähdä kaikenlaista kiinnostavaa”, selitti Margaret saavuttuamme määränpäähämme. ”Näetkö nuo värikkäät sandaalit?” hän kysyi osoittaen joitakin jalkakäytävällä olevia myyntikojuja. ”Ne on valmistettu värjätystä lampaan- ja vuohennahasta.” Menimme sandaalintekijöiden luo, ja Margaret alkoi esittää asiaansa heille heidän kielellään, wolofiksi. He kuuntelivat tarkkaavaisesti ja olivat ihastuksissaan värikkäässä kirjasessa olevista Aadamia ja Eevaa esittävistä kuvista.
Äkkiä meitä lähestyivät katukauppiaat, joita täällä kutsutaan bana-bana-miehiksi, ja he esittelivät meille loputonta tavaravalikoimaa. Joillakin oli luutia; toiset tarjosivat vaatteita, lukkoja, lääkkeitä, rahakukkaroita, appelsiineja ja jopa eläviä lintuja. Yksi heistä halusi myydä minulle koran, puolikkaasta kalebassista tehdyn kielisoittimen, jossa oli keppi kaulana; sitä soitetaan molemmilla käsillä. Huomasin sen takapuolella pienen nahasta tehdyn naamion, jossa oli vuohensarvi sekä pieniä ”hyvän onnen” simpukankuoria. Selitimme, ettemme ostaisi mitään, mikä oli koristeltu ehkäpä ennusteluun tai epäkristillisiin menoihin liittyvin merkein. Yllätykseksemme bana-bana-mies oli samaa mieltä ja sanoi olevansa itse muslimi. Hän piilotti koran pitkän liehuvan vaatteensa, bouboun, alle ja kuunteli huolellisesti Margaretin esittäessä hänelle arabiankielistä kirjasta. Mies oli niin innostunut, että hän otti kirjasen ja alkoi lukea sitä heti. Kiitettyään meitä kovasti hän lähti mukanaan kirjanen ja myymätön kora. Olimme varmoja siitä, että hän tutkisi kirjasen kotonaan.
Myöhemmin keskustelin Johnin kanssa, joka oli myös ollut lähetystyöntekijänä yli 20 vuotta.
”Ihmiset ovat täällä hyvin ystävällisiä, ja voimme puhua melkein jokaiselle tapaamallemme henkilölle”, John kertoi minulle. ”Yleinen tervehdys ’assalam alaikum’ merkitsee ’olkoon rauha kanssanne’, ja useimmat ihmiset ovat rauhaisia. Tämä on terangan eli vieraanvaraisuuden maa, ja sitä ilmaistaan osoittamalla ystävällisyyttä, inhimillistä lämpöä ja olemalla iloisia.” Minun alkoi olla helpompi ymmärtää, miksi niin monet ulkomaiset Jehovan todistajat saattoivat jättää perheensä ja ystävänsä palvellakseen tällä lähetyskentällä.
Vapautettuja tavoittelemaan kokoajanpalvelusta
Lähetystyöhengellä on voimakas vaikutus paikallisiin Jehovan todistajiin. Se on varsin ilmeinen, koska laajalle levinnyt työttömyys tekee kokoajanpalveluksen aloittamisesta todellisen haasteen. Marcel ja Lucien, jotka Raamatun totuuden oppiminen vapautti monenlaisista vahingollisista tavoista, selittivät:
”Halusimme osoittaa arvostuksemme aloittamalla tienraivauspalveluksen. Oli kuitenkin vaikeaa löytää osa-aikatyötä. Yritimme puutarhan hoitoa, mutta se ei onnistunut. Vaatteitten peseminen vei meiltä liikaa aikaa. Nyt meillä on pieni leipomoalan yritys, asiakkainamme on joitakin liikkeitä, ja se toimii hyvin.” Tienraivauksen aloittaminen vaati selvästikin paljon uskoa ja kekseliäisyyttä sekä ankaraa ponnistelua, mutta tämä osoittaa, että se on mahdollista vaikeissakin taloudellisissa oloissa.
Kun Jehovan todistajat alkoivat tutkia Raamattua Michelin kanssa, hän opiskeli eräässä Dakarin yliopistossa. ”Minua masensi niin monien opiskelijoitten moraaliton henki, ja hämmentävät kysymykset vaivasivat minua”, hän kertoi. ”Miksi ihminen oli tällaisten vahingollisten tapojen ja olosuhteitten orjuudessa? Raamattu vastasi kysymyksiini. Aivan kuin painava taakka olisi nostettu harteiltani. Vaikka vanhempani vaativat minua jatkamaan opintojani, ryhdyin osa-aikaiseksi tienraivaajaksi, ja palvelin sitten vakituisena tienraivaajana koko opiskeluni loppuajan. Suurinta iloa ei minulle tuo uran luominen tässä järjestelmässä, joka pian lopettaa toimintansa, vaan se, että voin kertoa hyvästä uutisesta toisille tienraivaajana.” Michel palvelee nyt erikoistienraivaajana M’bourissa.
Moniavioisuus vai kristillinen yksiavioisuus?
Paikalliset tavat eivät aina ole sopusoinnussa kristillisten periaatteitten kanssa, ja tämä voi asettaa joidenkuiden eteen ainutlaatuisia haasteita. Alioune, joka toimii esivalvojana yhdessä kuudesta Jehovan todistajien suur-Dakarin alueella sijaitsevasta seurakunnasta, kertoi: ”Kun ensi kerran kuulin vapauttavasta totuudesta, minulla oli kaksi vaimoa. Olin muslimi, ja uskontoni salli minulle vielä useampiakin vaimoja. Isälläni oli neljä vaimoa ja useimmilla ystävistäni monta vaimoa. Se on täysin hyväksyttävää täällä Afrikassa.” Entä millainen vaikutus tällaisella elämäntavalla oli?
”Useamman kuin yhden vaimon pitäminen voi aiheuttaa monia ongelmia”, selitti Alioune, ”varsinkin lastenkasvatuksen suhteen. Minulla on kymmenen lasta ensimmäisestä vaimostani ja kaksi toisesta vaimostani. Tällaisissa perheissä isä jää usein vieraaksi lapsilleen, joten he eivät hyödy hänen avustaan eivätkä kuristaan. Ohimennen sanoen, moniavioisuus ei suojellut minua myöskään aviorikokselta. Sen sijaan Jumalan hengen hedelmä, itsehillintä, on saanut sen aikaan.” Mitä Alioune sitten teki?
”Lähetin toisen vaimoni takaisin vanhempiensa kotiin”, hän jatkoi, ”ja selitin tahdikkaasti, ettei se johtunut siitä, etten olisi ollut tyytyväinen häneen, vaan siitä, että halusin mukautua Jumalan vaatimuksiin. Tein erikoisjärjestelyjä huolehtiakseni kymmenestä lapsestani sekä aineellisesti että hengellisesti, ja olen kiitollinen siitä, että hekin palvelevat nyt Jehovaa. Yhdeksän heistä on julistajia, viisi on kastettu ja kaksi palvelee erikoistienraivaajina ja kolme vakituisina ja osa-aikaisina tienraivaajina. Totuus on todella vapauttanut minut monista lastenkasvatukseen liittyvistä ongelmista.”
Fetisismi vai tosi palvonta?
Seuraavaksi ohjelmassani oli käydä etelässä sijaitsevalla Casamancen alueella. Minuun teki suuren vaikutuksen se, miten tuoreelta ja vihreältä kaikki näytti. Tuo alue tuottaa runsaasti riisiä, maissia ja maapähkinöitä, koska suuri Casamancejoki kastelee sitä hyvin 300 kilometrin matkalta. Hajallaan maaseudulla on pyöreitä kaksikerroksisia majoja, joissa oli suppilon muotoinen olkikatto sadeveden keräämiseksi kuivaa kautta varten. Alueen pääkaupunki Ziguinchor on rakennettu suuren palmulehdon katveeseen. Olin iloinen tavatessani siellä innokkaan Jehovan kansan seurakunnan.
Dominic, Ziguinchorissa ja sen ympäristössä työskentelevä lähetystyöntekijäveli, kertoi minulle, että saarnaamistyö tällä alueella edistyy hyvin. Hän sanoi: ”Vain kymmenen vuotta sitten Ziguinchorin seurakunnassa oli 18 julistajaa. Nyt heitä on 80. Huolehtiaksemme tästä suuresta kasvusta olemme rakentaneet kauniin, uuden valtakunnansalin punaisesta savesta, jota oli aivan salin rakennuspaikalla. Hanke osoittautui suureksi todistukseksi yhdyskunnalle. Ne, jotka näkivät moniin eri heimoihin kuuluvien työskentelevän yhdessä rauhaisasti, esittivät suotuisia lausuntoja. Eräässä äskettäin pidetyssä kierroskonventissa läsnäolijoiden huippu oli 206, ja 4 uutta kastettiin.”
Tässä osassa Senegalia monet noudattavat yhä esi-isiensä animistisia uskomuksia ja palvovat fetissejä (taikakaluja), vaikka he tunnustautuvatkin kristityiksi tai muslimeiksi. Kuuntelin tarkkaavaisesti kokemusta, jonka Victor, yksi Ziguinchorin vanhimmista, kertoi minulle.
”Synnyin Guineassa suureen fetissejä palvovaan perheeseen. Syntymäni jälkeen isäni omisti minut tietylle hengelle eli demonille. Saadakseni osakseni sen suosion otin säännöllisesti sänkyni alta esiin mustan matkalaukun, pystytin pienen alttarin ja uhrasin veriuhreja sarvelle, joka edusti demonisuojelijaani. Jopa sen jälkeen, kun minusta tuli katolilainen, tunsin olevani demonien orjuudessa. Muutettuani Senegaliin Jehovan todistajat alkoivat tutkia Raamattua kanssani. Vaimoni ja minä opimme, ettemme voineet jatkaa ’syömistä Jehovan pöydässä ja demonien pöydässä’. (1. Korinttolaisille 10:21) Mutta kun lakkasin uhraamasta uhreja, demonit alkoivat hyökätä kimppuumme. Minua pelotti heittää pois musta matkalaukku demonistisine esineineen, koska tunsin erään miehen, joka oli menettänyt täysin järkensä tehtyään niin.” Kuinka epätoivoisessa tilanteessa Victor nyt olikaan!
”Lopulta Roomalaiskirjeen 8:31, 38, 39:ssä olevat sanat antoivat meille tarvittavaa voimaa päästä eroon kaikesta fetisismiin liittyvästä. Nyt kun olemme panneet luottamuksemme Jehovaan, olemme todella vapautuneet. Koko huonekunnallani on suurenmoinen toivo elää ikuisesti maallisessa paratiisissa, jossa koko ihmiskunta on vapaa pahojen demonien vaikutuksesta.”
Lopulta minun oli aika lähteä. Pakatessani laukkujani muistelin unohtumatonta vierailuani Senegaliin. Kuinka uskoa vahvistavaa minulle olikaan ollut tavata niin monia ja puhua niin monien sellaisten kanssa, jotka ovat vapautuneet huumeitten käytön, moraalittomuuden ja taikauskon vallasta ja jotka nyt nauttivat tosi vapaudesta. Vaikeista taloudellisista oloista huolimatta he saavat iloa ja tyytyväisyyttä palvellessaan Jehovaa, joka antoi heille varman toivon ikuisesta elämästä paratiisimaassa. Kuinka kiitollisia me olemmekaan hänelle, joka on tehnyt mahdolliseksi tällaisen hyvän uutisen julistamisen paitsi Senegalissa, myös kautta maailman ”Jehovan hyvän tahdon vuonna”! (Jesaja 61:1, 2, UM) – Lähetetty.
[Kartta s. 8]
(Ks. painettu julkaisu)
SENEGAL
Saint-Louis
Louga
Thiès
Dakar
Kaolack
GAMBIA
Banjul
[Kuvat s. 9]
Totuuden vapauttavista vesistä kerrotaan vapaasti kylissä
Jehovan todistajien Dakarissa, Senegalissa sijaitseva lähetyskoti ja haaratoimisto
[Kuva s. 10]
Myös rannikolla asuvat senegalilaiset kuulevat kristillisen sanoman