Rohkeat päätökset tuovat siunauksia Surinamissa

SURINAM oli yhteen aikaan ”Karibian alueen rikkaimpia valtioita”, mainittiin kansainvälisessä uutislehdessä nimeltä South. Bauksiitista, katkaravuista, riisistä, banaaneista ja vanerista saamiensa tulojen sekä kehitysavun ansiosta tämän Hollannin entisen siirtokunnan 400 000 asukasta olivat vauraampia kuin useimmat naapurinsa.

1980-luvulla kehittyi kuitenkin taloudellinen laskusuhdanne. Runsaus muuttui puutteeksi, ja pitkistä ruokajonoista tuli tavallinen näky. Sissisodan puhkeaminen vuonna 1986 pakotti noin 10 000 asukasta pakenemaan Itä-Surinamista naapurimaahan Ranskan Guayanaan, ja siellä he aloittivat uuden elämän pakolaisleireillä. Sillä välin sissit ottivat valvontaansa suuren osan viidakosta – noin 50 000 metsäneekerin ja intiaanin kodin – mikä teki normaalin matkustamisen sisämaahan vaaralliseksi. Nämä muutokset lamauttivat maan, selitti South-aikakauslehti.

Lamauttivatko nuo olosuhteet myös Jehovan todistajien toiminnan? Heidän työnsä on päinvastoin voimistunut. Esimerkiksi Jehovan todistajien määrä on kasvanut 920:sta vuonna 1980 nykyiseen yli 1 400:aan. Huhtikuussa vuonna 1989 osa-ajan tienraivaajia oli 338 – lähes 25 prosenttia silloisten todistajien määrästä. Kuitenkin vain se rohkeus, nuhteettomuus ja rakkaus, jota Jehovan todistajat ilmaisivat koetuksissa, sai aikaan tällaisia siunauksia. Seuraavassa on joitakin tuoreita esimerkkejä siitä, miten rohkeat päätökset ovat tuoneet runsaita siunauksia Surinamissa.

Päätös joka pelasti hänen henkensä

Lumey Hoever, vankkarakenteinen, lähes 40-vuotias poliisikonstaapeli on Jehovan todistaja, ja hän päätti, että hän jättäisi työpaikkansa vaikeasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Miksi? Lumey selittää:

”Aina siitä lähtien, kun luin Vartiotornin kirjoituksen, jossa meitä varoitettiin tuliaseiden kantamiseen liittyvistä vaaroista, tiesin, että minun täytyisi luopua tästä työstä.a Epäröin kuitenkin, koska minulla on vaimo ja lapsia huolehdittavanani. Mutta mitä kauemmin lykkäsin päätöstäni, sitä enemmän omatuntoni vaivasi minua. ’Jos Jehovan järjestö kehottaa minua harkitsemaan vakavasti tämäntyyppisen työn sopivuutta, siihen täytyy olla hyvä syy’, muistutin itselleni. Niinpä tammikuussa vuonna 1986 tein päätökseni.”

Mutta poliisipäällikkö ei halunnut päästää häntä lähtemään, vaan lupasi määrätä hänet jopa Tamanredjoon, lähellä pääkaupunkia sijaitsevalle erittäin tavoitellulle poliisiasemalle. Lumey oli kuitenkin päättäväinen. Hän kirjoitti poliisiasiainosaston virkamiehelle, selitti uskonnolliset käsityksensä ja pyysi eroa. Huhtikuussa 1986 saapui vastaus: ’Pyyntöön suostuttu!’

Pian Lumey löysi työpaikan metsänhoitolaitoksella. Palkka ei ollut yhtä hyvä, mutta hänellä oli enemmän aikaa käydä perheensä kanssa kokouksissa valtakunnansalilla. Kului kymmenen kuukautta. Erään kerran työskenneltyään koko päivän perheen maatilalla Lumey ja hänen veljensä olivat matkalla kotiin. Hän kertoo:

”Lähestyessämme maalaistaloa huomasin kaksi nukkavieruissa vaatteissa olevaa miestä, jotka olivat kietoneet huivin päänsä ympäri. ’Kon dja [Tule tänne]’, he huusivat surinamilaisittain. Kun kävelin heitä kohti, paikalle ilmestyi kolmas mies, jolla riippui karbiini olkahihnassa. Vasta silloin minulle valkeni: sissejä!

”He katsoivat minua kiireestä kantapäähän. Sitten toinen huivipäisistä miehistä huusi: ’Tunnen tämän kaverin. Hän on poliisi!’ Heidän kasvonsa pingottuivat. Muutaman sekunnin me tuijotimme toisiamme. Pidätin hengitystäni. Sitten kuulin hiljaisen äänen. Klik, klak – kolmas mies viritti kiväärinsä. Hitaasti hän tähtäsi sen kohti rintaani, valmiina teloittamaan minut. ’Älä ammu! Sinä erehdyt. En ole enää poliisi’, tokaisin.

”Sitten näin tusinan verran aseistettuja sissejä talon takana. Yksi heistä astui eteenpäin – lihaksikas mies, jolla oli lannevaate yllään, kaksi patruunavyötä ristikkäin paljaan rintansa poikki, ja hän piti automaattiasetta kädessään. ’Väität, ettet ole enää poliisi. Miksi et?’ hän tiukkasi. Kerroin nopeasti olevani Jehovan todistaja. ’Jehovan todistajat eivät kanna aseita’, selitin, ’sanouduin siksi irti poliisin ammatistani, ja työskentelen nyt metsänhoitolaitoksella. Olemme puolueettomia kaikkeen politiikkaan nähden’, lisäsin.

”Kun hän kuuli, että olin Jehovan todistaja, hänen kasvonilmeensä laukesi hieman. ’Uskooko hän minua?’ aprikoin. Sitten saapui nuorempi veljeni. Lannevaatteinen mies, joka oli ilmeisesti päällikkö, alkoi kuulustella häntä. Veljeni vahvistettua lausuntoni todeksi, päällikkö näytti tyytyväiseltä. ’Saka yu gon! [Laskekaa aseenne]’, hän käski toisia sissejä. Tunsin oloni helpottuneeksi. ’Kiitos, Jehova, siitä, että suojelit minua!’ rukoilin.”

Muutamaa päivää myöhemmin Lumey koki toisen järkytyksen. Tuntemattomat aseistetut miehet olivat surmanneet kolme poliisia Tamanredjon poliisiasemalla, juuri sillä asemalla, jonne poliisipäällikkö oli tarjoutunut määräämään hänet! ”Jos olisin jättänyt tuossa Vartiotornin kirjoituksessa olleet neuvot huomiotta, olisin nyt kuollut mies”, sanoo Lumey. Sitten hän lisää kiitollisena: ”Jehova todella suojelee palvelijoitaan.”

Rakkaus sai hänet pelastamaan veljensä

Kun lokakuussa 1986 hallituksen joukkojen ja sissien välillä syttyi taistelu Moengon kaivoskaupungissa, jossa louhitaan bauksiittia, nelissäkymmenissä olevan metsäneekerin Frans Salaoeman täytyi päättää, mitä hän tekisi. Lopulta hän, hänen raskaana oleva vaimonsa ja seitsemän poikaansa pakenivat muiden kaupunkilaisten kanssa viidakkopolkuja pitkin, ylittivät leveän Maronijoen ja pääsivät turvaan Ranskan Guayanaan.

Silti Frans oli huolissaan. Hän ei löytänyt pakolaisten joukosta yhtään hänen seurakuntaansa kuuluvaa Jehovan todistajaa. ’Missä he ovat? Palaanko takaisin etsimään heitä?’ hän kummasteli. Mutta se olisi vaarallista. Sissit olivat suurimmaksi osaksi metsäneekereitä. ’Jos hallituksen sotilaat huomaavat minun hiiviskelevän viidakon halki, olen mennyttä miestä’, hän ajatteli. Hän päätti kuitenkin palata etsimään kristittyjä veljiään. Hän sanoi useille Jehovan todistajille Ranskan Guayanassa: ”Tulkaa hakemaan minut ensi viikolla joen toiselta puolelta.”

Viikkoa myöhemmin he ylittivät joen, mutta Frans ei ollutkaan siellä. He odottivat seuraavaan päivään. Vieläkään Fransia ei kuulunut. ”Viivytään vielä yksi yö”, he päättivät. Sitten Frans ja todistajien ryhmä ilmestyivät paikalle. Mitä oli tapahtunut?

”Löydettyäni veljet”, Frans kertoi, ”kuljimme sellaisen alueen läpi, missä taistelu riehui kuumimmillaan, pujahdimme viidakkoon ja suuntasimme rajalle.” Mutta mistä viivytys johtui? Frans osoitti kolmea pahvilaatikkoa, jotka hän oli tuonut mukanaan. Hän oli mennyt pääkaupunkiin kokoamaan raamatullista kirjallisuutta pakolaisina olevia Jehovan todistajia varten. Odottamassa olleet veljet olivat iloisia. Tuona samana päivänä Frans, ehjin nahoin selvinneet Jehovan todistajat ja kolme pahvilaatikkoa ylittivät turvallisesti rajan.

Myöhemmin Frans teki toisen matkan auttaakseen muita todistajia. Lopulta kaikkiaan 37 Jehovan todistajaa ylitti rajan ja asettui asumaan pakolaisleireille. Ranskan Guayanassa Frans sijoitettiin entiseen leprasiirtolaan, jossa pakolaisten ei oleteta tekevän mitään muuta kuin keinuvan riippumatoissaan ja pitävän moskiitot loitolla.

Kuitenkaan Frans ja hänen perheensä eivät olleet jouten. Pian sen jälkeen, kun he olivat saapuneet leirille, Frans (joka oli nyt saanut myös tyttären) saarnasi ahkerasti Valtakunnan hyvää uutista kovaosaisille asukkaille. Koska hän sai paljon hyvää aikaan, hänelle jopa annettiin lupa matkustaa moottoripyörällä saarnaamaan toisille leireille. Mitä tästä oli seurauksena? Nyt hän johtaa raamatuntutkistelua 14 pakolaiselle. Kolme heistä on jo kastettu!

Hän ei sovitellut

”Palaan kahden viikon kuluttua uusia elintarvikkeita mukanani”, vakuutti 58-vuotias erikoistienraivaaja Victor Wens. Hän jätti vaimonsa ja joitakin Raamatun tutkijoita Keski-Surinamissa sijaitsevaan viidakkokylään. Oli vuoden 1987 kesäkuu hänen suunnatessaan kulkunsa kohti pääkaupunkia.

Kun Victorin vaimo ja toiset kyläläiset vilkuttivat hyvästiksi, heidän riisivarastonsa olivat miltei huvenneet. Sissisota oli katkaissut kokonaan elintarpeiden saannin. Pian tulisi nälkä. Mutta he tajusivat, että Victorin kanoottimatka oli vaarallinen. Hän voisi joutua ristituleen tai häntä voitaisiin luulla sissiksi. ’Tuleeko hän takaisin turvallisesti?’ he ihmettelivät, kun kanootin moottorin ääni vähitellen vaimeni.

Kahden viikon kuluttua Victorin vaimo tähyili joelle – mutta siellä ei näkynyt merkkiäkään Victorista. Viikot vierivät. Ruoka loppui, ja hän sairastui. ”Hyvä Jehova, suojele aviomiestäni”, hän rukoili. ”Suo hänen tulla takaisin!” Kului kolme kuukautta. Vieläkään Victor ei palannut. Mikä oli mennyt vikaan?

”Päästyäni pääkaupunkiin”, kertoo Victor myöhemmin, ”sain luvan ostaa puolen vuoden varaston ruokaa ja bensiiniä. Sitten pyysin lupaa matkustaa kotiin. Päivystävä virkailija sanoi: ’Voit mennä, mutta ota selvää, missä sissit piileskelevät, ja tule sitten kertomaan meille.’ Masennuin. ’En voi tehdä niin’, sanoin, ’Jehova ei halua meidän ottavan kantaa politiikkaan. Me Jehovan todistajat olemme puolueettomia.’ Hän vastasi: ’Siinä tapauksessa et mene kotiin.’

”Joka viikko menin uudelleen pyytämään lupaa, mutta vastaus oli aina sama. Kuulin sillä välin, että vaimoni oli sairaana. Toivoin pääseväni kotiin huolehtimaan hänestä. En halunnut kuitenkaan sovitella. Tunsin olevani avuton.

”Kun menin jälleen kerran kysymään lupaa, viranomaiset sanoivat yllätyksekseni, että voisin lähteä. He selittivät, että he olivat antaneet joillekuille kotiseutuni helluntaipastoreille luvan matkustaa takaisin, ja voisin mennä heidän kanssaan. Aloin iloisena valmistella matkaa, kunnes sain kuulla eräältä ystävältäni, että nämä papit olivat suostuneet vakoojiksi. Koska en halunnut antaa sellaista vaikutelmaa, että Jehovan todistajat olivat mukana tuossa järjestelyssä, peruin matkan. Olin jälleen umpikujassa.”

Lopulta viranomaisille valkeni, että Victor ei aikonut luopua vakaumuksistaan. Seuraavan kerran, kun hän lähestyi heitä, he myönsivät luvan.

Vihdoin lokakuussa 1987 pieni Jehovan todistajien ryhmä kuuli perämoottorin äänen ja näki raskaasti lastatun kanootin saapuvan. ”Oli surullista nähdä vaimoni”, Victor kertoo. ”Hän näytti niin laihalta. Mutta hänkin oli iloinen siitä, etten ollut sovitellut.”

”Victorin rohkea päätös on koitunut meille siunaukseksi”, selittää muuan sisämaassa työskentelevä matkustava palvelija. ”Viranomaiset ja sissit ovat oppineet, että Jehovan todistajat ovat puolueettomia. Nyt he kunnioittavat kantaamme, ja työmme menestyy.”

Naimisiin keskiviikkona, kasteelle lauantaina

”Älkää olko typeriä”, painostivat sukulaiset. ”Älkää menkö naimisiin!” Kuusi erääseen neekeriheimoon kuuluvaa miestä maan kaakkoisosassa ymmärsi sukulaistensa tunteet. Heimotavan mukaan mies ei missään tapauksessa saa mennä naimisiin; näin hän voi jättää naisen milloin tahansa halutessaan. Mutta opittuaan Raamattua tutkimalla Jehovan näkemyksen haureudesta nämä miehet olivat oikaisseet ajatteluaan, kestivät yhteisön painostuksen ja tekivät rohkean päätöksen mennä säädyllisesti naimisiin.

Yhä oli esteitä. Sotatilan vuoksi sisämaassa sijaitseva avioliittojen rekisteröintivirasto oli suljettu, ja matkustaminen pääkaupunkiin oli käytännöllisesti katsoen mahdotonta. Kuusi tulevaa morsianta halusi lisäksi käyttää oikeita hääpukuja hääpäivänään. Tästä kuvastui paikallinen kiinnostus hääpukuun, vaikkei tällainen asu ole todellisuudessa kristityille välttämätön.b ’Miten kummassa löydämme hääpukuja sademetsästä?’ ihmettelivät miehet. Raamatun periaatteiden kanssa sopusoinnussa tehdyt rohkeat päätökset toivat kuitenkin siunauksia. Keskiviikkona 16. syyskuuta 1987 kuusi morsianta upeissa hääpuvuissa ja kuusi sulhasta tyylikkäissä asuissa menivät naimisiin. Kuinka tämä oli mahdollista?

”Järjestimme syyskuussa piirikonventin St. Laurentiin Ranskan Guayanaan, ja kutsuimme sisämaassa asuvia todistajia tulemaan sinne”, selittää Daniël van Marl, matkustava palvelija, joka vihki pariskunnat. ”Tuon konventin yhteydessä oli mahdollista mennä naimisiin.”

Haaratoimistokomitean jäsen Cecyl Pinas, joka huolehtii maan sisäosissa tehtävästä työstä, selittää: ”Vierailin Alankomaiden Beetel-kodissa aiemmin tuona vuonna ja mainitsin noista tulevista häistä. Kerrottuani, että meillä käytetään yhtä hääpukua yhä uudelleen – tehdään vain aina korjauksia, jotta se sopii seuraavalle morsiamelle – neljä Beetelin sisarta antoi mukaani vapaaehtoisesti oman hääpukunsa lahjaksi surinamilaisille ’sisarilleen’. Olin hyvin liikuttunut. Alankomaiden konventissa lahjoitettiin myöhemmin lisää hääpukuja.”

Hääpäivän aamuna oli vielä joitakin korjauksia tehtävänä. ”Suurensimme nopeasti muutamien pukujen vyötäröä, ja korjasimme toisten pukujen pituutta, mutta saimme työmme valmiiksi juuri ajoissa”, sanoo Margareet van de Reep.

Kun avioliittoasiat oli hoidettu, viisi vastanaineista oli valmiita toiseen askeleeseen. Tuon saman viikon lauantaina heidät kastettiin Maronijoessa. He olivat innokkaita palaamaan viidakkokyliinsä aviopareina ja tekemään oman osansa saarnaamistyössä. Siunasiko Jehova heidän päätöksensä?

”Nuo pariskunnat osoittivat yhteisölle, että me Jehovan todistajat toimimme sen mukaan kuin saarnaamme”, sanoo Nel Pinas, joka aloitti saarnaamistyön tuolla samalla alueella vuonna 1967. ”Heidän päätöksensä avioitua voidakseen tulla tosi kristityiksi on herättänyt kiinnostusta kaukaisissa kylissä. Siellä olevat Jehovan todistajat ohjailevat nyt kanoottejaan jokiseuduilla, missä emme koskaan aikaisemmin saarnanneet ja löytävät jatkuvasti lisää ihmisiä, jotka ovat halukkaita oppimaan Jehovasta.”

Lumeyn, Fransin, Victorin ja monien muiden tekemät rohkeat päätökset ovat todella tuoneet runsaita siunauksia heille ja heidän kristityille tovereilleen Surinamissa ja muualla. Tämänkaltaiset kokemukset osoittavat yhä uudelleen todeksi Raamatun sananlaskun: ”Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Tunne hänet kaikilla teilläsi, niin hän sinun polkusi tasoittaa.” – Sananlaskut 3:5, 6.

[Alaviitteet]

[Kartat/Kuva s. 24]

(Ks. painettu julkaisu)

ATLANTIN VALTAMERI

GUAYANA

SURINAM

PARAMARIBO

Tamanredjo

Moengo

St. Laurent

Maronijoki

RANSKAN GUAYANA

BRASILIA

300 km

[Kuvat s. 25]

Kaksi näkymää maan syrjäisessä osassa sijaitsevasta erinomaisesta valtakunnansalista

[Kuva s. 26]

Tyypillinen puunrungosta koverrettu kanootti Surinamissa