Löydän aina jotakin tehtävää Jehovan työssä
Kertonut Jean Queyroi
OLI suurenmoinen kesä vuonna 1939. Sveitsissä Valaisin kantonissa sijaitsevaa Martignya ympäröivä maaseutu aivan säteili elokuisessa auringonpaisteessa. Korkealla yläpuolellamme siintivät jotkin Alppien korkeimmista huipuista, kuten esimerkiksi 4 314 metriä korkea Grand Combin. Nautin muutaman päivän ajan erään kristityn perheen vieraanvaraisuudesta, ja vietimme useita huolettomia tunteja vaellellen pitkin vuoristopolkuja. Minusta tuntui siltä kuin olisin jo ollut paratiisissa.
Aivan liian pian oli aika sanoa hyvästit ja palata Pariisiin. Ostin sanomalehden lukeakseni sitä junassa, ja järkytyinkin melkoisesti lukiessani levottomuutta herättävät uutiset, jotka palauttivat minut pian takaisin todellisuuteen. Maailman tilanne oli suuresti huonontunut, ja sota oli puhkeamaisillaan.
Ryhdyin taas työhön Vartiotorni-seuran Pariisin toimistossa, jossa olin palvellut runsaan vuoden. Mutta muutamaa päivää myöhemmin sain kutsun asepalvelukseen, ja minun oli ilmoittauduttava Pariisin itäpuolella sijaitsevassa Vincennesin linnakkeessa. Elämäni oli saamassa dramaattisen käänteen.
Puolueeton kanta
Syyskuun 3. päivänä vuonna 1939 Ranska ja Iso-Britannia julistivat Saksalle sodan. Ilmoittauduin Vincennesissä ja asetuin kannattamaan kristillistä puolueettomuutta. Pian istuin nuoren sotilaan kuljettaman armeijan moottoripyörän sivuvaunussa. Hänet oli määrätty viemään minut lähellä sijaitsevaan Charentonin linnakkeeseen. Moottoripyörän korvia huumaavasta melusta huolimatta nuori sotilas, joka tiesi, miksi minut lähetettiin sinne, yritti puhua minulle järkeä. Hän pyysi hartaasti: ”Queyroi, älä tee tätä. Älä kieltäydy taistelemasta, sillä muuten sinun käy huonosti.” Vakuutin kiireesti hänelle, etten ollut lainkaan peloissani.
Sitten koitti ensimmäinen yöni vankisellissä. Selli oli kooltaan 2 metriä kertaa 1,5 metriä, ja siellä oli ainoastaan pari huopaa ja makuulavitsa. Valoa ei ollut lainkaan. Pohdin, mitä voisin tehdä Jehovan työssä nykyisessä tilanteessani. Herättyäni huomasin, ettei tuossa kopissa ollut edes pientä ikkunaa, josta päivänvalo olisi päässyt tunkeutumaan sisään. Sain mennä joka päivä neljännestunniksi ulos peseytymään, ja minut saattoi pesualtaalle revolveria kantava kersantti ja kaksi kiväärein varustettua sotilasta. Minua kohdeltiin kuin vaarallista rikollista!
Ruoan minulle toivat eri vartijat. He olivat uteliaita kuulemaan asenteestani, ja tämä antoi minulle tilaisuuden tehdä jotakin Jehovan työssä. Annoin heille hyvän todistuksen, ja vähän ajan kuluttua jotkut heistä muuttuivatkin ystävällisemmiksi minua kohtaan ja toivat minulle tulitikkuja, kynttilöitä ja jopa ylimääräistä ruokaa. Raamattuni oli alun perin takavarikoitu, mutta erään upseerin ansiosta sain sen takaisin. Kuinka suuresti arvostinkaan sen arvokkaitten sanojen lukemista kynttilänvalossa!
Myöhemmin minut siirrettiin erääseen Pariisissa rue du Cherche-Midi -nimisellä kadulla sijaitsevaan sotilasvankilaan, jota ei ole enää olemassa. Minut pantiin yksinäisselliin, joten minulla oli runsaasti aikaa ajatella tilannettani.
Olin 27-vuotias, ja olin palvellut Jehovaa koko ajallani kaksi vuotta. Perheeni oli saanut ensi kosketuksen Jehovan todistajiin Pariisissa toimineen yksityisen radioaseman, Vituksen, lähetysten kautta. Tämä oli tapahtunut vuonna 1933. Asennoiduin totuuden puolelle vuonna 1935 päästyäni pakollisesta asepalveluksesta. Minut kastettiin Luzernissa Sveitsissä vuoden 1936 elokuussa.
Vanhempani, veljeni, sisareni ja minä toimimme Pariisin ainoan seurakunnan yhteydessä. Veli Knecht, joka oli silloin vastuussa Ranskassa suoritettavasta työstä, kannusti jatkuvasti nuoria todistajia ryhtymään kokoajanpalvelukseen. Niinpä vuoden 1938 huhtikuussa veljeni, sisareni ja minä päätimme aloittaa tienraivauksen eli kokoajanpalveluksen. Aluemääräyksemme oli Auxerre, pikkukaupunki, joka sijaitsee 154 kilometriä Pariisista kaakkoon. Sisareni Jeannette todisti itse kaupungissa, ja veljeni Marcel ja minä pyöräilimme kaupungin ympärillä noin 30 kilometrin säteellä sijaitseviin kyliin. Tuohon aikaan saarnaamistyö oli pääasiassa raamatullisen kirjallisuuden levittämistä, eikä uusintakäyntejä tehty. Muistan, kuinka paljon tämä seikka vaivasi minua.
Kesäkuussa 1938 minut kutsuttiin työskentelemään Vartiotorni-seuran Pariisin toimistossa. Tuohon aikaan henkilökuntaan eli Pariisin Beetel-perheeseen kuului noin kymmenen jäsentä, ja minun tehtäväni oli auttaa lähetysosastolla. Juuri siellä työskentelin, kun minut kutsuttiin sotapalvelukseen ja sain ”uuden tehtävän”.
Uusi työkenttäni: vankila
Tajusin aivan alusta pitäen, että ellen tehnyt jotakin – vaikka vain vähän – Jehovan työssä vankilassa ollessani, uskoni heikkenisi nopeasti. Mutta saatoin pian luoda tilaisuuksia puhua Jumalan sanan totuudesta. Muutama viikko sen jälkeen kun olin saapunut Cherche-Midi-vankilaan, minut siirrettiin tavalliseen selliin toisten vankien joukkoon. Siellä tapasin lakitieteen opiskelijan, joka oli tuomittu vankilaan, koska hän palasi sotapalveluksesta saatavalta lomalta muutaman päivän myöhässä. Siellä oli myös katolisessa seminaarissa opiskeleva nuorimies, joka oli tuomittu vankilaan varastamisesta. Meillä kolmella oli monia pitkiä ja nautittavia keskusteluja Raamatun totuudesta.
Yhtenä päivänä huomasin erään vangin istuvan aivan yksin vankilan pihan nurkassa. Lähestyessäni häntä näin hänen lukevan parhaillaan jotain. Kun puhuin hänelle, hän kääntyi minuun päin ja näytti minulle Raamattunsa. Kuvittele! Hän oli Jehovan todistaja! Hän oli puolalaista syntyperää, hänen nimensä oli Ceglarski, ja aivan niin kuin minäkin, hän oli vankilassa puolueettomuutensa vuoksi. Lopultakin sain kristityn toverin! Voit vain kuvitella, miten riemuissamme me molemmat olimme. Saatoimme nyt nauttia tuntikausia kestävistä rakentavista keskusteluista.
Tässä vankilassa meidän sallittiin olla ulkona pihalla useita tunteja päivässä, joten minun onnistui puhua muutaman vangin kanssa, jotka kuuntelivat mielellään Raamatun sanomaa. Joskus jopa jotkut vartijat ottivat osaa keskusteluihimme. Olin löytänyt jotakin tekemistä Jehovan työssä. Vankilasta oli itse asiassa tullut uusi saarnaamisalueeni, ja teinkin tienraivaajan tunnit, vaikken voinutkaan raportoida niitä. Se ei kuitenkaan vaivannut minua.
Pako
Moneen kuukauteen ei tapahtunut juuri mitään erikoista – käytiin nimittäin niin sanottua valesotaa. Mutta ei kauan, sillä vuoden 1940 toukokuussa saksalaiset hyökkäsivät Ranskaan. Kesäkuussa Ranskan viranomaiset evakuoivat kaikki Pariisin vankilat, koska saksalaisten joukot lähestyivät. Meidät lastattiin armeijan kuorma-autoihin ja vietiin Orléansiin, kaupunkiin, joka sijaitsee noin 100 kilometrin päässä Pariisista etelään. Lyhyen pysähdyksen jälkeen sekä siviili- että sotavangit jaettiin ryhmiin, ja niitä kehotettiin jatkamaan jalan kaakkoon Loirejoen pohjoisrantaa seuraten. Aseistetut vartijat vahtivat saattuetta. Oli raskasta taivaltaa kesäkuun kuuman auringon paahteessa.
Joukossamme oli rikollisia, ja siksi vartijat olivat saaneet ohjeet ampua heti jokaisen, joka pysähtyi, kaatui tai ei pystynyt enää kävelemään. Kolmantena päivänä veli Ceglarski alkoi kärsiä auringonpistoksesta. Hänen jättämisensä jälkeen olisi merkinnyt hänelle varmaa kuolemaa. Vartijat sallivat minun eräitten toisten vankien avustamana panna hänet huovan sisään, ja niin me kannoimme häntä eteenpäin. Seuraavana päivänä hän tunsi olonsa paremmaksi ja pystyi itse jatkamaan matkaa jalan.
Juuri ennen kuin saavuimme Briareen, pikkukaupunkiin joka sijaitsee Loirejoen pohjoisrannalla, törmäsimme ihmisvirtaan. Noilla ihmisillä oli mukanaan niin paljon tavaraa kuin kukin heistä vain saattoi kantaa tai työntää rattaillaan. He pakenivat lähestyviä saksalaisjoukkoja etelään. Saatoimme jossain määrin tajuta, miten laajamittaista siviilien muuttoliike oli, sillä tuhannet pakenivat henkensä edestä.
Sitten huomasimme, että vartijamme olivat hävinneet ja että olimme yksin. Mitä meidän nyt pitäisi tehdä? Oli mahdotonta ylittää leveä Loirejoki ja jatkaa matkaa etelään, koska kaikki sillat oli räjäytetty hajalle. Pieni ryhmämme (johon kuului veli Ceglarski, kaksi muuta vankia ja minä) päätti palata Pariisiin.
Löysimme muutamia hylättyjä hevosia ja satuloimme ne parhaan kykymme mukaan. Olin loukannut polveni enkä voinut taivuttaa jalkaani, joten tovereitteni täytyi auttaa minut hevosen selkään. Sitten huomasimme, että hevosenikin ontui! Niinpä matkamme edistyi hitaasti hevoseni kompastellessa eteenpäin. Retkemme loppui joka tapauksessa äkkiä, sillä päästyämme vain muutamia kilometrejä eteenpäin olimme törmänneet suoraan saksalaisen armeijan erillisosastoon, ja siihen kuuluva sotapoliisi kehotti meitä astumaan ratsailta. Olimme siis vain onnistuneet vaihtamaan vartijoita!
Sotavankina
Pian kiinnijoutumisemme jälkeen veli Ceglarski ja minut erotettiin toisistamme, ja häntä pidettiin saksalaisten vankina aina sodan loppuun asti. Vietettyäni muutaman kuukauden vankilassa Joignyn parakeilla Keski-Ranskassa minut lähetettiin Stettiniin, satamakaupunkiin, joka kuului aikanaan Itä-Preussiin. Nykyään se on puolalainen Szczecin-niminen satamakaupunki.
Koska olin muodollisesti ranskalaisten sotilasvankilassa, kun saksalaiset saivat minut kiinni, minut pantiin sotavankien leiriin, jossa olot eivät olleet läheskään niin ankarat kuin keskitysleireissä. Leiri oli valtava lentokonesuoja, johon oli majoitettu 500 vankia, ja aseistetut vartijat vartioivat heitä. Vangit tekivät erilaisia töitä kaupungissa päiväsaikaan, ja illalla heidät tuotiin takaisin leiriin. Miten minä sitten voisin löytää jotakin tekemistä Jehovan työssä, kun kaikki miehet olivat poissa leiristä koko päivän?
Lentokonehallissa oli suuri ilmoitustaulu, ja minä sain luvan käyttää siitä pientä osaa. Löysin hieman paperia, ja suoristettuani sen huolellisesti kirjoitin sille useita lyhyitä tekstejä raamatullisista aiheista. Alareunaan kirjoitin, mistä minut voisi löytää ja mihin aikaan kuka tahansa Jumalan valtakunnan sanomasta kiinnostunut voisi tulla tapaamaan minua.
Saarnaan kaikenlaisille ihmisille
Tästä menetelmästä oli hyviä tuloksia. Pian saatoin pitää pieniä kokouksia joka ilta, jolloin oli läsnä kuusi, kahdeksan ja joskus jopa kymmenen henkeä. Keskustelumme kestivät usein tunnin tai kauemmin sen mukaan, millaisia kysymyksiä tuli esiin. Aika ajoin joku saksalainen vartija, joka puhui ranskaa, liittyi keskusteluun.
Koska minulla oli vain yksi Raamattu, kirjoitin Punaiselle Ristille Geneveen ja pyysin, että sieltä lähetettäisiin minulle niin monta Raamattua kuin mahdollista. Aika kului, mutta lopulta sain ensimmäisen käytettyjä Raamattuja sisältävän pakettini. Eräänä päivänä minua pyydettiin menemään leirin toimistoon, koska muuan vieras, Punaisen Ristin edustaja, halusi tavata minut. Hän osoittautui protestanttiseksi papiksi. Ilmeisesti hän luuli minunkin olevan protestantti. Hän oli hiukan pettynyt saadessaan tietää minun olevan Jehovan todistaja.
Joka tapauksessa hän oli ystävällinen ja jopa onnitteli minua sen johdosta mitä tein. Hän vakuutti minulle, että voisin edelleen tilata Raamattuja ja saisin niitä. Ja näin tapahtui. Niinpä saatoin levittää melkein 300 Raamattua sinä aikana, jona olin tuossa leirissä. Sodan jälkeen oli suuri ilo saada tietää, että belgialainen Wattiaux-niminen vanki, jolle olin todistanut Stettinin leirissä, oli asennoitunut totuuden puolelle!
Vankeuteni aikana Saksassa sain ottaa vastaan ruokalähetyksiä sukulaisiltani. Pian huomasin, että jokaisessa paketissa oli myös runsaasti hengellistä ruokaa. Sisareni kirjoitti koneella kirjoituksia Vartiotorni-lehdestä hyvin ohuelle paperille ja piilotti ne makaronipaketteihin. Vartijat eivät koskaan löytäneet niitä. Sain jopa oman Lapset-kirjan eräässä ruokapaketissa. Se osoittautui erittäin hyödylliseksi palveluksessani.
Laajennan palvelustani
Koska olin mekaanikko, minut määrättiin lopulta työskentelemään korjaamolla, jossa kunnostettiin traktoreita. Siellä työskenteli noin 20 saksalaista, joista useimmat olivat liian vanhoja menemään sotapalvelukseen. Niinpä yritin oppia hiukan saksaa. Halusin sydämestäni laajentaa palvelustani, niin ettei se rajoittuisi enää vain ranskaa puhuviin vankeihin.
Minun oli kuitenkin toimittava varovasti, sillä saksalaiset työmiehet pelkäsivät ilmaista mielipiteitään julkisesti. Niinpä puhuin heidän kanssaan yksityisesti. He tunsivat yleensä Raamatun melko hyvin ja olivat kuulleet Jehovan todistajista. Jotkut jopa tiesivät, että monia todistajia oli lähetetty keskitysleireihin.
Korjaamolla viettämäni päivän päätteeksi puhuin aina vuoron perää toisille työntekijöille totuudesta. Jotkut suhtautuivat suopeasti sanomaan mutta ei korjaamosta vastuussa ollut mies. Menin epäilemättä liian pitkälle, kun kirjoitin liidulla hänen penkkiinsä sanat Jehovas Zeugen (Jehovan todistajat) auttaakseni häntä ymmärtämään, kuka olin. Mies vaikutti säikähtäneeltä nähdessään sanat ja pyyhki ne nopeasti pois. Mutta hän ei rangaissut minua. Ajan mittaan toiset työntekijät tulivat hyvin ystävällisiksi. He toivat minulle itse asiassa niin paljon ruokaa, että saatoin jakaa sitä monille toisille vangeille leirissä.
Jehova, vahva torni
Vuosien mittaan olen oppinut sen, että me voimme aina tehdä jotakin Jehovan työssä ja lähimmäistemme hyväksi, ovatpa olosuhteet miten vaikeat tahansa. Liittoutuneiden joukot olivat pommittaneet Stettiniä useita kertoja. Yritimme suojautua piiloutumalla taisteluhautoihin, jotka oli peitetty lankuilla ja mullalla. Niiden antama suoja oli vain nimellinen, sillä kymmenet vangit menettivät henkensä noissa kaivannoissa. Ilmahyökkäysten aikana tunsin joskus pimeässä jonkun käden tarrautuvan minuun ja sitten päästävän irti heti kun ilmahyökkäys oli ohi. En koskaan tiennyt, kenen käsi se oli. Jotkut vangit ilmeisesti ajattelivat, että minulla oli erikoissuojelus, koska puhuin Jumalasta.
Erään ilmahyökkäyksen aikana palopommit polttivat leirimme maan tasalle. Kun jäimme yksin kaupungin kaduille, jouduimme todistamaan monia hirvittäviä näkyjä. Siviilit, jotka olivat saaneet vakavia palovammoja, hyppäsivät Oderjoen kanaviin, jotka virtasivat Stettinin läpi. Kun nämä palovammoja saaneet uhrit nousivat ylös vedestä, fosfori paloi yhä heidän ihollaan, ja moni kuoli.
Koska venäläiset joukot etenivät, meidät määrättiin lähtemään Stettinistä ja menemään länteen Neubrandenburgiin ja sitten Güstrowiin. Istuen korkealla suuren traktorin päällä matkasimme tietä pitkin, jolle venäläisten kranaatit silloin tällöin tipahtelivat. Venäläisten tankit saivat meidät lopulta kiinni Güstrowissa. Venäläisten iskujoukot isännöivät kaupunkia viikon ajan. Englantilaisten joukot olivat lähestymässä, ja odotellessaan joukkojen kohtaamista venäläiset viranomaiset erottivat sotavangit siviileistä. He pitivät jotkut vangit itsellään ja luovuttivat loput (minut mukaan luettuna) englantilaisille.
Siihen päättyi painajainen. Muutamia viikkoja myöhemmin olin takaisin Pariisissa Gare du Nord -rautatieaseman asemalaiturilla. Aamu oli juuri sarastamassa. Oli vuoden 1945 toukokuun puoliväli, ja olin lopultakin takaisin kotona 5 vuotta ja 9 kuukautta kestäneen vankeuden jälkeen.
Löydän lisää tekemistä Jehovan työssä
Vuonna 1946 Seura kutsui minut jälleen palvelemaan Beeteliin, joka sijaitsi silloin Montmorencyssä, eräällä Pariisin pohjoisella esikaupunkialueella. Muutamia kuukausia myöhemmin veli Paul Dossman ja minut määrättiin vierailemaan seurakunnissa eri puolilla Ranskaa kierrosvalvojina. Siihen aikaan oli tuskin 2 000:ta todistajaa koko maassa. Nykyään, yli 40 vuotta myöhemmin, tässä maassa on yli satatuhatta julistajaa.
Myöhemmin minut kutsuttiin takaisin Beeteliin, joka sijaitsi silloin eräällä Pariisin asuma-alueella. Vuonna 1949 aloin opiskella englantia kahden Englannista tulleen lähetystyöntekijäveljen rohkaisemana, eikä se aina ollut helppoa, se minun täytyy myöntää. Seuraavana vuonna minut kutsuttiin Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin.
Palattuani Ranskaan palvelin jonkin aikaa kierrostyössä, ja sitten Seura pyysi minua palvelemaan lähetystyöntekijänä Afrikassa. Sillä välin olin mennyt naimisiin kreikkalaista syntyperää olevan sisaren, Titican, kanssa. Me asuimme Senegalissa viisi vuotta, ja meillä oli etu nähdä ensimmäisen seurakunnan perustaminen Dakariin. Terveyssyistä meidän oli kuitenkin myöhemmin palattava Ranskaan.
Toimin nyt viidettäkymmenettä vuotta kokoajanpalveluksessa, ja kaikkina näinä vuosina minulla on ollut ilo auttaa yli sataa henkilöä asennoitumaan totuuden puolelle. Jehova on todella jatkuvasti ollut hyvä ja antelias minua kohtaan. Olen oppinut elämänkokemuksista, että olkoon tilanteemme millainen tahansa, me voimme aina löytää jonkin tavan ylistää ja kunnioittaa Jumalaamme, Jehovaa.
[Kuva s. 23]
Jean Queyroi vaimonsa Titican kanssa