Löysin vapauden ”yksinäisten miesten saarella”
NICOYANLAHDEN kevyttä aallokkoa kyntävä suuri moottorivene ei ollut täynnä matkustajia. Se ei johtunut kuitenkaan turistien puutteesta. Täällä Costa Rican Tyynenmeren puoleisella rannalla pilvetön taivas, smaragdinvihreä meri, valkeat hiekkarannat ja huojuvat kookospalmut ovat aina vetäneet puoleensa trooppisen paratiisin etsijöitä. Mutta minä en ollut täällä lomailemassa – eivätkä olleet veneemme muutkaan matkustajat.
”Yksinäisten miesten saari”
Olimme matkalla San Lucasin saarelle, jolla sijaitsi Costa Rican oikeusministeriön ylläpitämä rangaistusvankien siirtokunta. Yhteen aikaan San Lucasin saari oli yksi Latinalaisen Amerikan pahamaineisimmista vankiloista. Suurin osa sen asukkaista oli paatuneita rikollisia, ja tänne lähetetyt vangit oppivat pian hengissä säilymisen kovat lait. Viranomaiset pitivät huolen pelkistä elämän välttämättömyyksistä samalla kun vangit vakiinnuttivat oman nokkimisjärjestyksensä ja yrittivät parantaa henkilökohtaista osaansa. Usein kävi niin, että voimakas merivirta huuhtoi mukaansa ne, jotka yrittivät paeta, tai he joutuivat haiden ruoaksi.
1950-luvun alkupuolella San Lucasin saaren entinen vanki José León Sánchez kirjoitti kirjan, joka perustui hänen omiin elämänkokemuksiinsa tuossa rangaistusvankien siirtokunnassa. Hänen suoralla ja karkealla tyylillä kirjoittamastaan totuudenmukaisesta kertomuksesta nimeltä La Isla de los Hombres Solos (Yksinäisten miesten saari) tuli pian menekkiteos Meksikossa ja Väli-Amerikassa. Costa Ricassa se nosti melkoisen julkisten vastalauseiden myrskyn.
Tuohon aikaan hallitus oli ajanmukaistamassa rangaistuslaitoksiaan. Tähdennettiin enemmän vangin muuttumista kuin rankaisemista, ja kuolemanrangaistus poistettiin. Sánchezin kirjan herättämä huomio antoi sysäyksen myös San Lucasin saarella tehtäville muutoksille. Vangeille opetettiin karjan ja sikojen kasvatusta, kalastusta ja muita taitoja. He kasvattivat myös erilaisia kasveja myytäväksi ja heidän sallittiin saada osuutensa voitoista. Myös heidän asuinolojaan parannettiin. 1960-luvun alkuun mennessä San Lucasista oli tullut malliesimerkki keskuksesta, jossa vähiten vartiointia tarvitsevia vankeja yritettiin sopeuttaa yhteiskuntaan.
Astuessani suuresta moottoriveneestä pienelle laiturille olin täysin selvillä saaren pahamaineisesta historiasta. Mutta tulin tänne vanginvartijaksi, en vangiksi. Olin liittynyt 18-vuotiaana poliisivoimiin, ja koska olin kookas ikäisekseni, ensimmäinen tehtäväni oli toimia vanginvartijana San Lucasin saarella.
Vanki joka oli vapaa
Koska katoliset nunnat ja papit olivat kasvattaneet minut, ajatus tulisesta helvetistä kauhistutti minua aina. Mielestäni tärkein asia elämässä oli välttyä joutumasta helvettiin. Mutta minua hämmästytti suuresti se, etteivät useimmat ihmiset näyttäneet välittävän paljoakaan koko asiasta. Pappi saattoi puhua siitä luokassa, mutta luokkahuoneen ulkopuolella ei kukaan halunnut puhua uskonnosta eikä Raamatusta. He väittivät uskovansa helvettiin, mutta se ei juurikaan rajoittanut heidän käytöstään.
Tilanne San Lucasin saarella oli suunnilleen sama. Vaikka monet vartijat ja vangit väittivät uskovansa samoin, se ei tuntunut vaikuttavan heihin paljoakaan. Rivo puhe ja epäpuhtaat tavat olivat tavallisia. Kerran muuan vanginvartija saatiin kiinni marihuanan salakuljettamisesta saarelle, ja niin hän joutui itse vangiksi! Lähin esimieheni oli hirvittävän äkkipikainen, ja kahdesti hän haastoi kapinalliset vangit nyrkkitappeluun. Minulla oli paljon aikaa ajatella, ja siksi pohdin usein syvällisesti kaikkea sitä, mitä näin saarella. Koska olin vasta kokematon nuorimies, olin hämmentynyt ja pettynyt kaikkeen.
Eräänä iltana Franklin-niminen luottovanki kutsui minut kuuntelemaan raamatullista keskustelua. Vaikka en ollut kovinkaan kiinnostunut, osallistuin pian innokkaasti siihen.
”Mahtaa olla vaikeaa olla vanki ja tutkia Raamattua”, huomautin. En koskaan unohda Franklinin vastausta.
”Olen ruumiillisesti vanki”, hän sanoi, ”mutta hengellisesti olen vapaa.”
Kuinka halusinkaan ymmärtää tuollaista vapautta!
Jehovan todistajia San Lucasin saarella
Kävi ilmi, että Franklin tutki Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Sunnuntaisin sukulaiset ja ystävät saivat käydä saarella. Kaksi tai kolme venettä toi usein jopa 30 Jehovan todistajaa Puntarenasin seurakunnasta lahden yli saarelle. Koska olin uusi siellä, olin yllättynyt nähdessäni viranomaisten vain viittovan todistajia menemään tarkastusasemien läpi, kun taas kaikki muut tarkastettiin perusteellisesti. Vielä yllättävämpää minusta oli se, että todistajat kohtelivat yhtä kunnioittavasti niin vankeja kuin vanginvartijoitakin ja puhuivat jokaiselle Raamattuun perustuvasta sanomastaan.
Jehovan todistajat johtivat muutamille vangeille säännöllisesti henkilökohtaista raamatuntutkistelua sunnuntaisin. Franklin oli yksi heistä, ja jokin hänessä teki minuun vaikutuksen. Sain tietää, että Franklin oli tuomittu 12 vuodeksi vankeuteen liikealan kilpailijansa tappamisesta. Vankilassa hän oli opiskellut kirjanpitoa kirjeitse. Koska hän ei juonut, tupakoinut eikä käyttänyt huumeita, hänet asetettiin huolehtimaan vankilan kirjastosta. Myöhemmin hän sai oman sellin ja vielä enemmän vastuuta.
Franklinilla oli jo kouluaikana ollut ystäviä, jotka olivat Jehovan todistajia. Hän oli pannut merkille, etteivät he koskaan sekaantuneet kinasteluihin tai tappeluihin edes silloinkaan, kun toiset kiusasivat heitä. Vaikkei hän suhtautunutkaan uskontoon vakavasti, hän tiesi, että Jehovan todistajat olivat rauhallisia ja moraaliltaan puhtaita ihmisiä. Kun hän sitten kuuli, että vankien joukossa oli joku Atalaya (”Vartiotorni”, kuten jotkut Jehovan todistajia kutsuivat), hän tuli uteliaaksi.
Yhtenä päivänä ennen lounasta Franklin näki erään vangin istuvan yksin ruokasalin ulkopuolella. Hänen siisti ulkonäkönsä sai Franklinin kysymään häneltä, oliko hän Atalaya. Kun Franklin sai myöntävän vastauksen, hän aivan ensimmäiseksi kysyi: ”Miksi olet täällä?” Mies selitti, että hänet oli ensin tuomittu pääkaupungissa, San Joséssa, sijaitsevaan keskusvankilaan, ja hän oli siellä alkanut tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Saatuaan siirron San Lucasiin hän oli jatkanut tutkimista erään Puntarenasissa asuvan todistajan kanssa. Aikanaan hänet kastettiin San Lucasin saaren Coco Beachillä.
Tuo tapaaminen oli Franklinin elämän käännekohta. Siitä lähtien aina kun Jehovan todistajia tuli käymään, hän keskusteli heidän kanssaan vilkkaasti. Hän alkoi kertoa myös toisille vangeille ja vanginvartijoille oppimastaan. Hänen käytöksensä, pukeutumisensa ja ulkoasunsa alkoivat parantua. Kaikki kunnioittivat häntä ja hänen kastettua ystäväänsä.
Lopulta Franklinin 12-vuotinen tuomio lyhennettiin kolmeen vuoteen ja neljään kuukauteen. Hän ja hänen ystävänsä jatkoivat Raamatun tutkimista. Vankilan huonosta ilmapiiristä huolimatta he olivat onnellisia, ja se näkyi heidän kasvoiltaan. He ilmeisesti huomasivat minun olevan erilainen kuin muut vanginvartijat, sillä en osallistunut säädyttömään leikinlaskuun enkä ruokottomiin rivouksiin. Niinpä he kutsuivat minut selliinsä osallistumaan raamatullisiin keskusteluihin. Minua kiinnosti kovasti se, mitä kuulin sekä heiltä että Jehovan todistaja -vierailijoilta, ja varsinkin se, mikä koski kuolleitten tilaa ja sitä, ettei todellisuudessa ole olemassa tulista helvettiä. Minulle annettiin kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, ja aloin lukea sitä. Vaikka en tajunnut sitä silloin, sydämeeni kylvettiin totuuden siemeniä, jotka alkaisivat myöhemmin tuottaa hedelmää.
Lopultakin todellinen vapaus
Lähdettyäni poliisivoimista asuin vähän aikaa Miamissa Floridassa. Eräänä päivänä muuan työtoverini alkoi kertoa minulle Raamatusta. Hänen puheensa, asunsa ja ulkonäkönsä ilmaisivat minulle, että olin jälleen kerran tavannut Jehovan todistajia. Tämä toi muistoja San Lucasin saarelta, ja kysyin työtoveriltani, miksei kukaan tuntunut olevan kiinnostunut keskustelemaan hengellisistä asioista. Hän vastasi kysymykseeni lyhyesti ja ehdotti, että jatkaisimme keskustelua kotonani. Tämä johti säännölliseen raamatuntutkisteluun ja myöhemmin vihkiytymiseen ja kasteeseen.
Palasin Costa Ricaan vuonna 1975, ja olin läsnä San Joséssa pidetyssä piirikonventissa. En ole vieläkään varma siitä, kumpi meistä oli yllättyneempi, Franklin vai minä, kun tapasimme sattumalta konventissa. Hän oli nyt myös ruumiillisesti vapaa ja kastettu. Kun lähdin San Lucasista, Franklin oli ollut epävarma siitä, miten kiinnostunut todella olin Raamatusta. Mutta täällä me nyt olimme, entinen vanki ja entinen vanginvartija, todellakin sen vapauden yhdistäminä, joka tulee tosi Jumalan, Jehovan, palvonnasta!
Joillekuille ”Yksinäisten miesten saari” merkitsi vain epämiellyttäviä muistoja rangaistusajalta. Minulle se merkitsi hengellisen vapauden alkua. Kristittynä vanhimpana autan nyt osaltani vapauteen niitä, jotka luulevat olevansa vapaita mutta ovat todellisuudessa vankeudessa samalla tavalla kuin ne miehet, joita kerran vartioin. – Kertonut David Robinson.
[Kartta s. 25]
(Ks. painettu julkaisu)
NICARAGUA
KARIBIANMERI
COSTA RICA
Puntarenas
Nicoyanlahti
San José
PANAMA
TYYNI VALTAMERI
km 0 50 100