Jehova on pitänyt minusta huolen ystävänään

Kertonut Maria Hombach

KUUSIVUOTIAANA pikkutyttönä opin koulussa kauniin saksalaisen kansanlaulun: ’Tiedätkö, miten monta tähteä on sinitaivaalla? – – Herra Jumala on laskenut ne kaikki, yksikään ei ole jäänyt huomaamatta – –. Sinutkin hän tuntee ja rakastaa sinua hellästi.’ Laulaessani sitä eräänä päivänä äitini sanoi: ”Hän tuntee myös sinut ja rakastaa sinua.” Siitä hetkestä lähtien Jumalasta tuli minulle kuin ystävä. Päätin puolestani rakastaa häntä. Tämä tapahtui ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun asuimme Lahnjoen varrella sijaitsevassa Bad Emsissä.

Seitsemäntoista vuotta myöhemmin vuonna 1924 tapasin lomallani ikäiseni tytön. Hän kuului raamatuntutkijoihin, jotka nykyään tunnetaan Jehovan todistajina. Kuukauden ajan kävimme kiivaita keskusteluja uskonnosta. Sitten puheenaiheeksi tuli ”helvetti”. ”Ethän työntäisi elävää kissaa kuumaan uuniin?” hän kysyi. Tämä kysymys iski minuun kuin salama, ja tajusin, että minua oli petetty häpeämättömästi. Nyt saatoin oppia kaiken Jumalasta – millainen hän todella on, itse asiassa kaikki ne asiat, jotka lapsesta saakka olin halunnut hänestä tietää!

Se oli minulle kuin ”peltoon kätketyn aarteen” löytämistä. (Matteus 13:44) Sydämeni oli pakahtumaisillaan oppimistani uusista asioista, ja palattuani kotiin kiiruhdin täynnä intoa kertomaan niistä naapureille. Pian sen jälkeen muutin eteläsaksalaiseen Sindelfingenin kaupunkiin, jossa asui noin 20 raamatuntutkijan ryhmä. Ryhdyin heidän kanssaan innokkaasti uuteen evankelioimistyöhön talosta taloon.

Erään matkustavana palvelijana toimivan veljen puheen aikana vuonna 1929 kuulin ensi kertaa tienraivauspalveluksesta. Hän kysyi, ketkä olisivat halukkaita aloittamaan tienraivauksen. Nostin vapaaehtoisesti käteni. En kysellyt enkä selitellyt. ”Tässä minä olen, lähetä minut”, sanoi sydämeni. – Jesaja 6:8.

Jätin työpaikkani eräässä toimistossa ja 1. lokakuuta 1929 aloitin Lounais-Saksassa erikoistienraivauspalveluksen, joksi sitä nykyään kutsutaan. Kylvimme nopeasti ja runsaasti totuuden siementä painetussa muodossa Limburgissa, Bonnissa, Kölnin sataman kansainvälisillä aluksilla ja muissa paikoissa. – Saarnaaja 11:1.

Jumalan ystävyyden kokeminen

Kun Adolf Hitler perusti diktatuurinsa Saksaan vuonna 1933, minun täytyi lopettaa tienraivauspalvelus ja palata Bad Emsiin. Viranomaiset saivat pian selville, että en ollut äänestänyt vaaleissa. Kaksi päivää myöhemmin pari poliisia tuli tutkimaan huoneeni. Yhdessä nurkassa oli ainoastaan roskakori, johon olin vain hetkeä aikaisemmin heittänyt kaikki todistajatovereitteni osoitteet. Ei ollut aikaa tyhjentää sitä! Poliisit tarkastivat läpikotaisin kaiken – paitsi tuon korin.

Miten kiitollinen olinkaan siitä, että sisareni Anna oli sillä välin myös ottanut vastaan ystävyyden tosi Jumalan kanssa! Vuonna 1934 me muutimme yhdessä Freudenstadtin kaupunkiin, ja aloimme siellä varovaisesti levittää raamatullista kirjallisuutta. Kerran ollessamme lomalla onnistuimme tekemään pikavierailun junalla kotikaupunkiimme Bad Emsiin, levitimme kiireesti kokonaisen laatikollisen, 240 kirjasta, ja katosimme sitten. Gestapon ahdistelu Freudenstadtissa sai meidät muuttamaan toiseen kaupunkiin, ja vuonna 1936 menimme Stuttgartiin. Siellä otin yhteyttä maanalaiseen johtoomme – ja heti minulle annettiin ”töitä”. Sain säännöllisesti terveisiä sisältäviä kuvapostikortteja, jotka olivat itse asiassa salasanomia. Tehtävänäni oli viedä ne erääseen kaupungissa sijaitsevaan salaiseen paikkaan. Jotta en olisi vaarantanut tätä työtä, minua käskettiin olemaan levittämättä kirjallisuutta. Kaikki sujui hyvin vuoden 1938 elokuuhun saakka.

Eräänä päivänä sain kortin, jossa minua neuvottiin menemään seisomaan erään tunnetun kirkon edustalle tiettynä iltana. Siellä saisin lisätietoja. Menin tapaamispaikkaan. Oli pilkkopimeää. Muuan mies esitteli itsensä Julius Riffeliksi. Tiesin, että se oli erään maan alla työskentelevän uskollisen veljen nimi. Hätäisesti hän käski minua matkustamaan Bad Emsiin tiettynä päivänä tapaamaan erästä henkilöä. Hän katosi nopeasti.

Bad Emsin asemalaiturilla minua odotti kuitenkin ainoastaan Gestapo. Mikä oli mennyt vikaan? Kirkon edustalla ollut mies, joka itse asiassa oli Dresdenistä kotoisin oleva entinen veli, Hans Müller, ja joka tiesi kaiken Saksassa suoritettavasta maanalaisesta työstä ja oli alkanut toimia yhteistyössä Gestapon kanssa, oli johdattanut minut ansaan. Se ei kuitenkaan onnistunut. Vähän aikaisemmin äitini oli ilmoittanut minulle saaneensa lievän halvauksen, ja minä olin vastannut ja luvannut käydä hänen luonaan Bad Emsissä tiettynä päivänä. Tämä sattui onneksi samaksi ajankohdaksi ”tehtävän” kanssa, ja kirjeistämme sain alibin myöhempää oikeuskäsittelyäni varten. Yllätyksekseni minut vapautettiin syytteestä. Viisi ja puoli kuukautta kestäneen pidätyksen jälkeen, helmikuussa vuonna 1939, olin jälleen vapaana!

Hänen ystävyyteensä vastaaminen

En tietenkään suunnitellut jääväni toimettomaksi, erityisesti koska useimmat veljet kärsivät keskitysleireissä tai olivat pidätettyinä jossain muualla.

Sen jälkeen kun vastuulliset saksalaiset veljet oli pidätetty Müllerin avulla, Ludwig Cyranek otti johdon hengellisen ravinnon jakamisessa. Tämä veli, joka oli aikaisemmin työskennellyt Magdeburgin Beetelissä, oli juuri vapautettu vankilasta, ja hän kävi luonani Bad Emsissä. ”No niin, Maria! Jatketaan työtä”, hän sanoi. Hän toi minut takaisin Stuttgartiin, mistä sain ansiotyötä. Todellinen työni oli kuitenkin maaliskuusta 1939 lähtien monistettuja Vartiotorni-lehtiä täynnä olevien matkalaukkujen kuljettaminen Stuttgartissa ja sen ympäristössä. Toisetkin todistajat osallistuivat rohkeasti tähän työhön.

Sillä välin veli Cyranek kävi kaikkialla muualla paitsi maan koillisosassa. Koska todistajien koteja tarkkailtiin, hänen täytyi liikkua erittäin varovaisesti ja joskus jopa nukkua metsissä. Pikajunat toivat hänet silloin tällöin Stuttgartiin, missä hän saneli minulle erikoisraportteja tilanteestamme Saksassa. Kirjoitin tavallisia kirjeitä, ja nämä sanomat panin rivien väliin näkymättömällä musteella ja lähetin ne sitten peiteosoitteen kautta Alankomaiden Beeteliin.

Ikävä kyllä, eräästä toisesta veljestä oli tullut petturi hänen toivoessaan voivansa pelastua pidätykseltä. Vuotta myöhemmin hän paljasti Stuttgartissa ja muualla toimivat ryhmät Gestapolle. 6. helmikuuta 1940 meidät pidätettiin. Ludwig Cyranek meni Müllerin Dresdenissä sijaitsevaan asuntoon – luullen Müllerin vielä olevan todistaja – ja hänet saatiin kiinni siellä. Veli Cyranek tuomittiin myöhemmin kuolemaan, ja hänet teloitettiin 3. heinäkuuta 1941.a

Vihollisemme uskoivat nyt lamaannuttaneensa kaiken toimintamme Saksassa. Järjestelyjä oli kuitenkin jo tehty sen varmistamiseksi, että totuuden vesi jatkaisi virtaamistaan, vaikka vain pienenä purona. Esimerkiksi Holzgerlingenissä oleva pieni ryhmä onnistui pysymään toimeliaana sodan loppuun saakka vuonna 1945.

Hän ei koskaan hylkää ystäviään

Sekä Anna että minut yhdessä muiden uskollisten sisarten kanssa oli lähetetty Stuttgartin vankilaan. Saatoin usein kuulla, miten vankeja lyötiin. Yksinäiskoppi, missä ei ole mitään tekemistä, on kauhea kokemus. Mutta koska me emme olleet koskaan jättäneet kristillisiä kokouksia ja olimme yhä nuoria, saatoimme muistaa melkein kaikki Vartiotornin kirjoitukset. Seurauksena oli, että uskomme säilyi vahvana, ja me saatoimme kestää.

Eräänä päivänä kaksi Gestapon miestä tuli Dresdenistä hakemaan vankitoverini Gertrud Pfistererin (nykyisin Wulle) ja minut tunnistamista varten. Tavallisesti vankien sallittiin matkustaa ainoastaan hitaissa junissa, mikä vei päiviä. Mutta meitä varten oli pikajunasta varattu kokonainen osasto siitä huolimatta, että juna oli täpötäynnä. ”Te olette meille erittäin tärkeitä. Emme halua menettää teitä”, selittivät virkailijat.

Dresdenissä Gestapo toi eteeni kolmannen riveissämme olleen petturin. Aavistin, että jotakin oli vialla, joten pysyin hiljaa, enkä edes tervehtinyt häntä. Sitten minut vietiin pitkän, voimakasrakenteisen sotilaan univormuun pukeutuneen miehen luo – hän oli kavaltaja Müller, jonka olin tavannut kirkon edustalla. Lähdin huoneesta sanomatta sanaakaan. Gestapo ei saanut minusta mitään irti.

Kaikilla näillä pettureilla oli huono loppu. Sanojensa mukaisesti natsit rakastivat petosta mutta eivät petturia. Kaikki kolme lähetettiin itärintamalle, eivätkä he koskaan tulleet takaisin. Miten toisin kävikään niille, jotka eivät koskaan luopuneet ystävyydestään Jumalan ja hänen kansansa kanssa! Monet uskolliset, heidän joukossaan Erich Frost ja Konrad Franke, jotka kärsivät paljon Herran vuoksi ja joista tuli myöhemmin haaratoimistonvalvojia Saksassa, palasivat elävinä vainon pätsistä.b

Stuttgartissa toimiva Gestapo – erittäin ylpeänä ”saaliistaan” – pyysi Dresdenissä toimivia kollegojaan toukokuussa 1940 lähettämään meidät takaisin. Tapauksemme oli määrä käsitellä Etelä-Saksassa. Mutta pohjoisessa ja etelässä toimivat Gestapot eivät ilmeisestikään olleet hyvissä väleissä keskenään, ja niinpä Dresdenin toimisto kieltäytyi lähettämästä meitä takaisin, minkä vuoksi Stuttgartin Gestaposta tultiin henkilökohtaisesti viemään meidät pois. Mitä sitten tapahtui? Ajomatkasta asemalle tuli erittäin miellyttävä, Elbeä myötäilevä matka; selleissämme emme olleet aikoihin nähneet vihreitä puita ja sinistä taivasta. Niin kuin aikaisemminkin koko junaosasto oli varattu yksin meitä varten, ja meidän jopa sallittiin laulaa Valtakunnan lauluja. Kun vaihdoimme junaa, saimme aterian rautatieaseman ravintolassa. Kuvittelehan miten se maistui, kun aamulla olimme saaneet ainoastaan kuivan leivänkannikan!

Tapaukseni käsiteltiin Stuttgartin oikeudessa 17. syyskuuta 1940. Kirjoittamalla Ludwig Cyranekin kirjeitä ja toimittamalla niitä eteenpäin olin kertonut ulkomailla asuville ihmisille maanalaisesta toiminnastamme ja vainostamme. Se oli vakava maanpetos, jonka seurauksena olisi kuolemantuomio. Sen vuoksi oli kuin ihme, että minut, pääsyytetty Stuttgartissa, tuomittiin ainoastaan kolmeksi ja puoleksi vuodeksi yksinäisselliin. Selvästikin Gestapon Schlipf-niminen virkailija, joka suhtautui meihin suosiollisesti ja jonka omatunto vaivasi häntä, oli käyttänyt vaikutusvaltaansa. Hän oli joskus aikaisemmin sanonut, ettei hän voisi enää nukkua meidän ”tyttöjen” takia. Dresdenissä en olisi selvinnyt niin lievällä tuomiolla.

Kestävästä ystävyydestä hyötyminen

Vaikka vankilaruoka ei ollutkaan yhtä huonoa kuin keskitysleireissä, painoni putosi huomattavasti, ja lopulta olin vain luuta ja nahkaa. Vuodet 1940–1942 kuluivat, ja ajattelin usein: ’Kun rangaistukseni päättyy, he panevat minut keskitysleiriin, missä voin olla sisarten seurassa, eikä minun tarvitse olla enää yksin.’ Enpä osannut aavistaa mitä tapahtuisi.

Vartijat olivat täysin yllättyneitä, kun katolisten vanhempieni tekemä anomus vapauttamisekseni hyväksyttiin. (Olin toistuvasti kieltäytynyt itse tekemästä sellaista anomusta.) Uskovien toverieni joutuessa heitetyksi keskitysleireihin minä – tuomittuna vakavasta maanpetoksesta ja lainkaan sovittelematta – olin pääsevä niin helpolla! Niinpä olin jälleen vapaa vuonna 1943 ja siis sellaisessa asemassa, että äärimmäistä varovaisuutta osoittaen saatoin noutaa teokraattista aineistoa Holzgerlingenistä. Kopioituani sen kätkin sen täynnä kahvia olevan termospullon ja sen kuoren väliin, ja vein sen Reinin varrella ja Saksan Westerwaldissa asuville veljille. Siitä lähtien sodan loppumiseen saakka saatoin työskennellä kenenkään häiritsemättä. Myöhemmin sain selville, että ystävälliset poliisit, jotka saivat ilmiantoja meistä, eivät lähettäneet niitä eteenpäin Gestapolle.

Entä mitä tapahtui vuoden 1945 jälkeen? Halusin jälleen aloittaa tienraivauksen mahdollisimman pian. Aivan odottamatta sain parhaimman kutsun, mitä olen koskaan saanut. Hurjimmissakaan kuvitelmissani en ollut koskaan ajatellut, että minut voitaisiin kutsua työskentelemään Wiesbadenin Beeteliin!

Niinpä 1. päivästä maaliskuuta 1946 lähtien olen ollut täällä Beetelissä (nykyään Seltersissä Taunuksessa). Monien vuosien ajan minulla oli etu työskennellä entisen haaratoimistonvalvojan Konrad Franken valvomassa toimistossa. Olen mielelläni tehnyt työtä myös muilla osastoilla, esimerkiksi pesulassa. Vielä nykyäänkin 87-vuotiaana työskentelen yhä useita tunteja viikossa ja olen laskostamassa pyyheliinoja. Jos olet joskus ollut kiertokäynnillä Beetelissämme, olemme ehkä tavanneet toisemme.

Ajan kuluessa minulla on ollut etu auttaa lukuisia ihmisiä omaksumaan totuus, äitini ja toinen lihallinen sisareni mukaan luettuna. Olen havainnut tosiksi äitini sanat: ”Hän tuntee – – sinut ja rakastaa sinua” samoin kuin psalmistankin sanat: ”Hän pitää sinusta huolen.” (Psalmi 55:23) Mikä ilo onkaan ollut rakastaa Jehovaa, samalla kun hän on pitänyt minusta huolen ystävänään!

[Alaviitteet]