Loistava ura

57 vuotta lähetystyöntekijänä

Kertonut Eric Cooke

AAMUAURINGON valjussa valossa nojauduin Englannin kanaalin poikki liikennöivän laivan partaaseen ja tuijotin horisontissa näkyvää täplää. Veljeni ja minä olimme edellisenä iltana lähteneet Southamptonista Englannista, ja matkamme päämäärä oli Saint-Malo Ranskassa. Turistejako? Ei, vaan meidän tarkoituksemme oli viedä Jumalan valtakunnan sanoma Ranskaan. Saavuttuamme Saint-Maloon noudimme polkupyörämme ja poljimme etelään.

Tällä tavoin nuorempi veljeni John ja minä aloitimme lähetystyön ulkomailla yli 57 vuotta sitten. Mikä johti siihen, että ryhdyimme kokoajanpalvelukseen? Mikä sai meidät jättämään vakiintuneen elämän miellyttävässä englantilaisessa kodissa?

Mikä vaikutti elämäämme?

Vuonna 1922 äitini kävi kuuntelemassa esitelmän, jonka aiheena oli ”Missä ovat kuolleet?”. Se sävähdytti häntä, ja pian hänestä tuli vihkiytynyt Jehovan palvelija. Isä ei kuitenkaan ollut mielissään. Hän oli anglikaanisen kirkon jäsen, ja vuosikausien ajan hän vei meidät kirkkoon sunnuntaiaamuisin, kun taas äiti opetti meille iltapäivällä Raamattua.

Vuonna 1927 John täytti 14 vuotta ja alkoi käydä äidin kanssa kokouksissa sekä osallistua todistamiseen ovelta ovelle. Minä puolestani olin täysin tyytyväinen elämääni, olihan minulla hyvä asema suuressa pankissa (Barclay’s Bank). Kunnioituksesta äitiäni kohtaan aloin kuitenkin lopulta tutkia Raamattua ja Vartiotorni-seuran julkaisuja. Sen jälkeen hengellinen edistymiseni oli nopeaa, ja vuonna 1930 minut kastettiin.

Lopetettuaan koulun vuonna 1931 John aloitti kokoaikaisen sananpalveluksen tienraivaajana. Kun hän ehdotti, että ryhtyisin tienraivaukseen hänen kanssaan, hylkäsin pankkiurani ja seurasin hänen esimerkkiään. Päätöstämme vahvisti juuri saamamme uusi nimi: Jehovan todistajat. Ensimmäinen määräalueemme oli La Rochellen kaupunki ja sen ympäristö Ranskan länsirannikolla.

Tienraivausta Ranskassa pyöräillen

Kun pyöräilimme Saint-Malosta etelään, nautimme katsellessamme Normandian omenatarhoja ja nuuhkiessamme siideritehtaitten täyteläisiä tuoksuja. Emme voineet aavistaakaan, että historian verisimpiin kuuluvat taistelut hävittäisivät noita lähellä sijaitsevia Normandian rantoja 13 vuotta myöhemmin käytävän toisen maailmansodan aikana; emme myöskään aavistaneet, että kokoajanpalveluksemme kestäisi niin kauan. Sanoin leikilläni Johnille: ”Luulenpa, että pärjäämme viisi vuotta tienraivaajina. Harmagedon ei voi olla kovin kaukana!”

Pyöräiltyämme kolme päivää saavuimme La Rochelleen. Osasimme molemmat hiukan ranskaa, joten meillä ei ollut mitään vaikeuksia löytää itsellemme vaatimatonta kalustettua huonetta. Kävimme pyörinemme läpi kaikki kylät parinkymmenen kilometrin säteellä levittäen raamatullista kirjallisuutta. Sitten siirryimme toiseen kaupunkiin ja toimimme samoin sieltä käsin. Tuossa osassa Ranskaa ei ollut muita todistajia.

John oli opiskellut espanjaa koulussa, ja vuoden 1932 heinäkuussa Seura lähetti hänet palvelemaan Espanjassa. Minä jatkoin työtäni Etelä-Ranskassa, ja kahden vuoden aikana minulla oli eri tovereita Englannista. Koska emme voineet olla muutoin tekemisissä toisten todistajien kanssa, säännölliset rukoukset ja Raamatun tutkiminen olivat elintärkeitä hengellisen voimamme säilyttämiseksi. Kävimme myös kerran vuodessa Englannissa vuotuisissa konventeissa.

Vuonna 1934 meidät karkotettiin Ranskasta. Karkotuksesta oli vastuussa roomalaiskatolinen kirkko, joka oli silloin erittäin vaikutusvaltainen. Sen sijaan että olisin palannut Englantiin, lähdin kahden muun englantilaisen tienraivaajan kanssa kohti Espanjaa – pyöräillen, kuten tavallista. Nukuimme yöt vuoroin pensaitten alla, heinäsuovissa ja rannoilla. Lopulta saavuimme Koillis-Espanjassa sijaitsevaan Barcelonaan Johnin luo, ja hän toivotti meidät tervetulleiksi.

Espanjan tarjoama haaste

Siihen aikaan Espanjassa ei ollut lainkaan Jehovan todistajien seurakuntia. Työskenneltyämme joitakin kuukausia Barcelonassa siirryimme Tarragonaan. Siellä aloimme ensimmäistä kertaa käyttää kannettavaa gramofonia ja äänilevyjä, jotka sisälsivät lyhyitä raamatullisia puheita espanjan kielellä. Ne olivat erittäin tehokkaita, varsinkin täysissä kahviloissa ja viinituvissa.

Luoteessa sijaitsevassa Léridassa seuraamme liittyi yksinään toiminut todistaja Salvador Sirera. Meidän oleskelumme alueella rohkaisi häntä niin paljon, että hän palveli jonkin aikaa tienraivaajana. Nemesio Orus toivotti meidät Huescassa innokkaasti tervetulleiksi pieneen kotiinsa kellosepänliikkeensä yläkertaan. Hänelle johdimme ensimmäistä Raamatun kotitutkisteluamme eräästä Seuran varhaisimmista kirjasista. Pidimme tutkistelua muutaman tunnin päivittäin, ja pian hän ryhtyi kanssamme tienraivaajaksi.

Seuraavaksi työskentelimme Zaragozan kaupungissa, ja siellä meillä oli ilo auttaa Antonio Gargalloa ja José Romanosia, kahta hiukan alle 20-vuotiasta nuorukaista. He tulivat joka ilta pieneen huoneeseemme raamatuntutkisteluun, jota johdimme Hallitus-kirjasta. Aikanaan he molemmat aloittivat tienraivauksen kanssamme.

Fasisteiksi syytettyinä

Vaikeuksia oli kuitenkin tulossa. Espanjan sisällissota oli syttymässä, ja tuossa yhteenotossa saivat lopulta sadattuhannet ihmiset surmansa. Antonio ja minä jouduimme vaikeuksiin eräässä Zaragozan lähellä sijaitsevassa kylässä. Muuan nainen, joka otti joitakin kirjasiamme, luuli niitä katoliseksi propagandaksi ja syytti meitä fasisteiksi. Meidät pidätettiin ja vietiin poliisiasemalle. ”Mitä teette tässä kylässä?” kysyi ylikonstaapeli. ”Ihmiset ovat täällä kommunisteja eivätkä pidä fasistien propagandasta!”

Selitys, jonka annoimme työstämme, tyydytti häntä. Hän tarjosi meille ystävällisesti lounaan ja neuvoi meitä lähtemään kylästä vaivihkaa siestan aikana. Mutta kun lähdimme, väkijoukko oli odottamassa meitä. He sieppasivat kaiken kirjallisuutemme. Tilanne tuntui uhkaavalta. Olimme kuitenkin kiitollisia siitä, että ylikonstaapeli saapui paikalle ja puhui tahdikkaasti väkijoukolle. Hän sai heidät rauhoittumaan tarjoutumalla viemään meidät viranomaisten luo Zaragozaan. Siellä hän puhui puolestamme eräälle kaupungin virkailijalle, ja meidät vapautettiin.

Vuoden 1936 heinäkuussa, kun sisällissota alkoi, Antonio kieltäytyi taistelemasta Francon joukoissa, ja hänet teloitettiin. Kuinka iloisia John ja minä olemmekaan, kun saamme toivottaa hänet takaisin ylösnousseena ja nähdä jälleen hänen lempeän hymynsä!

Kommunisteiksi kutsuttuina Irlannissa

Hiukan ennen sisällissodan puhkeamista John ja minä menimme Englantiin tavanomaiselle vuosilomallemme. Sodan vuoksi oli mahdotonta palata Espanjaan, joten toimimme useiden viikkojen ajan tienraivaajina Kentin kreivikunnassa, lähellä kotiamme sijaitsevassa Broadstairsissa. Sitten saimme seuraavan aluemääräyksemme – Irlantiin. Seuran presidentti Joseph F. Rutherford järjesti meidät sinne levittämään erikoistraktaattia, jonka otsikkona oli You Have Been Warned (Teitä on varoitettu). Etelä-Irlannissa ei ollut lainkaan seurakuntia, vain joitakin erillään toimivia todistajia.

Tällä kertaa meitä syytettiin, katolisen papiston yllytyksestä, kommunisteiksi – syyte oli siis aivan päinvastainen kuin Espanjassa! Kerran raivostunut katolilaisten joukko tunkeutui taloon, jossa asuimme, vei kirjallisuuslaatikkomme ja poltti ne. Ennen paluutamme Englantiin vuoden 1937 kesällä koimme lukuisia samantapaisia välikohtauksia.

Toinen maailmansota ja Gileadiin

Kun toinen maailmansota julistettiin syyskuussa 1939, John palveli Bordeaux’ssa Ranskassa ja minä toimin seurakunnan valvojana Derbyssa Englannissa. Jotkut tienraivaajat, myös John, joka oli jälleen toverinani, vapautettiin pakollisesta asepalveluksesta, mutta toisilta, esimerkiksi minulta, vapautus evättiin. Olin siis sota-aikana väliin vankilassa ja väliin vapaana. Noiden sota-ajan vankiloiden olosuhteitten sietäminen vaati kestävyyttä, mutta tiesimme, että veljemme Euroopassa joutuivat kärsimään paljon enemmän.

Sodan jälkeen Vartiotorni-seuran uusi presidentti Nathan H. Knorr kävi Englannissa ja järjesti niin, että jotkut tienraivaajat menisivät New Yorkin osavaltion sisäosissa toimineeseen Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin valmennettaviksi lähetystyöhön. Niinpä John ja minä ylitimme Atlantin toukokuussa 1946 sodan aikana rakennetulla Liberty-laivalla.

Gileadin 8. kurssi oli ensimmäinen todella kansainvälinen kurssi. Oli todella sydäntä lämmittävä kokemus opiskella ja seurustella kokeneiden tienraivaajien kanssa tuon viisi kuukautta kestäneen kurssin aikana! Lopulta koitti päättäjäispäivä ja saimme vihdoinkin tietää määräalueemme. Minut määrättiin Etelä-Rhodesiaan, nykyiseen Zimbabween, ja John lähetettiin Portugaliin ja Espanjaan.

Lähetystyössä Afrikassa

Nousin maihin Etelä-Afrikan Kapkaupungissa marraskuussa 1947. Kurssitoverini Ian Fergusson ja Harry Arnott saapuivat toisella laivalla. Veli Knorr vieraili pian luonamme, ja olimme konventissa Johannesburgissa. Sitten jatkoimme matkaamme määräalueillemme – Ian Njassamaahan (nyk. Malawi), Harry Pohjois-Rhodesiaan (nyk. Sambia) ja minä Etelä-Rhodesiaan (nyk. Zimbabwe). Aikanaan Seura perusti sinne haaratoimiston, ja minut nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi. Maassa oli 117 seurakuntaa ja noin 3 500 julistajaa.

Pian saapui neljä uutta lähetystyöntekijää. He olettivat, että heidän määräalueellaan olisi savimajoja, öisin karjuvia leijonia, vuoteitten alla lojuvia käärmeitä ja alkeelliset olosuhteet. Kun he näkivät sen sijaan kukkivien puiden reunustamat Bulawayon puistokadut, nykyajan mukavuudet ja ihmiset, jotka halusivat kuunnella Valtakunnan sanomaa, he sanoivat sitä tienraivaajan paratiisiksi.

Kaksi henkilökohtaista muutosta

Kun minut kastettiin vuonna 1930, niiden asemaa, jotka saisivat ikuisen elämän maan päällä, ei ymmärretty kovinkaan selvästi. Niinpä sekä John että minä otimme osaa vertauskuviin muistonvieton yhteydessä, kuten kaikki muutkin tuohon aikaan. Näkemyksemme ei muuttunut vielä silloinkaan, kun Ilmestyksen 7. luvun ”suuri joukko” tunnistettiin vuonna 1935 ”lampaiden” maanpäälliseksi luokaksi. (Ilmestys 7:9; Johannes 10:16) Vuonna 1952 Vartiotornissa sitten julkaistiin sivulla 63 (suom. s. 78) selvennys maanpäällisen toivon ja taivaallisen toivon erosta. Me oivalsimme, että meillä ei ollut taivaallisen elämän toivoa, vaan että meidän toivomme kohdistui elämään paratiisimaassa. – Jesaja 11:6–9; Matteus 5:5; Ilmestys 21:3, 4.

Entä toinen muutos? Kiinnyin yhä syvemmin Myrtle Tayloriin, joka oli työskennellyt kanssamme kolme vuotta. Koska ilmeni, että hän tunsi samoin minua kohtaan ja että me molemmat arvostimme suuresti lähetystyötä, menimme kihloihin, ja meidät vihittiin heinäkuussa 1955. Myrtle on osoittautunut erinomaiseksi tueksi vaimonani.

Palvelus Etelä-Afrikassa

Vuonna 1959 veli Knorr vieraili Etelä-Rhodesiassa, ja Myrtle ja minä saimme uudeksi määräalueeksemme Etelä-Afrikan. Pian aloimme matkata, sillä minut määrättiin kierrostyöhön. Ne olivat suurenmoisia aikoja. Minä aloin kuitenkin ikääntyä, ja Myrtlen terveys oli jo aiheuttanut meille jonkin verran huolta. Jonkin ajan kuluttua emme enää jaksaneet pysyä kierrostyön edellyttämässä vauhdissa, joten perustimme lähetyskodin Kapkaupunkiin ja palvelimme siellä joitakin vuosia. Myöhemmin saimme jälleen uuden määräyksen, Natalin provinssissa sijaitsevaan Durbanin kaupunkiin.

Siellä saimme alueeksemme Chatsworthin, suuren intialaisyhteisön. Se oli siis ulkomaalainen aluemääräys ulkomaalaisen alueen sisällä – todellinen haaste meille iäkkäille lähetystyöntekijöille. Kun saavuimme alueelle vuoden 1978 helmikuussa, siellä oli enimmäkseen intialaisista koostunut 96 todistajan seurakunta. Meidän täytyi perehtyä hindujen uskonnolliseen ajatteluun ja opetella ymmärtämään heidän tapojaan. Se lähestymistapa, jota apostoli Paavali käytti todistaessaan Ateenassa, oli hyödyllinen esimerkki meille. – Apostolien teot 17:16–34.

Lähetystyön siunaukset

Olen nyt 78-vuotias ja takanani on 57 vuotta lähetystyötä. Miten rohkaisevaa onkaan nähdä niissä maissa saavutettu hämmästyttävä kasvu, joissa olen palvellut! Ranskassa on jo 100 000 Valtakunnan julistajaa, Espanjassa yli 70 000 ja Etelä-Afrikassa, jonka julistajamäärä saapuessamme oli 15 000, on nyt yli 43 000 julistajaa.

Nuoret, voitteko te olosuhteittenne puolesta aloittaa kokoajanpalveluksen? Jos voitte, niin voin vakuuttaa teille, että se on todella suurenmoinen ura. Sen lisäksi että se suojelee nykyajan nuoria vaivaavilta ongelmilta ja kiusauksilta, se voi myös muovata persoonallisuuttanne niin, että se mukautuu Jehovan vanhurskaisiin periaatteisiin. Jehovan palveleminen tänä aikana on todella suurenmoinen etu ja etuoikeus sekä nuorille että iäkkäille!

[Kuva s. 29]

Myrtle Cooken leirikeittiössä käy vieras