Jehova täyttää kaikki tarpeeni
Kertonut John E. (Ted) Sewell
JOKA askeleellamme tuon höyryisen Thaimaan viidakon läpi ajattelin: ’Täytyy olla helpompiakin keinoja päästä Bangkokista Burmaan!’ Jalat kipeinä ja hiestä märkänä tunsin eniten huolta siitä, ettemme vain kohtaisi tiikeriä, mustakarhua tai elefanttia, joiden tiedettiin vaeltelevan näissä viidakoissa – puhumattakaan myrkyllisistä käärmeistä. Miksi Frank Dewar ja minä olimme tekemässä tätä vaarallista matkaa?
Olimme kumpikin lähetystyöntekijöinä Thaimaassa ja olimme juuri saaneet tietää, että Rangoonissa Burmassa oli määrä pitää kolmipäiväinen konventti 26.–28. marraskuuta 1938. Niukat varamme vaativat meitä menemään Bangkokista Rangooniin halvimmalla mahdollisella tavalla, ja osa tuosta matkasta edellytti 80 kilometrin vaellusta viidakon halki.
Lähdimme matkaan Bangkokista junalla 16. marraskuuta, vaihdoimme pikkubussiin, meidät soudettiin Ping-joen yli suuressa, puunrunkoon koverretussa kanootissa, ja sitten aloitimme pitkän patikkamatkamme viidakon läpi. Frank oli perehtynyt karttoihin ja päätyi lopulta reittiin, joka näytti sopivalta. Meillä ei ollut teitä seurattavana, vaan ainoastaan matkailijoiden tekemä kinttupolku, joka pohjimmiltaan myötäili puhelinlinjaa.
Onneksi ainoat näkemämme eläimet olivat lukuisat puissa kiipeilevät apinat. Henkeäsalpaavan kauniit roikkuvat orkideat olivat odottamaton ilo. Iltapäivän varjojen pidetessä meitä alkoi huolestuttaa se, miten turvallista olisi nukkua viidakossa. Se erosi niin paljon Australian savannista, jolla olin usein nukkunut öisin taivasalla. Meitä oli myös varoitettu salakuljettajista, joiden tiedettiin ryöstävän ja aiheuttavan jopa ruumiillista vahinkoa matkailijoille.
Rohkeutemme petti, kun jouduimme vastatusten sellaisten tuimannäköisten miesten kanssa, joilla kaikilla oli suuri viidakkoveitsi roikkumassa vyöllään. He pysäyttivät meidät ja kysyivät, mihin olimme menossa. Kun selitimme, että olimme matkalla ollaksemme läsnä kristillisessä konventissa Rangoonissa, he katsoivat meitä epäluuloisesti, mutta jatkoivat matkaa vahingoittamatta meitä.
Pian tapasimme kaksi nuorta miestä, jotka näyttivät ystävällisemmiltä. Puutteellisella thain kielellämme palkkasimme heidät viemään meidät Burmaan. Pimeyden laskeutuessa saavuimme suuren puun juurelle, josta johti askelmat ylös puiselle lavalle oksien keskelle. Me neljä nukuimme siellä.
Seuraavan päivän iltaan mennessä saavuimme pieneen kylään, jossa saatoimme yöpyä erään alkeellisen talon kuistilla. Kolmantena päivänä saavuimme Mae Sotin kylään Burman rajalle. Siellä hyvästelimme oppaamme ja maksoimme heille mielihyvin heidän hyvistä palveluksistaan.
Päästyämme joen yli Burman puolelle kuljimme pikkubussilla vuoristoista tietä ja nousimme sitten Moulmeiniin menevään jokilaivaan. Matkamme viimeisen osan Rangooniin menimme junalla, mikä tuntui erittäin helpolta tuskallisen jalkapatikan jälkeen. Koko matkaan oli kulunut viikko, mutta se, että saimme nauttia hengellisestä seurasta veljiemme kanssa, oli kaiken vaivan arvoista. Se oli vain yksi niistä monista seikoista, jotka todistavat, että Jehova on täyttänyt kaikki tarpeeni. Mutta antakaahan kun kerron, miten päädyin Thaimaahan.
Hengellisten tarpeiden ymmärtäminen
Elämä ja tavat olivat muuttumassa syntyessäni Länsi-Australiassa vuonna 1910. Vuonna 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota näytti vauhdittavan noita muutoksia. Vaikka olin vain noin seitsenvuotias, muistan selvästi, kun äiti kirjoitti kirjeitä isälle, joka oli sotimassa Euroopassa. Erään kerran äiti sanoi minulle: ”Tiedätkö, että Raamattu sanoo, että tulee olemaan sotia ja sanomia sodista?” Hän ei selittänyt yhtään enempää, mutta uteliaisuuteni heräsi.
Vuosia myöhemmin joulukuussa 1934 palatessani ratsain maatilalle, jolla työskentelin, tapasin entisen koulutoverin, joka kertoi minulle, että joitakuita Jehovan todistajia oli saapunut äskettäin Perthistä. Hänen perheensä oli ostanut heidän kirjojaan, mutta päättänyt olla lukematta niitä. Uteliaana hankin häneltä Elämä-kirjan.
Ratsastaessani eteenpäin kirkkaassa yöilmassa kuutamo oli niin kirkas, että pystyin lukemaan jokaisen luvun suurella painetun otsikon. Kun saavuin maatilalle, jatkoin lukemista öljylampun valossa. Silloin sain ensi kerran tietää, että Jumalalla on persoonanimi: Jehova. Olin iloinen oppiessani, että Jumalalla on suurenmoinen tarkoitus maamme suhteen: maasta tulee paratiisi, josta uskollinen ihmiskunta saa nauttia. Tässä kirjassa tosiaankin vastattiin kaikkiin kysymyksiini!
Ensimmäiset ihmiset, joille halusin kertoa oppimastani, olivat vanhempani, jotka asuivat pienellä maatilalla 140 kilometrin päässä. Se merkitsi puolentoista päivän ratsastusta. Kun kerroin äidille, mitä olin oppinut, hän yllätti minut sanomalla, että hänkin tutki ja nautti samasta raamatullisesta kirjallisuudesta! Kotiin päin suuntautuvalla pitkällä ratsastuksellani viikkoa myöhemmin minulla oli paljon ajateltavaa, sillä olin oppinut, ettei Jumala vaadi pelkästään tietoa ja uskoa. Tiesin nyt, että tosi kristityn täytyy seurata Jeesusta Kristusta ja palvella Jehovaa henkilökohtaisesti saarnaamalla toisille. Niinpä päätin yrittää tehdä niin joka viikonloppu siitä lähtien.
Jännittäviä mahdollisuuksia avautuu
Todistaakseni harvaan asutulla maanviljelysalueellamme ostin T-mallisen Fordin, joka oli muutettu käytännölliseksi pieneksi kuorma-autoksi. Vuodevaatteet ja joitakin muita välttämättömyyksiä mukanani kävin maanviljelijöiden luona koko lauantai-iltapäivän, nukuin autossa ja jatkoin sitten todistamista maatilalta maatilalle sunnuntaiaamuna. Myöhään iltapäivällä palasin kotiin.
Huhtikuussa 1936 vertauskuvasin vihkiytymiseni kasteella pienessä, Perthissä pidetyssä konventissa. Yksi puheista tähdensi kokoaikaista tienraivauspalvelusta. Tiesin, ettei minulla ollut mitään raamatullisia velvoitteita, jotka estäisivät minua osallistumasta tähän työhön, joten joulukuussa 1936 aloitin tienraivauksen.
Tuossa samassa kuussa kaksi sitkeää tienraivaajaa, Arthur Willis ja Bill Newlands, saapuivat Perthiin kuorma-autolla. He olivat lähteneet itärannikolla sijaitsevasta Sydneystä yhdeksän kuukautta aikaisemmin ja tehneet todistamismatkan Australian halki. Voit kuvitella, miten jännittynyt olin, kun Seura määräsi minut heidän kanssaan heidän paluumatkalleen. He antoivat minulle verrattoman arvokasta valmennusta, jota en ole koskaan unohtanut.
Nullarborin laakion halki
Nimi Nullarbor merkitsee ”ei puita”. Se kuvailee sopivasti keskellä Australiaa sijaitsevaa kuivaa, puutonta tasankoa. Silloin 1930-luvun puolivälissä kulkemamme reitti käsitti noin 1 600 kilometriä hankalinta kuviteltavissa olevaa tietä.
Joka yö nukuimme kenttävuoteilla, tavallisesti ulkona kirkkaan taivaan alla. Tuossa osassa maata sataa vain vähän eikä siellä ole käytännöllisesti katsoen lainkaan kastetta. Asettuessamme joka ilta puhtaassa, saastumattomassa ilmassa kirkkaana loistavan tähtitaivaan alle mieleeni muistuivat usein 19. Psalmin alkusanat: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaanvahvuus ilmoittaa hänen kättensä tekoja.”
Nullarborin poikki kulkevan rautatielinjan sanotaan olevan pisin suora rautatienpätkä maailmassa. Se kulkee 480 kilometriä ilman pienintäkään mutkaa tai kaarretta. Nautimme todistamisesta pienissä rautatien varrella sijaitsevissa yhdyskunnissa, ja puhuimme lammasfarmeilla tai karjatiloilla asuville ihmisille. Tuossa osassa Australiaa maatilat olivat suunnattoman suuria. Muistan erään yli 4 000 neliökilometrin suuruisen farmin, jolla maatalo sijaitsi noin 80 kilometrin päässä pääportilta.
Lopulta saavuimme Sydneystä länteenpäin, Sinisillä vuorilla sijaitsevaan Katoombaan juuri ajoissa 26. maaliskuuta 1937 pidettävää muistonviettoa varten. Matkustustehtävämme oli ollut nautittava ja hengellisesti antoisa, mutta oli miellyttävää vaihtelua, kun viivyimme jonkin aikaa Jumalan kansan seurakunnan yhteydessä.
Ottaako vai eikö ottaa osaa?
Tuon vuoden 1937 muistonvieton aikaan oli vielä epäselvyyttä ”muiden lampaitten” suhteen. (Johannes 10:16) Joidenkin mielestä jonkun osoittaman uskon ja kristillisen innon määrä osoittaisi, oliko hän saanut taivaallisen kutsun vai ei. Niinpä monien muitten samassa tilanteessa olevien kanssa otin osaa vertauskuviin. Seuraavana vuonna me jotkut tienraivaajat olimme jälleen huolissamme siitä, ottaisimmeko osaa vertauskuviin.
Sisimmässämme odotimme elämää paratiisimaassa, mutta monien mielestä intomme ja tienraivauspalveluksemme olivat todisteena siitä, että olimme hengellä voideltuja. Aivan ajallaan Jehova antoi meille vastauksen maanpäällisen järjestönsä välityksellä. Juuri tuona muistonviettoiltapäivänä, 15. maaliskuuta 1938, saapui Vartiotornin numero. Sen pääkirjoitus ”Hänen laumansa”, oli yksityiskohtainen tutkielma Johanneksen 10:14–16:sta. Miten ilahtuneita olimmekaan saadessamme selvän selityksen, joka vastasi kysymyksiimme!
Kirjoituksessa kerrottiin esimerkkejä siitä, miten Jumalan henki toimi voimakkaasti hänen palvelijoissaan muinoin ja sai heidät tekemään voimallisia tekoja kauan ennen kuin alettiin esittää taivaallista kutsua. Samalla tavoin Jumala panee nykyään henkeään niiden maan päällä olevien vihkiytyneiden palvelijoidensa päälle, joille hän on antanut maallisen toivon. Sen vuoksi olimme kiitollisia ymmärtäessämme, mikä ero on sillä, että on siinnyt pyhästä hengestä, ja sillä, että on saanut Jumalan hengen voiman tehdä hänen tahtonsa.
Kutsu ’tavoitella’
Muita vuoden 1938 sykähdyttäviä tapahtumia olivat Vartiotorni-seuran presidentin, veli Rutherfordin, vierailu ja Sydneyn urheilukentällä pidetty konventti. Konventissa kutsuttiin kaikkia halukkaita tienraivaajia palvelemaan Burmassa, Malaijassa, Siamissa (nykyisessä Thaimaassa) ja Jaavassa (nykyisessä Indonesiassa). Hector Oates, Fred Paton ja minä olimme iloisia saadessamme määräyksen Burmaan.
En ollut koskaan aikaisemmin jättänyt Australian rannikkoa. Mutta kahden kuukauden kuluessa olimme muiden tienraivaajien kanssa laivalla matkalla määräpaikkoihin. Nousimme maihin Singaporessa 22. kesäkuuta 1938, ja Bill Hunter, joka oli jo siellä tienraivaajana, oli meitä vastassa satamalaiturilla. Miten oudolta ja mielenkiintoiselta kaikki vaikuttikaan, kun näimme paikallisten ihmisten vaatteet ja tavat ja kuulimme kieliä, joita emme pystyneet ymmärtämään.
Veli Hunter ojensi minulle Australiasta tulleen sähkösanoman, jossa määräykseni muutettiin Burmasta Malaijaksi. Fred Patonin ja Hector Oatesin oli määrä jatkaa Burmaan ilman minua. Olin iloinen saadessani tietää, että työskentelisin kahden kokeneen lähetystyöntekijän, Kurt Gruberin ja Willi Unglauben, kanssa. He olivat kotoisin Saksasta, mutta olivat palvelleet Malaijassa jonkin aikaa.
Vietettyäni Malaijassa kolme kuukautta minut määrättiin Thaimaahan. Willi Unglauben oli määrä tulla mukaani yhdessä Frank Dewarin kanssa, joka oli ollut aiemmin lähetystyössä siellä. Saavuimme sinne junalla syyskuussa 1938, löysimme itsellemme väliaikaisen asuinpaikan ja pääsimme alkuun todistamistyössä. Huomasimme, että thaimaalaiset olivat ystävällisiä ja kärsivällisiä, kun painiskelimme heidän ilmeikkään kielensä kanssa.
Virkistävä konventti Rangoonissa
Juuri Bangkokista Thaimaasta teimme aiemmin kuvailemani uuvuttavan matkan Rangooniin Burmaan. Silloin pidettiin ensimmäistä kertaa konventti Burmassa, ja kaunis kaupungintalo oli ääriään myöten täynnä, kun yli tuhat ihmistä tuli kuulemaan esitelmää. Ovet täytyi sulkea, koska ei ollut enää tilaa useammille. Burmassa ja naapurimaissa oli vain vähän todistajia, joten useimmat niistä, jotka tulivat kuulemaan esitelmää, olivat ihmisiä, jotka olivat noudattaneet tuhansien ennen konventtia jaettujen jakeluilmoitusten kutsua.
Meille, jotka olimme tulleet eristyksissä sijaitsevilta lähetyskentiltä, se oli todella hengellistä piristyslääkettä. Mutta konventin päätyttyä palasimme kotiin Thaimaahan – tällä kertaa kuitenkin helpompaa reittiä, joka ei vaatinut viidakon läpi kävelemistä.
Sota ja japanilaisten maahan tunkeutuminen
Sodan myrskypilvet siirtyivät nyt uhkaavasti kohti Kaakkois-Aasiaa. Kun Japanin sotavoimat siirtyivät asemiin Thaimaahan, Jehovan todistajien työ kiellettiin. Kaikki englantilaiset, amerikkalaiset ja hollantilaiset suljettiin leiriin sodan ajaksi. George Powell, tienraivaaja, joka oli muuttanut Singaporesta tullakseen meidän kanssamme Bangkokiin, vangittiin kanssani. Yhdessä vietimme leirissä kolme vuotta kahdeksan kuukautta.
Tuona aikana meidät pidettiin niin suljettuina, ettemme pystyneet saamaan mitään uutta kirjallisuutta tai viestiä Seuralta. Koimme kuitenkin, miten psalmistan lupaus toteutui: ”Herra tukee kaikkia kaatuvia, ja kaikki alaspainetut hän nostaa.” – Psalmi 145:14.
Takaisin Australiaan
Kun sota päättyi vuonna 1945, palasin Australiaan. Hyvän ruoan ja suotuisampien elinolosuhteiden ansiosta sain hyvän terveyteni takaisin ja saatoin aloittaa tienraivauksen uudelleen. Sitten vuonna 1952 minut määrättiin matkatyöhön kierrosvalvojaksi, ja nautin tästä edusta seuraavat 22 vuotta. Vuonna 1957 avioiduin Isabellin kanssa, joka oli ollut tienraivaajana 11 vuotta, ja jatkoimme kierrostyössä aviomiehenä ja vaimona.
Terveysongelmat alkoivat tehdä alituisen matkustamisen vaikeaksi, joten vuonna 1974 asetuimme tienraivaajiksi Melbourneen. Palvelen yhä kierrosvalvojan sijaisena aika ajoin ja äskettäin minulla oli etu toimia opettajana tienraivaajien palveluskoulussa. Kaikessa tässä työssä vaimoni on tukenut minua uskollisesti ja iloisesti. Nyt 78-vuotiaana olen hyvin kiitollinen Jehovalle, koska hän edelleenkin täyttää kaikki tarpeeni.
Ajatellessani menneitä vuosia mietin usein sitä, miten Jehova on valmentanut meitä, auttanut meitä selviytymään erehdyksistämme ja kurittanut meitä puhdistaakseen meitä hänen palvelijoinaan. Muistan tapauksia, jolloin Jumala on antanut minulle keinot selviytyä koettelemuksista, jotka menivät ihmisen sietokyvyn yli. Nämä muistot ovat voiman lähde ja muistuttavat alituisesti siitä, että Jehova on todella täyttänyt kaikki tarpeeni.
[Kuva s. 10]
Äskettäin otettu kuva minusta ja vaimostani Isabellista
[Kuva s. 12]
Todistamista Nullarborissa