Antoisa elämämme lähetystyöntekijöinä Afrikassa
Kertonut John Miles
TAPAHTUMAPAIKKANA on riistan rauhoitusalue Luoteis-Zimbabwessa. Vaimoni Val ja minä olemme ajamassa kuuluisille Victorian putouksille päin. Me emme kylläkään ole turisteja, vaan lähetystyöntekijöitä, ja meidät on lähetetty tänne työskentelemään paikallisten afrikkalaisten parissa. Ajaessamme erään mutkan taakse tien vieressä seisoo valtava elefantti. Pysäytän moottorin ja nojaudun ulos ikkunasta näpätäkseni valokuvan. Olen juuri ottamaisillani toista kuvaa, kun Val huutaa:
”Se tulee meitä kohti!”
Käynnistän nopeasti moottorin, mutta se sammuu. Miten kiperä tilanne! Elefantti pysähtyy ja nousee takajaloilleen polkeakseen meidät maahan. Juuri parahiksi moottori käynnistyy uudelleen, ja me syöksymme pensaikkoon. Onneksi siellä ei ole kiviä eikä puita estämässä pakoamme. Päätämme antaa herra Jättiläiselle etuajo-oikeuden ja jatkamme eri reittiä.
Toinen tapaus: Tällä kertaa olemme Lesothon vuoristovaltakunnassa Etelä-Afrikassa. On sunnuntai-iltapäivä pääkaupungissa Maserussa. Olemme palaamassa kotiin nautittuamme kristillisestä kokouksesta paikallisten uskovien toverien kanssa. Yhtäkkiä kaksi nuorta rosvoa hyökkää kimppuumme. Toinen iskee minua nyrkillä ja toinen hyppää selkääni. Ravistan hänet niskastani, ja hän kääntyy Valin puoleen tarttuen tämän laukkuun. Val huutaa: ”Jehova! Jehova! Jehova!” Mies päästää heti paikalla irti hänen laukustaan ja peräytyy häkeltynyt ilme kasvoillaan. Se heistä, joka hakkaa minua, peräytyy myös – nyrkit ilmaa sohien. Kiirehdimme matkaan suuresti helpottuneina tavatessamme toisia uskovia linja-autopysäkillä. – Sananlaskut 18:10.
Kumpikin edellä kerrotuista tapauksista kesti ainoastaan muutaman minuutin, mutta ne kuuluvat niihin moniin unohtumattomiin muistoihin, joita meillä on palveltuamme 32 viime vuotta lähetystyöntekijöinä Afrikassa. Miten me tulimme tänne? Miksi meistä tuli lähetystyöntekijöitä? Onko elämä ollut antoisaa?
Amerikkalainen maatyömies oppii totuuden
Kaikki sai alkunsa vuonna 1939, kun tapasin Val Jensenin Yakimassa Yhdysvaltain Washingtonin osavaltiossa. Olin tuolloin työssä eräällä maatilalla, jonka taloudenhoitajaksi Val oli otettu. Hän puhui minulle usein Raamatusta. Minuun teki vaikutuksen muun muassa se, kun hän selitti, ettei helvetti ole kuuma paikka. (Saarnaaja 9:5, 10; Apostolien teot 2:31; Ilmestys 20:13, 14) Vaikken käynytkään kirkossa, tiesin, mitä papit opettivat helvetistä, ja se, mitä Val näytti minulle Raamatusta, kuulosti järkevämmältä.
Valin isästä ja äidistä oli tullut Jehovan todistajia vuonna 1932. Valkin alkoi tutkia Raamattua, ja hänet kastettiin syyskuussa 1935. Tutustuttuamme Val kutsui minut kokouksiin valtakunnansalille. Noudatin kutsua ja nautin siellä tapaamieni ihmisten seurasta aina silloin, kun maanviljelykseltä liikeni aikaa niin, että saatoin mennä sinne. Elämä maatilalla oli yhä ensi sijalla. Vähitellen aloin kuitenkin suhtautua kokouksiin vakavammin, ja paikalliset todistajat pyysivät minua osallistumaan talosta-taloon-saarnaamiseen. Tämän tekeminen kotikaupungissani näytti minusta kuin vaikealta loppukokeelta. Mutta läpäisin sen.
Vuonna 1941 sattui kaksi ikimuistettavaa tapahtumaa: maaliskuussa minut kastettiin vihkiytyneenä Jehovan todistajana, ja myöhemmin Val ja minä menimme naimisiin. Näiden tapahtumien jälkeen lokakuussa 1942 aloitimme kokoaikaisen saarnaamistyön tienraivaajina Pohjois-Dakotan kaakkoisosassa.
Emme koskaan unohda sitä, mitä tapahtui seuraavana vuonna. Se oli virstanpylväs Jehovan todistajien historiassa. 1. helmikuuta 1943 lähetystyöntekijöiden valmennus sai alkunsa Vartiotornin raamattukoulun Gileadin ensimmäisellä kurssilla. Kaksi kuukautta myöhemmin olin läsnä ”Kutsu toimintaan” -konventissa Aberdeenissa Etelä-Dakotassa. Siellä kuvailtiin ulkomaisesta lähetyspalveluksesta saatavia siunauksia, ja sydämessämme heräsi halu käydä Gilead ja tulla lähetystyöntekijöiksi.
Työskenteleminen lähetyspalvelus päämääränä
Yhdeksän vuotta oli kuluva, ennen kuin saavuttaisimme päämäärämme. Tuona aikana meillä oli muita erinomaisia palvelusetuja, samoin kuin joitakin vastoinkäymisiä. Oltuamme puolitoista vuotta tienraivaajina Pohjois-Dakotassa anoimme tienraivausaluetta Missourista. Anomuksemme hyväksyttiin, ja asetuimme Rollan kaupunkiin. Alueemme käsitti koko Phelpsin kreivikunnan, jossa toimi ainoastaan yksi todistaja. Vietimme siellä kolme miellyttävää vuotta ja olimme mukana perustamassa sinne seurakuntaa.
Sitten kohtasimme ongelman, joka horjutti toiveitamme tulla lähetystyöntekijöiksi. Rahamme loppuivat. Huono asiainhoito ja uskon puute siihen, että Jehova huolehtisi meistä, sai meidät lopettamaan tienraivauksen. Aikomuksenamme oli, että näin olisi ainoastaan muutamia kuukausia, mutta kului puolitoista vuotta, ennen kuin aloitimme tienraivauksen uudelleen. Tällä kertaa olimme päättäneet, ettemme tekisi toista kertaa samoja virheitä. Saimme uuden aluemääräyksemme Reardanin kaupungissa Washingtonin osavaltiossa sijaitsevaan seurakuntaan. Osa-aikaista työtä oli vaikea löytää, joten meidän täytyi luottaa hyvin paljon siihen, että Jehova pitää huolta päivittäisistä tarpeistamme. – Matteus 6:11, 33.
Alueeseemme kuului useita lähiseudun pikkukaupunkeja. Eräänä päivänä meidän täytyi tehdä noin 130 kilometrin edestakainen matka käydäksemme kertomassa ihmisille Valtakunnan sanomaa. Meillä ei ollut riittävästi bensiiniä, mutta emme antaneet sen estää itseämme. Matkallamme kaupungista poikkesimme postitoimistoon, ja arvaapa mitä löysimme? Siellä meitä oli odottamassa kirje serkultani, joka oli juuri alkanut tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Kirjeessä oli sekki, josta saatavalla rahalla täyttäisimme tankkimme, ja rahaa jäisi vielä jäljelle. ”Aioimme antaa tämän lahjoituksen poikakodille”, he kirjoittivat, ”mutta päätimme, että te tarvitsette sitä kipeämmin kuin Isä Flanagan.” Miten oikeassa he olivatkaan!
Tämänkaltaiset kokemukset tähdensivät Jeesuksen lupauksen totuudellisuutta: ”Etsikää – – jatkuvasti hänen [Jumalan] valtakuntaansa, niin nämä [aineelliset välttämättömyydet] lisätään teille.” (Luukas 12:31) Tämä oli kallisarvoista valmennusta, joka auttaisi meitä jatkamaan muista ongelmista huolimatta.
Eräänä talvena meillä oli vain vähän hiiliä varastossamme. Sallisimmeko tilanteen horjuttaa päätöstämme jatkaa tienraivaustamme? Esitimme asian Jehovalle rukouksessa ja menimme nukkumaan. Kuuden aikaan seuraavana aamuna ovellemme koputettiin. Ovella oli muuan veli ja hänen vaimonsa, jotka paluumatkallaan sukulaisten luo tekemältään vierailulta olivat päättäneet käydä tervehtimässä meitä. Sytytimme tulen, panimme viimeisen hiilenpalan palamaan, ja keitimme pannullisen kahvia. Nauttiessamme heidän seurastaan veli kysyi yhtäkkiä: ”Onko teillä riittävästi hiiliä?” Val ja minä katsahdimme toisiamme ja aloimme nauraa. Hiili oli juuri sitä, mitä me tarvitsimme heti. He antoivat meille 10 dollaria, jolla tuohon aikaan sai ainakin puoli tonnia hiiliä.
Erään toisen kerran, kun oli määrä pitää kierroskonventti, meillä oli käytössämme vain viisi dollaria. Lisäksi autoveromme oli määrä maksaa heti konventin jälkeen. Päätimme panna ensimmäiset asiat ensimmäisiksi, ja olimme läsnä konventissa. Veljiemme anteliaan hengen ansiosta palasimme alueellemme mukanamme 15 dollaria. Autovero maksoi 14,50 dollaria!
Nautimme tienraivauspalveluksestamme Washingtonin itäosassa, ja monista perheistä, joiden kanssa tutkimme Raamattua, tuli lopulta uskollisia Jehovan todistajia. Oltuamme kaksi vuotta tuolla alueella sain kuitenkin kirjeen Vartiotorni-seuralta, jossa sanottiin, että minua oli suositeltu palvelemaan matkapalvelijana eli sellaisena, joka vierailee kierroksella olevissa Jehovan todistajien seurakunnissa ja rohkaisee niitä. ”Jos sinut nimitetään, otatko vastaan tämän tehtävän?” Seura kysyi ja lisäsi: ”Ilmoita vastaus heti.” Tarpeetonta sanoa, että vastaukseni oli myöntävä. Tammikuusta 1951 alkaen vietimme puolitoista vuotta suurella kierroksella, joka käsitti Pohjois-Dakotan länsipuolen ja Montanan itäpuolen.
Tuona aikana saimme toisen yllätyksen: kutsun tulla Gileadin 19. kurssille! Täyttyisikö toiveemme vihdoinkin? Valitettavasti seurasi toinen kirje, jossa sanottiin, että kurssi oli täyttynyt muista maista tulevilla veljillä. Se oli takaisku, mutta meitä ei ollut jätetty laskuista! Muutamaa kuukautta myöhemmin saimme kutsun 20. kurssille, jolle meidät otettiin vastaan syyskuussa 1952.
Gileadista Afrikkaan
Miten arvostimmekaan Jehovan hyvyyttä, kun hän toi meidät yhteen yli sadan oppilaan kanssa, jotka olivat kotoisin monista osista maailmaa: Australiasta, Uudesta-Seelannista, Intiasta, Thaimaasta, Filippiineiltä, Skandinaviasta, Englannista, Egyptistä ja Keski-Euroopasta! Tämä auttoi meitä näkemään, miten laajalle alueelle Jehova oli järjestänyt Valtakunnan sanoman saarnaamisen. – Matteus 24:14.
Aika Gileadissa kului nopeasti, ja valmistuimme tuosta koulusta helmikuussa 1953. Yhdessä neljän muun kanssa meidät määrättiin Pohjois-Rhodesiaan (nykyään Sambia) Afrikkaan. Seura salli meidän kuitenkin ystävällisesti jäädä Yhdysvaltoihin sen kansainvälisen konventin ajaksi, joka oli määrä pitää Yankee-stadionilla myöhemmin tuon vuoden heinäkuussa. Konventtia edeltävinä kuukausina ja hieman sen jälkeen palvelin kierrosvalvojana Oklahoman itäosassa.
Marraskuussa 1953 Val ja minä yhdessä kuuden muun lähetystyöntekijän kanssa nousimme rahtilaivaan, jonka määränpäänä oli Afrikka. Nousimme maihin Durbanissa Etelä-Afrikassa ja matkustimme junalla pohjoiseen Etelä-Rhodesiaan (nykyään Zimbabwe). Täällä kaksi jätti meidät ryhtyäkseen lähetyspalvelukseensa Salisburyssä (nykyään Harare), kun taas loput meistä jatkoimme Kitween Pohjois-Rhodesiaan.
Val ja minut määrättiin Mufuliran kaivoskaupunkiin, missä oli muutamia kiinnostuneita perheitä muttei seurakuntaa. Jehova siunasi talosta-taloon-saarnaamistyötämme. Aloitimme monia raamatuntutkisteluja, ja pian monet kiinnostuneet alkoivat käydä kristillisissä kokouksissa. Useiden kuukausien kuluttua meidät kutsuttiin täyttämään vapaita paikkoja Vartiotorni-seuran haaratoimistossa Luanshyassa. Myöhemmin meille annettiin toinen aluemääräys palvella lähetystyöntekijöinä Lusakassa. Siellä ollessamme palvelin aika ajoin joidenkin englantia puhuvien seurakuntien kierrosvalvojana.
Antoisaa elämää savannilla
Sitten vuonna 1960 meidät siirrettiin Etelä-Rhodesiaan, missä minut määrättiin palvelemaan piirivalvojana mustien veljien keskuudessa. Osittain tähän sisältyi seurakunnissa vieraileminen ja kierros- ja piirikonventtien valvominen. Useimmat näistä seurakunnista olivat maaseudulla, joten meidän täytyi oppia elämään savannilla, ruohoaavikolla. Ajattelimme, että jos veljemme pystyivät elämään aavikolla, mekin pystyisimme.
Vartiotorni-seuran haaratoimisto varusti meidät puolentoista tonnin painoisella avolavapakettiautolla. Takaosaa peitti pelti, jossa oli kaksoisovet lastaamista varten. Ohjaamon ja takaosan väliset ikkunat olivat juuri tarpeeksi suuret niin, että niistä saattoi kiivetä läpi, ja niitä peittivät muoviverhot. Kotitalousvarusteisiimme kuului auton takaosaan rakennettu vuode, jossa oli vaahtokumipatja. Meillä oli astiakaappina laatikko ja petroolilla toimiva painekeitin. Lisäksi meillä oli siirrettävä vaatekaappi ja teltta.
Pian sen jälkeen kun olimme aloittaneet lähetystyömme maan länsiosassa, jokin tuntematon hyönteinen puri minua. Se sai jalkani turpoamaan ja aiheutti korkean kuumeen. Tilannetta pahensi vielä se, että sää muuttui huonoksi ja alkoi sataa rankasti. Hikosin niin paljon, että vuodevaatteet täytyi vaihtaa toistuvasti. Puoliltaöin Val päätti, että minun pitäisi mennä lääkäriin. Hän ajoi kohti päätietä, mutta ajoneuvo juuttui mutaan. Valin yrittäessä siirtää sitä eteen- tai taaksepäin, ainoana seurauksena oli se, että minä sain kunnon ravistelun. Kun Val oli vakuuttunut, ettei hän voisi tehdä enää enempää, hän kääriytyi viimeiseen kuivaan huopaan ja tuli kanssani auton takaosaan kaatosateen yhä jatkuessa.
Aamu toi helpotuksen. Voin paremmin, sade oli lakannut ja veljet, jotka olivat saapuneet valmistamaan konventtia, työnsivät ajoneuvomme mudasta. Bulawayossa toiset ystävälliset veljet veivät minut sairaalaan, ja saatuani hoitoa pystyin palaamaan ja jatkamaan konventtijärjestelyjä.
Juuri tuona aikana matkustaessamme eri seurakuntien välillä kohtasimme elefantin. Kohtasimme myös monia pienempiä luontokappaleita. Kärpästen ja moskiittojen lisäksi jotkut vierailijoista teltassamme olivat elomuurahaisia. Hyvin lyhyessä ajassa ne pystyivät tekemään reikiä mihin tahansa vaatteeseen tai kankaaseen, joka oli jätetty maahan. Erilaiset liskot ja hämähäkit, jotka kävivät luonamme, olivat harmittomia, mutta kobra, joka tuli, täytyi ajaa nopeasti ulos. Eivätkä skorpionitkaan olleet tervetulleita. Val kuvailee, että niiden pisto tuntuu siltä kuin joku moukaroisi hehkuvan naulan ihostasi sisään. Hänhän sen tietää, sillä häntä on pistetty neljä kertaa!
Nämä seikat saavat kenties savannielämän kuulostamaan kaikkea muuta kuin antoisalta, mutta emme ajatelleet niin. Meille se oli toimeliasta, tervettä ulkoilmaelämää, ja hengelliset siunaukset painoivat vaa’assa paljon enemmän kuin aineelliset epämukavuudet.
Oli aina uskoa vahvistavaa nähdä, miten maaseudulla asuvat veljet ponnistelivat ollakseen läsnä kokouksissa. Erääseen seurakuntaan kuului kaksi ryhmää, jotka asuivat 22 kilometrin päässä toisistaan vain kinttupolun yhdistäessä ne toisiinsa. Puolessa välissä noita ryhmiä sijaitseva ”valtakunnansali” oli suuri puu, jonka varjossa oli kiviä istumista varten. Kumpaankin ryhmään kuuluvat veljet kävelivät 11 kilometriä yhteen suuntaan ollakseen läsnä kokouksissaan kahdesti viikossa. Muistamme myös vanhahkon pariskunnan, joka käveli 120 kilometriä matkalaukkunsa ja huopansa mukanaan ollakseen läsnä kierroskonventissa. Nämä ovat vain kaksi esimerkkiä siitä, miten afrikkalaiset veljet arvostavat kehotusta olla ’jättämättä yhteen kokoontumistaan’. – Heprealaisille 10:25.
Joillakin alueilla paikalliset asukkaat alkoivat epäillä vaikutintamme, jotkut jopa niin, että he vihastuivat viipyessämme heidän paikkakunnallaan. Erään kerran pystytin telttamme lähelle konventtipaikkaa korkean ruohon ympäröimälle maapalalle. Kun konventin ohjelma oli päättynyt ja olimme olleet nukkumassa muutaman tunnin, heräsin ulkopuolelta kuuluvaan ääneen. Taskulamppuni valossa saatoin erottaa jonkun hahmon seisomassa pienen puun takana.
”Mitä haluat?” huusin. ”Miksi piileskelet sen puun takana?”
”Hss veli”, kuului vastaus, ”kuulimme joidenkin ihmisten sanovan, että he aikovat sytyttää tämän ruohikon tuleen. Niinpä järjestimme teille vartion yöksi.”
He eivät olleet kertoneet meille vaarasta, jotta eivät olisi häirinneet untamme. He olivat kuitenkin halukkaita menettämään unensa suojellakseen meitä! Kun konventti sunnuntai-iltapäivänä päättyi, he järjestivät niin, että yksi auto ajoi edellämme ja toinen takanamme, kunnes olimme poissa vaaralliselta alueelta.
Oli myös antoisaa nähdä, millaisessa arvossa nämä nöyrät ihmiset pitävät Raamattua. Eräs seurakunta, jossa palvelimme, oli alueella, jossa kyläläiset kasvattivat maapähkinöitä. Tuon viikon aikana vaihdoimme kirjallisuutta ja Raamattuja laatikollisiin kuorimattomia maapähkinöitä. Kun vierailumme päättyi, lastasimme varusteemme, kirjallisuuden ja maapähkinät, ja lähdimme matkustamaan kohti seuraavaa konventtipaikkaa. Pian lähdettyämme alueelta meitä pyydettiin pysähtymään, koska joku yritti saada meidät kiinni. Pysähdyimme ja odotimme. Kävi ilmi, että kyseessä oli hyvin vanha nainen, joka kantoi maapähkinälaatikkoa päänsä päällä. Naisen saavutettua meidät hän oli niin uupunut, että hän kaatui maahan ja hänen täytyi maata siinä, kunnes hän saattoi vetää henkeä. Hän tosiaan halusi Raamatun! Meidän täytyi purkaa käytännöllisesti katsoen kaikki, mutta hänen toiveensa täyttämisestä sai mielihyvää. Vielä yksi Raamattu rakastaviin käsiin – ja vielä yksi laatikollinen maapähkinöitä autoomme!
Oli myös suurenmoista nähdä, miten Jehova kasvatti kierrosvalvojia vierailemaan Afrikan savannin monissa seurakunnissa. Tuohon aikaan Seuran oli vaikea löytää päteviä veljiä, joilla ei ollut perhevelvollisuuksia. Siksi ei ollut harvinaista, että kierrosvalvoja matkusti seurakunnasta seurakuntaan joko linja-autolla tai pyörällä vaimonsa ja kaksi tai kolme lasta, matkalaukut, huovat ja kirjallisuus mukanaan. Nämä veljet ja heidän perheensä työskentelivät todella kovasti ja valittamatta palvellakseen seurakuntia. Oli suuri etu palvella heidän kanssaan.
1970-luvulla sisällisota alkoi aiheuttaa ongelmia veljille, ja puolueettomuuskysymys pani monet heistä ankariin uskollisuuden kokeisiin. (Johannes 15:19) Seura ajatteli, että oli parasta vaihtaa aluemääräystäni niin, ettei veljien tilannetta pahennettaisi tarpeettomasti. Niinpä vuonna 1972 minut kutsuttiin palvelemaan Salisburyn haaratoimistossa. Tämä soi minulle tilaisuuden auttaa uuden haaratoimiston rakentamisessa. Jonkin verran myöhemmin minut määrättiin kierrosvalvojaksi laajalla alueella sijaitseviin yksittäisiin englantia puhuviin seurakuntiin. Tämä vaati matkustamista pitkin ja poikin Zimbabwea. Joillakin alueilla tilanne oli niin vaarallinen, että meidän täytyi matkustaa hallituksen järjestämissä saattueissa, joita armeija valvoi lentokoneen ja helikopterin avulla.
Muuttomme Afrikan katolle
Sitten lähetysmääräyksessä tapahtui vielä yksi suuri muutos. Meidän oli määrä palvella Maserussa, Lesothon pääkaupungissa. Tämä on vuoristoista seutua, jota joskus kutsutaan Afrikan katoksi, ja täällä on monia luonnonkauniita paikkoja.
Vaikka arvostammekin kauniita maisemia ja nautimme niistä, ne eivät olleet tänne tulomme tarkoitus. Me olemme täällä auttamassa löytämään ”kalleuksia”, joista puhutaan Haggain 2:7:ssä. Tämä on pieni maa, jossa on asukkaita ainoastaan puolitoista miljoonaa. Kun saavuimme vuonna 1979, keskimäärin 571 Jehovan todistajaa osallistui ”tämän valtakunnan hyvän uutisen” saarnaamiseen joka kuukausi. (Matteus 24:14) Maserussa sijaitseva seurakunta kasvoi siihen pisteeseen, että se täytyi jakaa. Aivan äskettäin huhtikuussa 1988 ilomme oli ylimmillään, kun saavutimme uuden 1 078 Valtakunnan julistajan huipun.
Sillä välin työ edistyy jatkuvasti aikaisemmilla lähetyskentillämme Sambiassa ja Zimbabwessa. Kun ensi kerran saavuimme Afrikkaan noin 35 vuotta sitten, noissa kahdessa maassa oli yhteensä 36 836 Valtakunnan julistajaa. Nykyään tuo luku on 82 229. Etu osallistua pienellä osuudella tähän kasvuun on ollut meille ihana palkinto.
”Maistakaa ja katsokaa, kuinka Herra [”Jehova”, UM] on hyvä”, kirjoitti psalmista Daavid. (Psalmi 34:9) ’Maku’, jonka olemme saaneet lähetyspalveluksesta, on saanut meidät vakuuttuneiksi näiden sanojen totuudellisuudesta. Itse asiassa aina vuodesta 1942 lähtien, jolloin aloitimme kokoajanpalveluksen yhdessä, elämämme on ollut täynnä siunauksia, kun olemme kokeneet Jehovan runsaan hyvyyden. Työtä on vielä paljon tehtävänä. Miten kiitollisia olemmekaan Jehovalle siitä, että meillä on vielä jonkin verran voimaa ja terveyttä käytettäväksi hänen palveluksessaan!
[Kuva s. 24]
John Miles vaimonsa Valin kanssa