Elinikäiset tienraivaustoverit
Eräässä Cardiffissa Walesissa sijaitsevassa siistissä ja yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa pidetty seurakunnan kirjantutkistelu on juuri päättynyt. Tutkistelunjohtaja kiittää kahta jo yli 80-vuotiasta tienraivaajasisarta, Maud Clarkia ja Mary Grantia, heidän vieraanvaraisuudestaan ja kannustaa heitä muistelemaan menneitä ...
Maud: Siitä on nyt 65 vuotta, kun Mary ja minä ensi kerran tapasimme toisemme ja meistä tuli tienraivaustoverit.
Mary: Niin, se tapahtui vuonna 1923 eräänä kylmänä, lumisena tammikuun iltana. Muistatko, Maud? Vein sinut suoraan Much Wenlockin rautatieasemalta asuntooni. Söimme jotain ja tutkimme sitten Tabernaakkelivarjoja yhdessä. Seuraavana aamuna läksimme polkupyörillämme saarnaamaan Shropshiren maanviljelijöille.
Ensimmäiset kosketukset totuuteen
Maud: Tietenkin me olimme valmiita tähän. Olimmehan molemmat olleet tienraivaajia jo jonkin aikaa. Olin jo nuorena tyttönä kiinnostunut Jumalan sanasta. Muistan opetelleeni seitsemän psalmia ulkoa ja lausuneeni ne kirkossa saadakseni itselleni ilmaisen Raamatun. Vuonna 1908, ollessani 11-vuotias, vanhin sisareni luki kirjan Jumalan aikakausisuunnitelma, jätti kirkon, johon kuuluimme, ja hänestä tuli raamatuntutkija. Raamatun totuuksista tuli kotona käymiemme keskustelujen aihe. Mutta kun isäni kuoli, aloin pohtia: ’Missä ovat kuolleet?’
Miten sykähdyttävää olikaan saada vastaus tuohon kysymykseen, kun menin katsomaan kotikaupungissani Sheffieldissä esitettyä Luomisnäytöstä. Siihen kuuluvassa elokuvassa, joka oli tahdistettu yhteen gramofonilta tulevan äänen kanssa, näin suunemilaisen naisen pojan kuolleista herättämisen. Opin siis, että kuolleet ovat tiedottomia, kunnes heidät herätetään kuolleista. – 2. Kuningasten kirja 4:32–37.
Erosin pian anglikaanisesta kirkosta ja ryhdyin niin kutsuttuun paimennustyöhön tarjoamaan raamatullista kirjallisuutta aivan samalla alueella, jossa minut tunnettiin siitä, että olin jaellut siellä kirkon lehtiä. Vertauskuvasin vihkiytymiseni Jehovalle elokuussa vuonna 1918 läheisessä Leedsin kaupungissa pidetyssä konventissa.
Vietettyäni onnistuneita lomia kahden kolporteeraajasisaren kanssa Derbyshiressä päätin tehdä tienraivauspalveluksesta elämäntehtäväni. Elokuussa vuonna 1922 aloitin työni ensimmäisellä määräalueellani Biggleswadessa Bedfordshiressä.
Yksi kolporteeraajista sanoi minulle: ”Jos pysyt tässä tehtävässä ensimmäiset puoli vuotta, voit pysyä jatkossakin.” Nuo ensimmäiset kuukaudet eivät olleet helppoja. Minulle sattui pyöräillessäni onnettomuus. Sitten ensimmäinen tienraivaustoverini palasi kotiin. Mutta olin päättänyt jatkaa, ja niinpä kirjoitin Seuralle ja pyysin uutta toveria. Ja Jehova antoi minulle Maryn!
Mary, sinähän asennoiduit totuuden puolelle aikaisemmin kuin minä, eikö niin?
Mary: Niin, Maud. Siihen aikaan asuimme Cardiffissa Etelä-Walesissa. Kun olin 16-vuotias, isoäitini kannusti minua lukemaan kirjan Jumalan aikakausisuunnitelma, jonka hän oli hankkinut raamatuntutkijoiden järjestämässä yleisökokouksessa. Jo nuorena olin aina halunnut ymmärtää Raamattua ja tulla lähetystyöntekijäksi. Lukiessani tuota kirjaa tiesin löytäneeni totuuden.
Aloin käydä raamatuntutkijoiden kokouksissa, vaikka äitini ei lainkaan hyväksynyt sitä. Vanhempani olivat näet varakkaita, ja koska he eivät antaneet minun käydä työssä, elämäni kotona oli hyvin rajoitettua. Minun onnistui kuitenkin hankkia tuon Raamatun tutkimisen apuvälineitten sarjan muut osat. Kun äitini sai tietää tästä, hän vihoissaan poltti kirjat ja sanoi minulle, että olin liian nuori tietämään sellaisista asioista. Saadakseni uudet kirjat minun piti salakuljettaa ne kotiin yksi kerrallaan käytyäni aikaisin aamulla erään raamatuntutkijan kotona noin kolmen kilometrin päässä. Minulla oli tapana lukea ahnaasti näitä kirjoja ennen toisten perheenjäsenten heräämistä ja piilottaa ne sitten päivän ajaksi puutarhavajaan.
Vuonna 1913, ollessani 17-vuotias, matkustin lomalle Lontooseen katselemaan nähtävyyksiä. Onneksi tämä matka sattui samaan aikaan, jolloin veli Russell vieraili Kingsway Hallissa pidetyssä konventissa. Siellä ilmaisin haluni mennä kasteelle. Cardiffissa työskennellyt kolporteeraajasisar meni kysymään veli Russellilta, pitikö hän minua liian nuorena. Veli Russell tiedusteli ikääni ja teki minulle sen jälkeen joitakin kysymyksiä saadakseen selville, ymmärsinkö Raamatun opetukset ja olinko vihkinyt elämäni Jehovalle. Tämän jälkeen pukeuduin pitkään mustaan pukuun ja liityin toisten kasteelle menevien joukkoon Lontoon tabernaakkelissa. Muistan hyvin ne laulun sanat, joita lauloimme noustessamme vedestä:
”Haudattu ja herätetty kanssa Kristuksen,
mitä sainkaan tehtäväksi ansiosta sen?
Taistelun ja riitelyn voin jättää täysin nyt,
uudistettuun elämään näin olen lähtenyt.”
Jälkeenpäin muuan veli lähestyi minua ja sanoi: ”Sinun täytyy olla viimeinen 144 000:een kuuluva, joka tulee mukaan; sinulla on vain vähän aikaa jäljellä saattaa kutsumisesi ja valitsemisesi varmaksi.” Näin ajattelivat monet, joilla oli suuria odotuksia lähestyvän vuoden 1914 suhteen. Minulle tämä oli kuitenkin koetuksen aikaa, sillä jouduin kestämään ankaraa vastustusta kotona. Kävin kokouksissa niin usein kuin pystyin. Vuonna 1916 minulla oli etu palvella paikannäyttäjänä Kuvanäytös Luomisen esityksessä Cardiffissa. Päätettyäni sairaanhoitajakoulun Manchesterissa aloitin kokoaikaisen tienraivauspalveluksen vuonna 1922.
Todistamista maaseudulla
Maud: Tuohon aikaan meidän oli todellakin itse otettava aloite. Kerroimme kaikille, että osallistuimme kristilliseen työhön. Tuohon aikaan ihmiset lukivat paljon. Tarjosimme kirjaa Jumalan harppu sekä kirjasarjaa Raamatun tutkielmia. Tarvitsimme tietenkin melko suuren laukun, jossa kantaa kaikkia näitä kirjoja. Minun laukkuni oli niin suuri, että kun saavuin eräänä päivänä yksinäiselle maatilalle, maanviljelijän vaimo luuli minua sukulaiseksi, joka oli tullut Kanadasta vierailulle. Kuinka sydämellisesti nauroimmekaan!
Koska tienraivaus täytti elämämme, saimme elantomme Valtakunnan sanoman sisältävien kirjojen levittämisestä. Olimme hyvin tarkkoja varojemme suhteen ja elimme säästäväisesti. Vaihdoimme kirjoja voihin ja muihin maatilan tuotteisiin ja noukimme perunoita, lanttuja ja kaalinpäitä, jotka olivat pudonneet tilanomistajien kärryistä epätasaisilla ja pölyisillä teillä. Meistä tuli taitavia polkupyöriemme puhjenneitten kumien korjaamisessa sekä pukuompelussa, sillä valmistimme itse omat vaatteemme.
Kun matkapuhujina palvelevat veljet pitivät raamatullisia esitelmiä kaupungeissa, Mary ja minä kävimme kentällä samassa kaupungissa heidän jälkeensä ja pidimme huolta heidän saarnaamisensa herättämästä kiinnostuksesta. Pieniä kiinnostuneitten ryhmiä alkoi muodostua Shrewsburyyn sekä muihin pikkukaupunkeihin. Miten innokkaasti odotimmekaan aina konventteja! Minusta vuoden 1926 Lontoon konventti oli merkittävä. Siellä meillä oli lisäetu levittää kirjasta Lippu kansoille pääkaupungin kaduilla. Sitten jännityksemme kohosi, kun luimme Seuralta tulleen kirjeen. Meidät määrättiin uudelle alueelle: Pohjois-Irlantiin.
Tienraivausta uusilla alueilla
Tulimme Antrimin kreivikuntaan Pohjois-Irlantiin tekemään tienraivaustyötä uskonnollisesti jakautuneitten ihmisten keskuudessa. Asuimme ensiksi Greenislandissa. Oli kosteaa ja kylmää, emmekä voineet pitää tulta viikkokausiin, koska Englannissa oli hiililakko. Voin vieläkin muistaa, kuinka istuimme iltaisin takit yllämme ja käsineet kädessä ja yritimme tutkia, vaikka tärisimmekin kylmästä. Sitten tuli kesä, ja kiitimme kovasti Jehovaa edusta saada työskennellä Antrimin laaksojen kauniilla seuduilla. Ihmiset kuuntelivat mielellään Valtakunnan sanomaa. He tosin kiistelivät kanssamme usein, mutta olivat hyvin ystävällisiä. ’Tulkaa vain sisään’, he sanoivat ja panivat vesipannun kiehumaan palavan turpeen päälle, ja niin keskustelumme jatkui.
Mary: Koska meitä oli nyt neljä tienraivaajatyttöä samalla määräalueella, noudatimme täydellistä teokraattisten kokousten aikataulua. Keskustelimme joka aamu jostakin raamatunkohdasta ja luimme ”Aamupäätökseni”, jossa sanottiin muun muassa: ’Tahdon päivittäin muistaa taivaallisen armoistuimen edessä elonkorjuu-työtä ylimalkaan ja erittäinkin sitä osaa, jossa itse saan olla mukana työskentelemässä, sekä rakkaita työtovereitani Beetelissä ja kaikkialla muualla.’ Keskiviikkoiltana meillä oli rukous-, ylistys- ja todistuskokouksemme. Sunnuntaisin tutkimme yhdessä Vartiotornia ja keräännyimme pienen urkuharmonin ympärille, jollaisia usein oli ihmisten kodeissa, ja lauloimme ”Tuhatvuotissarastuksen hymnejä” -laulukirjasta esimerkiksi seuraavanlaista laulua:
”Älä vielä arvele voittaneesi,
älä istumaan jää kesken taipaleesi,
sillä vaikea työsi ei viel’ ole loppu,
ennen kuin päässäsi vihdoin on kruunu.”
Maud: Millainen muutos se olikaan, kun meille annettiin uusi erikoistehtävä: meistä tuli ”liiketienraivaajia”. Miten pystyisimme ikinä todistamaan liikemiehille, pankinjohtajille ja muille sellaisille? Belfastin suuret liikerakennukset näyttivät pelottavilta. Me muistimme kuitenkin Filippiläiskirjeen 4:13:n: ”Kaikkeen minulla on voimaa hänen ansiostaan, joka voimistaa minua.” Emmehän me voineet ajatellakaan tuosta tehtävästä kieltäytymistä. Meillä oli todella suurenmoisia kokemuksia, kun puhuimme noille liikemiehille ja jätimme heille paljon kirjallisuutta. Vuoteen 1931 mennessä olimme käyneet läpi kaikki liiketalot ja viettäneet viisi vuotta Pohjois-Irlannissa. Pohdimme, mikä olisi seuraava määräalueemme. Hämmästykseksemme se oli Dublinin liiketalot.
Tarsiiseen vai Niniveen?
Meidän on myönnettävä, että ensin meistä tuntui samalta kuin Joonasta, joka oli lähetetty Niniveen saarnaamaan mutta lähtikin sen sijaan Tarsiiseen. Me olisimme mieluummin menneet jonnekin muualle. Pian tajusimme, miten täysin meidän oli turvattava Jehovaan. Miten pelottavaa olikaan kaikesta huolimatta seisoa Nelsonin patsaan luona Dublinissa ja katsella kaduilla vilisevän pappeja ja nunnia sekä hattuaan nostavia miehiä ja naisia, jotka tekivät ristinmerkin ’Pyhän Neitsyen’ kunniaksi. Tuohon aikaan Dublinissa oli vain neljä raamatuntutkijaa.
Meidän onnistui saada asuinpaikka erään roomalaiskatolisen perheen luota. Meidän täytyi tietenkin piilottaa kirjallisuutemme sängyn alle, sillä pappi kävi säännöllisesti tuossa talossa. Eräänä päivänä muuan dublinilainen liikemies tuli majapaikkaamme ja sanoi: ’Jätitte kirjoja pankkiini.’ Hän oli niin ihastunut niihin, että oli käynyt jokaisessa kaupassa saadakseen selville, myytiinkö niissä tuomari Rutherfordin kirjoja. Sitten hän oli kirjoittanut New Yorkiin ja saanut sieltä meidän osoitteemme. Hän järjesti kaikille ystävilleen kutsut voidakseen kertoa heille oppimastaan.
Myöhemmin tuona vuonna menimme Liverpoolissa Englannissa pidettyyn konventtiin, jossa saimme tietää, että meillä oli uusi nimi: Jehovan todistajat. Palattuamme Dubliniin osallistuimme kirjasen Valtakunta, maailman toivo levitysrynnistykseen. Kirjanen sisälsi konventissa esitetyn päätöksen. Kävimme kaikissa munkki- ja nunnaluostareissa sekä liiketaloissa esittämässä ilmaista kirjasta. Jokainen kappale otettiin vastaan!
Mary: Eräänä päivänä näimme laivan risteilevän Liffeyjoella, ja siitä saimme ajatuksen todistaa satamassa seisovien laivojen miehistöille. Kun yritimme päästä satama-alueelle, meidät pysäytti poliisimies, joka kysyi mitä asiaa meillä oli. Näytettyämme hänelle kirjat hän sanoi: ”Saatte mennä.” Tapasimme monia ulkomaisia laivan kapteeneita, jotka tiesivät jo jotain Jehovan todistajista. Kun muistelemme noita kokemuksia, ihmettelemme sitä, miten hyvin Jehova huolehti meistä, kun me kumpikin nousimme yksin kuhunkin laivaan.
Todistamista pommihyökkäysten aikana
Maud: Sodan puhjettua vuonna 1939 palasimme Liverpooliin ja liityimme 20 muun tienraivaajan joukkoon, jotka asuivat tienraivauskodissa. Nyt elimme ilmahälytysten ja pommitusten keskellä, ja todistimme kaikkialla, missä vain ihmiset kuuntelivat. Me panimme usein levyn gramofoniin, keskustelimme Valtakunnan sanomasta ja juoksimme sitten takaisin tienraivauskotiin tai ryntäsimme yhdestä pommisuojasta toiseen. Emme olleet kuitenkaan peloissamme tänä aikana, sillä teimmehän Herran työtä.
Kadulla kulkiessamme ihmiset usein herjasivat meitä siksi, että Jehovan todistajat säilyttivät puolueettomuutensa sodan aikana. Muistan, että eräässä talossa nuori mies kuunteli levyjämme ja suostui säännölliseen raamatuntutkisteluun. Mutta sitten eteen tuli pulma. Hän oli juuri ilmoittautunut vapaaehtoiseksi Englannin laivastoon. Hän kirjoitti viranomaisille kirjeen, jossa hän selitti puolueettoman asenteensa, ja vastaukseksi hänet vapautettiin täysin sotapalveluksesta. Myöhemmin hän ryhtyi kanssamme kokoajanpalvelukseen.
Mary: En ikinä unohda noita sota-aikoja, Maud. Muistatko, mitä tapahtui, kun muutimme Knutsfordiin Cheshireen vuonna 1942? Muuan nainen huusi meille: ’Mitä te muka teette sotaponnistelujen hyväksi?’ Ennen kuin ehdimme vastata, eräs ohikulkija vastasi: ’Hän tekee sellaista työtä, mitä me emme rohkene tehdä.’ Muuan vanhempi mies yhtyi tähän sanoen: ’He tekevät hyvää työtä.’
Maud: Raamatuntutkistelutyö oli totisesti suurenmoista. Minulla oli hieno kokemus, kun eräältä maatilalta tapasin rouvan, joka kertoi minulle pikkupoikansa kuolleen liikenneonnettomuudessa. Jätin hänelle kirjasen Toivo kuolleille ja aloitin raamatuntutkistelun. Jo seitsemän tutkistelukerran jälkeen tämä rouva tuli mukaani todistamistyöhön. Muutamaa kuukautta myöhemmin hänen miehensä omaksui totuuden, ja kahden vuoden kuluttua tämä pariskunta myi maatilansa ja aloitti tienraivauksen. Myöhemmin myös heidän tyttärensä ryhtyi kokoajanpalvelukseen, ja nyt hän ja hänen miehensä palvelevat Lontoon Beetelissä.
Vuonna 1941 veli Schroeder ilmoitti Leicesterissä pidetyssä konventissa, että erikoistienraivaajat saisivat pienen määrärahan, joka olisi avuksi elämän välttämättömyyksien hankkimisessa. Melkein 20 vuoden ajan Jehova oli siunannut kirjallisuuden levitystyötämme niin, että pystyimme sen avulla täyttämään aineelliset tarpeemme. Jehova ei koskaan jättänyt meitä pulaan. Me olemme havainneet käytännössä, että ”ei ole jäänyt täyttämättä ainoakaan kaikista lupauksista”, jotka Jehova on antanut. – 1. Kuningasten kirja 8:56.
Löydämme ”lampaita” Walesista
Vuonna 1954 olimme Milford Havenissa Walesissa. Papiston vastustuksesta huolimatta me saarnasimme ja löysimme joitakuita lampaan kaltaisia ihmisiä, jotka osoittivat myönteistä vastakaikua. Me järjestimme heidät ryhmäksi ja näytimme heille, miten kokouksia johdetaan ja miten niissä esitetään lyhyitä, tarkoituksenmukaisia vastauksia. Miten iloinen tilaisuus se olikaan, kun seitsemän henkeä kastettiin lampaidenpesukaukalossa. Se oli täytetty maitotonkissa tuodulla lämpimällä vedellä!
Walesilaisessa Abercynonin laaksokaupungissa muuan lehtikierrospaikka osoittautui hedelmälliseksi. Vaikka nainen, jolle säännöllisesti jätin lehtiemme numerot, sanoi: ”En usko siihen mitä te puhutte minulle”, niin hän suostui lukemaan lehdet. Eräällä myöhemmällä käynnilläni havaitsin aviomiehen ahkeroivan talon kunnostamisessa. Ystävällisen keskustelun jälkeen teimme järjestelyt raamatuntutkistelun aloittamiseksi seuraavalla viikolla. Tutustuimme myös heidän kolmeen poikaansa, jotka tulivat mukaan tutkisteluun. Lopulta äiti ja hänen poikansa vihkivät elämänsä Jehovalle ja heidät kastettiin. Tähän päivään mennessä 35 tuon suvun jäsentä on omaksunut totuuden, ja jotkut heistä palvelevat osa-aikaisina, vakituisina ja erikoistienraivaajina ja jotkut vanhimpina.
Nyt olemme täällä Cardiffissa muistelemassa elämänkaartamme. Meillä ei ole mitään syytä katua. Jehova on täyttänyt kaikki aineelliset tarpeemme. Elämämme on ollut suurenmoista, kun olemme voineet palvella yhdessä tienraivaajina, ja pidämme yhä kokoajanpalvelusta elämämme suurimpana aarteena.
Nyt sydämemme täyttää riemu, kun voimme nähdä tienraivaajien kasvavat rivit. Ja kuinka suuresti iloitsemmekaan niistä kaikista nuorista, jotka ryhtyvät tähän kallisarvoiseen palvelukseen! Mary ja minä olemme olleet tienraivaajina yhdessä 65 vuotta. Elämämme on ollut yksinkertaista mutta kiireistä, kovaa mutta palkitsevaa. Me todella suosittelemme tienraivausta elämäntehtäväksi.
[Kuva s. 21]
Maud (vasemmalla) ja Mary pitävät yhä Jehovalle suorittamaansa kokoajanpalvelusta elämänsä suurimpana aarteena