He olivat vakuuttuneita Jehovan rakkaudesta

KORKEAT aallot hakkasivat laivaa, joka oli joutunut merellä valtavan myrskyn kouriin. Nelitoistapäiväinen kamppailu raivoavia vesimassoja vastaan oli saanut matkustajat ja miehistön epätoivon valtaan yhtä lukuun ottamatta. Hän luotti Jehovan suojelukseen, koska hänen mielessään kaikuivat lohduttavat sanat: ”Älä pelkää, Paavali.” Seuraavien ratkaisevien tuntien kuluessa laiva ajautui matalikolle, ja kaikki pääsivät turvallisesti maihin. Jälleen kerran apostoli Paavalilla oli syytä olla vakuuttunut Jehovan rakkaudesta. – Apostolien teot 27:20–44.

Oletko sinä yhtä vakuuttunut Jumalan rakkaudesta? Jumalan sanan tutkiminen jatkuvasti ja sieltä opittujen asioiden käyttäminen toisten rohkaisemiseen on ehdottoman välttämätöntä. Vakuuttuaksesi kuitenkin aidosti Jehovan rakkaudesta sinun täytyy todella elää Jehovan sanoista näkemällä itse, miten hän toimii hyväksesi. Eräs, joka on tästä lujasti vakuuttunut, on Bolivian korkeilla vuoristoseuduilla työskentelevä matkavalvoja, joka on monien muiden tavoin saanut kokea Jehovan huolenpidon.

Hän kertoo: ”Työskennellessäni Oruron ympäristössä minun oli määrä vierailla noin 100 kilometrin päässä sijaitsevan Kamin kaivoskaupungin seurakunnassa. Mäkinen ja kiemurteleva tie kulkee paikoin jopa 4 600 metrin korkeudessa ja voi olla hyvin petollinen etenkin sateisella säällä. Lämpötila laskee usein −10 celsiusasteeseen tai alemmaskin.

”Toinen veli, Aníbal, aikoi viedä minut sinne moottoripyörällään, ja niin lähdimme matkaan kello kuusi aamulla valmistautuneina viiden tunnin ajoon. Jo lähtiessämme satoi, ja muta paakkuuntui koko ajan pyörän ja lokasuojan väliin, joten jouduimme pysähtelemään. Vasta työnnettyämme huolellisesti mudan pois saatoimme jatkaa matkaa. Istuin Aníbalin takana, ja yritin ensin suojella kenkiäni ja housujani kastumiselta, mutta annoin sitten periksi, kun ne olivat jo läpimärät.

Todistus Jehovan rakkaudesta

”Kuuden tunnin kuluttua eräässä jyrkässä mäessä moottori pysähtyi ja pyörä alkoi luisua takaperin. Hyppäsimme alas pyörän päältä ja yritimme kaikin keinoin estää raskasta konetta luisumasta alas liukkaassa mudassa. Yrityksemme osoittautui kuitenkin hyödyttömäksi, ja menetimme jo toivomme, kun moottoripyörä syöksyi 90 metriä syvän jyrkänteen laidan yli! Katsoimme huolestuneina alas. Oli uskomatonta havaita, että pyörä oli jäänyt makaamaan vain vähän matkan päähän rinteeseen. Emme kuitenkaan ikinä saisi sitä ylös ilman apua.

”Tunnit vierivät hitaasti, eikä meillä ollut paljoakaan toivoa siitä, että joku sattuisi kulkemaan tuota yksinäistä tietä pitkin. Sitten ilmaantui paikalle mies aasin ja muutaman laaman kanssa. Nähdessään ahdinkomme hän sanoi meille ketšuan kielellä: ’Minulla on kyllä muutama liekanaru.’ Hän sitoi nahkahihnat aasiin ja moottoripyörään. Sitten nostimme alhaalta käsin samalla, kun hän kannusti aasia vetämään. Lopulta, kun aasia oli patisteltu jo hyvän aikaa, olimme jälleen tiellä otsa hiestä märkänä. Kuinka voisimme korvata hänelle saamamme avun? Tarjosimme hänelle Raamatun kertomuksia -kirjaa, ja hän oli niin innoissaan siitä, että halusi korvata sen meille antamalla perunoita kuormastaan!

”Moottori lähti käyntiin, ja olimme hyvin kiitollisia Jehovalle. Jonkin matkan päässä ajattelimme pysähtyä, koska moottori alkoi lakkoilla. Saavuimme yksinäisen kahvilan luokse. ’Mihin te olette menossa?’ tiedusteli omistaja meiltä. Kerroimme hänelle ja selitimme ongelmamme. ’Minulla on sytytystulppa ja työkaluja, joita voin lainata teille’, hän sanoi. Saatoimme tuskin uskoa korviamme – täällä ei usein luotettu ystäviinkään puhumattakaan täysin ventovieraisiin. Vaihdettuamme sytytystulpan uuteen moottori kävi hyvin.

”Oli tullut jo pimeä, ja aloin tulla levottomaksi, koska jalkani olivat käyneet tunnottomiksi purevassa kylmyydessä. Sitten eräässä jyrkässä nousussa moottori sammui jälleen. Poljimme käynnistyskampea ja työnsimme moottoripyörää kolmen kilometrin verran aivan turhaan. Istuimme molemmat aivan näännyksissä tien laitaan. Jalkani eivät ainakaan olleet enää tunnottomat! Mutta olimme molemmat masentuneita, emmekä enää keksineet mitä tehdä. Lepäsimme hieman, ja yritimme sitten jälleen käynnistää moottoria. Toimisiko se?

”Hämmästykseksemme moottori käynnistyi. Nyt alkoi kuitenkin sataa, ja seuraavassa nousussa matkantekomme keskeytyi jälleen. Istuimme taas kerran tien vieressä, ja nyt vielä kaatosateessa. Pidimme toisen tauon. Sitten hieman epäillen kokeilimme taas moottoria – ja se käynnistyi! Pääsimme pian matkamme korkeimman osuuden yli. Tunsin helpotusta ajatellessani, että vaikka moottori pysähtyisikin, voisimme nyt lasketella vapaalla melkein koko matkan Kamiin asti. Mutta sitten eräässä jyrkässä laskussa jarrukahva irtosi ja jäi Aníbalin käteen! Hyppäsin nopeasti alas pitäen kiinni takana olevasta tavarasäiliöstä ja painoin jalkani maahan jarruttaakseni luisumista. Onnistuin tällä tavoin pysäyttämään meidät. Näin tapahtui vielä kahdessa mäessä.

Lopultakin Kamissa

”Saavuimme lopulta Kamiin kolmelta aamuyöstä. Olimme olleet matkalla 21 tuntia. Veljien löytäminen ei ollut helppoa, koska tämä oli ensimmäinen vierailuni. Yritimme koputtaa joillekin oville, mutta meille sanottiin: ’Menkää pois! Me olemme nukkumassa!’ Useiden ovien jälkeen ajattelin, että olisi parasta levätä jonkin katoksen alla ja etsiä veljiä vasta aamulla. Heittäydyin uupuneena pitkäkseni ja vaivuin syvään uneen. Kun heräsin, ympärilläni oli ihmisiä. Nousin ylös, ja eräs vankkarakenteinen mies tuli luokseni ja rutisti minut syliinsä. He olivat todellakin veljiämme! Aníbal oli löytänyt heidät. Olin niin liikuttunut, etten kyennyt puhumaan.

”Aikaa hukkaamatta he keräsivät tavaramme, mukaan lukien mutaisen moottoripyörämme, jonka eräs veli kirjaimellisesti kantoi pihaansa. Isäntäperheemme oli vaatimaton pariskunta. Vaimolla oli yllään tyypillinen väljä, monikerroksinen pollera-hame. ’Te saatte nukkua meidän vuoteessamme’, he sanoivat. En olisi halunnut heidän nukkuvan lattialla, varsinkaan koska vaimo oli raskaana. Mutta he eivät antaneet periksi.

”Sitten olikin jo aamu ja kello oli kahdeksan, kun heräsin. Joku koputti ovelle. ’Veljet ovat valmiita palvelukseen’, minulle sanottiin. Nähdessäni heidän odottavan kasvot arvostusta loistaen minulle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kiskoa särkevät jäseneni ylös sängystä ja aloittaa vierailuviikko. Siitä muodostuikin sydäntälämmittävä vierailu! Ollessani veljien kanssa palveluksessa he ilmaisivat suorastaan ylitsepursuavaa iloa ja intoa. Mietiskelin, miten tärkeitä nämä vierailut todella ovatkaan huolimatta kaikesta, mitä olimme kokeneet – kuin ’vesipurot kuivassa maassa’. – Jesaja 32:2.

”Seuraavana päivänä kävimme eräässä kylässä, jossa evankelinen pastori oli saavuttuani uhannut hajottaa kokouksemme. Esitelmän jälkeen muuan roteva mies halasi minua bolivialaisittaina ja sanoi: ’Veli, sinulla on totuus!’ Jälkeenpäin tiedustelin, kuka hän oli. ’Pastori’, minulle vastattiin.

”Vierailumme Kamissa oli aivan liian nopeasti ohi, ja pian teimme lähtöä. Veljet olivat korjanneet moottoripyörämme ja pesseet mutaiset vaatteemme. Kun mainitsimme miehestä, joka oli lainannut meille työkaluja, he ihmettelivät, koska hän oli tunnettu siitä, ettei hän juuri koskaan auttanut ketään. Monien halausten ja kättelyjen jälkeen lähdimme matkaan ja olimme pian taas ystävällisen kahvilan omistajan luona. Palautettuamme hänelle kaiken lainaamamme kysyimme: ’Mitä olemme velkaa?’ ’Ette mitään’, hän vastasi, ’oli ilo auttaa!’

”Palattuamme Oruroon viisi tuntia myöhemmin pohdimme, kuinka tärkeää on olla antamatta periksi ja miten suurenmoisella tavalla Jehova huolehti meistä. Aníbal oli niin liikuttunut tästä kokemuksesta, että hän huudahti: ’Antaisin mitä tahansa päästäkseni takaisin!’ Niin hän on päässytkin viemällä toisia matkavalvojia moottoripyörällään Kamiin ja muille paikkakunnille. Meillä oli todellakin täysi syy olla entistäkin vakuuttuneempia Jehovan rakkaudesta.” – Kertonut kierrosvalvoja Ricardo Hernández.

[Alaviitteet]

[Kuvat s. 23]

Kiemurteleva vuoristotie joka johtaa Kamin kaivoskaupunkiin

Vuoriston läpi Kamiin johtava tie

Hätätilanteessa aasit voivat olla varsin tarpeellisia!