Minun sukupolveni – ainutlaatuinen ja hyvin suosittu
Kertonut Melvin Sargent
MONET nykyajan nuoret ovat syntyneet Jehovan todistaja -perheeseen, mutta vuonna 1896 se oli todella harvinainen etu. Pienokaisesta asti äitini opetti minua pelkäämään Jehovaa oikealla tavalla ja arvostamaan hänen Poikansa antamaa lunastusuhria. Kuulun siis ainutlaatuiseen ja hyvin suosittuun sukupolveen – sukupolveen, joka on niin vanha, että se on nähnyt Kristuksen läsnäolon tunnusmerkin alun vuonna 1914, ja kuitenkin mahdollisesti yhä tarpeeksi nuori nähdäkseen sen täyttymisen Harmagedonissa. – Matteus 24:3, 33, 34.
Hyvä alku hellän rakkaudellisen huolenpidon ansiosta
Lapsena sain osakseni hellää rakkaudellista huolenpitoa. Toisinaan tuohon huolenpitoon saattoi kuitenkin sisältyä tapoja, joita jotkut nykyään voisivat pitää ankarina. Muistan, kuinka äiti kerran sattumalta kuuli minun leikkivän erään vanhemman pojan kanssa, joka alkoi käyttää minulle täysin uusia sanoja. ”Ne ovat pahoja sanoja, joita sinun ei pidä koskaan käyttää”, äiti sanoi minulle ja juurrutti asian mieleeni muutenkin kuin vain pelkin sanoin. Ymmärsin kuitenkin, että myös hänen antamansa kuri oli hellää rakkaudellista huolenpitoa, ja muistan ihmetelleeni, miksi Jimmien äiti ei ollut kurittanut häntä. Eikö hän todella rakastanut häntä tarpeeksi?
Me olimme ainoa Jewellin piirikunnassa Kansasissa asunut todistajaperhe. Isä ei ollut Jehovan vihkiytynyt palvelija, mutta hän huomaavaisesti johti raamatuntutkistelua meille lapsille. Sisareni Eva oli meistä vanhin, ja Walter oli minua vuoden ja neljä kuukautta vanhempi. Joka ilta meidän odotettiin osallistuvan astioiden pesemiseen. Mutta Walter löysi usein tekosyitä ja vetäytyi tehtävästä. Eva ja minä pidimme kuitenkin tätä tehtävää päivittäisenä tilaisuutena keskustella Raamatun totuuksista – meille se oli siis onni onnettomuudessa. Myöhemmin opin ymmärtämään, että ihmiset, jotka pakoilevat vastuita elämässä, jäävät monia siunauksia vaille. Näin kävi Walterille, joka myöhemmin jätti totuuden.
Meille omistettu hellä rakkaudellinen huolenpito johti erinomaisiin tuloksiin 4. elokuuta 1912. Eva ja minä nousimme ylös ennen päivänkoittoa ja matkustimme hevosrattailla 16 kilometriä ehtiäksemme Kansasin Jamestowniin menevään varhaiseen aamujunaan. Muuan saarnaajaveli, jolla nimellä matkustavia raamatuntutkijoita silloin kutsuttiin, oli vierailulla siellä, ja tämä oli oleva ensimmäinen kotimme ulkopuolella pidetty raamatuntutkijoiden kokous, jossa olimme läsnä. Se oli myös kastepäivämme.
Vaikka olin vasta 16-vuotias, kysyin saarnaajaveljeltä, voisinko aloittaa kokoajanpalveluksen, jota kutsuttiin siihen aikaan kolporteeraukseksi. Hän kannusti minua kirjoittamaan Vartiotorni-seuralle. Tätä piti kuitenkin lykätä, koska minua tarvittiin yhä kotona. Sillä välin käytin kuitenkin vapaa-aikaani auttaen säännöllisesti Jamestownin raamatuntutkijoita levittämään traktaatteja noin 75:een ympärillä olevaan kaupunkiin.
Todistin myös muina aikoina. Kerran kun vuokraemäntämme tuli asioille kaupunkiin ja asui luonamme muutamia päiviä, annoin hänelle traktaatin. Se teki varmasti häneen vaikutuksen. Mutta kun hän palasi kotiinsa Iowaan, kului 30 vuotta ennen kuin tapasin hänet jälleen. Hänestä oli tullut adventisti, eikä hän ollut kiinnostunut ’minun uskonnostani’. Hänellä oli maatila, joka kaipasi kuitenkin huolenpitoa, ja koska hän ei oman uskontonsa piiristä tuntenut ketään ”todella kristittyä miestä”, johon hän olisi voinut luottaa, hän kääntyi minun puoleeni. Hänen maksamansa korvaus auttoi minua pysymään kokoajanpalveluksessa monta vuotta. Mikä vahvistus tämä olikaan sille, mitä sanotaan Saarnaajan 11:1:ssä: ”Lähetä leipäsi vetten yli, sillä ajan pitkään sinä saat sen jälleen.” Tai sille, mitä Jeesus kerran sanoi: ”Näin ollen etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki tämä muu lisätään teille.” – Matteus 6:33.
Unohtumattomia vaikutelmia
Olin läsnä elämäni ensimmäisessä konventissa vuonna 1913. Minusta oli vaikuttavaa nähdä 41 uuden menevän kasteelle, ja rohkaistuin ajatellessani, että etumatkani ansiosta (olin ollut kastettuna kymmenen kuukautta) minulla voisi olla toivoa ehtiä kehittää ”Kristuksen kaltaista luonteenlaatua” vuoteen 1914 mennessä voidakseni tehdä ’kutsumiseni ja valitsemiseni’ varmaksi. Minusta oli myös vaikuttavaa nähdä niin monia punaisia ja keltaisia nauhoja. Työtoveria etsivät kolporteeraajat pitivät punaista nauhaa, ja sellaiset, jotka halusivat ryhtyä heidän työtovereikseen, pitivät keltaista nauhaa.
Minulle vuoden 1914 konventin kohokohtia olivat Luomisnäytöksen näkeminen ja lähempi tutustuminen veli Russelliin. Hän oli lämmin persoona, ja hänellä oli todellinen halu välittää kannustavaa tietoa kuulijoilleen. Hän oli sympaattinen ja halukas kuuntelemaan niitä, jotka tulivat kertomaan hänelle ongelmistaan. Mutta hän ei ollut liian tärkeä yhtyäkseen toisinaan nuorten leikinlaskuun. Eräänä iltana ollessani jakamassa Luomisnäytöksen ohjelmia veli Russell kiirehti ohitseni. Ojensin hänellekin oman kappaleen teeskennellen, etten tuntenut häntä. Ensin hän vain meni ohitse, mutta kääntyi sitten ja kiitti nauraen merkiksi siitä, että oli ymmärtänyt leikin.
Lopulta vuonna 1917 saatoin 21-vuotiaana aloittaa kolporteerauksen. Ensimmäinen maailmansota oli ollut käynnissä jo melkein kolme vuotta. Matkalaukku kädessä, paljon kirjoja mukanani ja tasan 30 dollaria rahaa taskussa suuntasin kulkuni kohti Nebraskaa toverini Ernest Leuban kanssa, joka oli vanhempi ja kokeneempi kolporteeraaja. Meillä oli sekä myönteisiä että kielteisiä kokemuksia. Muistan, miten me esimerkiksi kerran päätimme levittää kirjoja mahdollisimman nopeasti. Painatimme kortteja, joissa ihmisille tarjottiin mahdollisuus tutustua ilmaiseksi kahden päivän ajan Täyttynyt salaisuus -kirjaan ja hankkia se 60 sentillä, kun palaisimme. Eräänä aamuna me kumpikin annoimme 10 kirjaa lainaksi tällä menetelmällä. Kaksi päivää myöhemmin sain levittää seitsemän noista kymmenestä, mutta veli Leuba, joka oli käynyt täysin katolista aluetta, sai jättää korvauksesta vain yhden. Saadakseen takaisin yhden lainaamistaan kirjoista hänen täytyi mennä paikallisen katolisen papin luo, jolle joku oli lainaamansa kirjan toimittanut. Päätimme pian, että nopea levitystapamme ei ollut yhtä hyvä kuin se, että puhuimme ihmisten kanssa pitempään.
Tietenkin meillä oli hyvin vähän rahaa, mikä merkitsi sitä, että toisinaan olimme melko nerokkaita keksiessämme säästämistapoja. Kun siis myöhemmin muutimme uudelle alueelle Boulderiin Coloradoon, ostimme lipun lähimmälle osavaltion rajan takana olevalle asemalle. Sitten nousimme junasta ja ostimme toisen lipun seuraavalla junalla tapahtuvaa loppumatkaa varten. Miksi? Teimme näin, koska matka osavaltion sisällä maksoi 2 senttiä maililta, mutta osavaltiosta toiseen mentäessä hinta oli kalliimpi. Sen lisäksi että säästimme rahaa, saatoimme käyttää aikaa satunnaisen todistuksen antamiseen pysähdyspaikassamme.
Sota-ajan pulmia ja uusi alku
Nyt elettiin vuotta 1918, ja Yhdysvallat oli täysin kietoutunut sotaan. Raamatuntutkijoita vastaan nousi voimakas vastustuksen myrsky, mikä paljasti, ketkä olivat pelokkaita ja ketkä eivät. Jotkut kutsuntaiässä olevat veljet suostuivat suorittamaan aseetonta palvelusta, vaikka he olivatkin omantunnonsyistä kieltäytyneet asepalveluksesta.
Kun ilmoittauduin, vaadin vapautusta sillä perusteella, että olin evankeliuminpalvelija. Ajattelin todisteitteni olleen hyvin perusteltuja, ja palvelukseen astumistani lykättiin siksi aikaa kun tapaustani käsiteltiin tutkijalautakunnassa. Siellä oltiin kuitenkin toista mieltä, ja niinpä anomukseni hylättiin. Tämän viivytyksen ansiosta säästyin kuitenkin vankilaan menemiseltä, sillä silloin oli jo elonkorjuuaika ja sain lykkäystä, kunnes tämä tärkeä työ saatiin vanhempieni tilalla päätökseen. Lopulta palvelukseenastumispäiväkseni määrättiin 15. marraskuuta. Sota päättyi 11. marraskuuta, joten olin välttänyt vankilan vain neljällä päivällä.
Toisille, jotka pelottomasti kannattivat kristillistä puolueettomuutta, ei käynyt yhtä hyvin. Tapasin erään heistä Denverissä pidetyssä konventissa. Selittäessään syytä kaljuun päähänsä veli kertoi, että fanaattinen roskajoukko oli sitonut hänet puuhun ja kaatanut kuumaa tervaa hänen päälleen. ”Joukon naiset olivat pahimpia”, hän kertoi. Hän oli ajanut tukkansa päästäkseen eroon tervasta. Sitten hänen kasvoilleen levisi leveä hymy ja hän sanoi kokemuksestaan: ”En olisi halunnut jäädä paitsi sitä mistään hinnasta.”
Jotkut Vartiotorni-seuran virkailijat vangittiin epäoikeudenmukaisesti sovittelemattoman asenteensa vuoksi. Mutta vuonna 1919, kun he olivat yhä vankilassa, heidät valittiin uudelleen tehtäviinsä Seuran johdossa, vaikka luopiot olivatkin yrittäneet syrjäyttää heidät. Uskolliset veljet pitivät tätä osoituksena Jehovan hyväksymyksestä. Täynnä iloa ja pyhän hengen uuden virran kannustamina he olivat lujemmin kuin koskaan päättäneet ryhtyä jälleen Valtakunnan saarnaamistyöhön ja paljastaa papiston ulkokultaisuuden siinä, ettei se todellisuudessa kannata Jumalan valtakuntaa. Nyt alettiin todella selvästi erottautua Babylonista.
Veli Rutherford piti ensimmäisen kerran sykähdyttävän puheensa ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan” 24. helmikuuta 1918 Los Angelesissa Kaliforniassa, sen jälkeen kun Yhdysvallat oli joutunut mukaan ensimmäiseen maailmansotaan 6. päivänä huhtikuuta 1917.
Tärkeitä muutoksia vuosien varrella
Seitsemän vuoden ajan Lydia Tannahill ja minä olimme pitäneet yllä ystävyyttä lähinnä kirjeenvaihdon avulla. Rukouksen hengessä tapahtuneen harkinnan jälkeen me päätimme vuonna 1921, että meidän olisi parasta käyttää hyväksemme Paavalin naimattomuutta suositellessaan tekemää myönnytystä, nimittäin sitä, että se joka ”antaa neitsyytensä avioliittoon, tekee hyvin”. (1. Korinttolaisille 7:38) Meidän avioliittomme oli lahja Jehovalta ja sai sydämemme iloitsemaan. Ennen pitkää me kohtasimme kuitenkin kriisitilanteen. Matkustaminen oli saanut Lydian vanhan selkävaivan puhkeamaan akuutiksi, ja minun sydämeni, vaikka se olikin uskollinen ja täynnä rakkautta, löi hitaasti – se oli ”laiska sydän”, kuten lääkärit sitä kutsuivat. Tämä teki tietä anemialle. Meidän molempien voimat olivat loppumassa. Meitä neuvottiin vaihtamaan ilmastoa ja rajoittamaan päivittäisiä matkojamme. Asuntoautomme oli ihanteellinen tämän neuvon noudattamiseen, ja niinpä vietimme vuoden 1923 syyskuun matkalla Kaliforniaan.
Koska kuulun hyvin suosittuun sukupolveen, olen saanut seurata, miten Jehovan näkyvä järjestö on kehittynyt vuosien kuluessa. Sain nähdä Los Angelesin jakamisen ensi kerran yksityisiin saarnaamisalueisiin sunnuntaitodistuksen alkaessa ja uuden nimemme, Jehovan todistajat, omaksumisen vuonna 1931. Oli sykähdyttävää nähdä vuonna 1932 ja 1938 tehtävän muutoksia, jotka varmistivat sen, että vanhimmat nimitettiin siitä lähtien teokraattisesti eikä demokraattisesti. Lisäksi on ollut ilo nähdä epäselvien kysymysten, kuten puolueettomuutta ja veren pyhyyttä koskevien kysymysten, selviävän.
Vaikka olin lopettanut kolporteeraustyön vuonna 1923, olin aina säilyttänyt tienraivaushengen. Niinpä vuonna 1943 saatoin liittyä jälleen tienraivaajien nopeasti kasvaviin riveihin. Vuonna 1945 minulla oli jopa etu tulla erikoistienraivaajaksi, missä tehtävässä palvelin yhdeksän vuotta, kunnes ”laiska sydämeni” alkoi vaivata minua jälleen. Vuodesta 1954 lähtien olen palvellut vakituisena tienraivaajana.
Avioliittoni Lydian kanssa kesti 48 vuotta vuoteen 1969, jolloin hän siirtyi uuteen tehtävään, hänelle ’taivaissa varattuna’ olleeseen perintöön, jonka minäkin toivon aikanaan saavani. (1. Pietari 1:4) Vaikka meitä ei koskaan siunattu lapsilla, meitä siunattiin sillä, mitä monet pitäisivät ihanneavioliittona. Menetyksentunteeni oli valtava, mutta pystyin voittamaan sen pysymällä kiireisenä teokraattisten etujen edistämisessä. Menin myöhemmin naimisiin kokeneen tienraivaajan Evamae Bellin kanssa, jonka olin tuntenut monia vuosia. Nautimme toveruudesta 13 vuoden ajan, kunnes hänkin nukkui pois.
Minun sukupolveni – ainutlaatuinen erikoisella tavalla
Minulta on joskus kysytty: ”Mikä on ollut suurenmoisin kokemuksesi totuudessa?” Olen epäröimättä vastannut: ”Se, että olen oman sukupolveni aikana nähnyt henkeytettyjen ja vihkiytyneitten miesten vuosisatoja sitten kirjoittamien Raamatun ennustusten täyttyvän.”
Teokraattisen järjestön ulkopuolella olevat sukupolveni edustajat ovat tietenkin osoittautuneet juuri sellaisiksi, kuin vuonna 1914 valmistuneessa Luomisnäytöksessä sanottiinkin: hulluiksi rahaan, kunniaan ja nautintoihin. Me Herran järjestön sisäpuolella olevat olemme yrittäneet kaikilla mahdollisilla tavoilla kääntää heidän huomionsa elämän sanomaan. Olemme käyttäneet iskulauseita, suuria mainoksia lehdissä, radiota, ääniautoja, kannettavia gramofoneja, valtavia konventteja, kylttejä kantavien ihmisten muodostamia pitkiä kulkueita ja talosta-taloon-palvelijoiden kasvavaa armeijaa. Tämä toiminta on jakanut ihmisiä: Jumalan perustetun valtakunnan puolella olevat ovat toisella puolella ja sitä vastaan olevat ovat toisella. Juuri tämän työn Jeesus ennusti tapahtuvan minun sukupolveni aikana! – Matteus 25:31–46.
”Laiska sydämeni” tulee sykkimään loppuun asti arvostuksesta sitä etua kohtaan, että olen saanut kuulua ainutlaatuiseen sukupolveen. Se sykkii ihastuksesta sen edun vuoksi, että voin nyt nähdä miljoonia hymyileviä kasvoja, joiden on määrä jatkaa hymyilemistä ikuisesti.
[Kuva s. 24]
Melvin ja Lydia Sargent kolporteeraajina vuonna 1921
[Kuva s. 25]
Melvin ja Evamae Sargent vuonna 1976