Ylistys olkoon Jumalalle, elämän ja kasvun Lähteelle

Kertonut Eduard Warter

SILMÄT lepäävät katsellessaan majesteettisia vuorijonoja, joiden lomassa näkyy syviä, kapeita kanjoneita ja avaria laaksoja. Vuolaat virrat kohisevat rotkojen halki ja kastelevat puutarhoja, viinitarhoja ja vainioita hedelmällisillä tasangoilla. Mutta pitääkö katselija elämän Lähdettä, joka saa aikaan sellaisen kasvun, ylistyksen arvoisena? – Psalmi 36:10.

Tämä aurinkoinen vuoristomaisema on Kirgisiassa – tiheään asutussa neuvostotasavallassa Keski-Aasiassa. Siellä asuu kymmeniätuhansia saksalaista alkuperää olevia Neuvostoliiton kansalaisia. Minunkin perheeni asui tässä hedelmällisessä paikassa jonkin aikaa, ja me ihastelimme Jumalaa, joka saa aikaan sellaisen suurenmoisen kasvun. Me tosiaan ylistimme häntä ja puhuimme avoimesti toisille hänen suurista teoistaan.

Tottelevaisuus elämän Lähdettä kohtaan

Kun synnyin vuonna 1901, vanhempani asuivat Itämeren rannalla noin kymmenen kilometrin päässä Venäjän rajalta Memelissä (nykyisessä Klaipėdassa), joka kuului silloin Itä-Preussiin. Käydessäni koulua syttyi ensimmäinen maailmansota, ja me jouduimme omin silmin näkemään joukkomurhien kauheuksia. Me Saksan rajan tuntumassa asuneet olimme olleet hyvissä väleissä venäläisten naapureittemme kanssa, ja me ihmettelimme: ’Kenen syy se oli? Keiden puolella Jumala oli?’ Koulussa kuitenkin sellaiset iskulauseet kuin ”Jumalan, keisarin ja isänmaan puolesta” nostattivat isänmaallisia tunteita.

Aikanaan, sodan päätyttyä, annoin myöten tälle vaikutukselle ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi palvelukseen rajavartiostoon ja myöhemmin Saksan armeijaan Königsbergiin, nykyiseen Kaliningradiin. Siellä tulin siihen tulokseen, että tavallinen sotilas oli vain pelinappula, jota heiteltiin sinne tänne toisten oikkujen mukaan. Pian sen jälkeen, kun Liettua oli ottanut haltuunsa Memelin tammikuussa 1923, äiti kirjoitti minulle: ”Sinun ei pitäisi mennä sotaan, koska viides käsky sanoo: ’Älä tapa.’ Eivät raamatuntutkijatkaan [Jehovan todistajat] mene sotaan.” Olin ymmälläni. Keitä nämä raamatuntutkijat olivat? Ollessani kotona lomalla opin tuntemaan heidän Raamattuun pohjautuvat perustotuutensa. Niillä oli voimakas vaikutus minuun – koko uskonnollinen ja poliittinen elämänkatsomukseni muuttui täysin.

Nyt ymmärsin, että nykyisen pahan asiainjärjestelmän loppu olisi lähestymässä ja tekemässä tilaa Jumalan valtakunnalle. Miksi siis käyttäisin vielä aikaa yrittääkseni auttaa Saksaa pääsemään takaisin jaloilleen? Viivyttelemättä tein järjestelyjä jättääkseni sotapalveluksen ja palasin kotikaupunkiini oppimaan lisää näistä totuuksista. Kaste seurasi vuonna 1924, ja yhden asian ymmärsin selvästi: tämä askel merkitsi Jumalan palvelemista – ei vain johonkin tiettyyn päivämäärään saakka – vaan ikuisesti ja joka tilanteessa. Sydämeni oli täynnä iloa. Minulle oli suotu arvokkain mahdollinen etu, mikä meille heikoille ihmisille voidaan antaa: etu palvella Korkeinta ja viedä hänen sanomaansa muille.

Olin päättänyt osoittautua sen arvoiseksi. Käytävänämme oli laaja maaseutualue, jossa oli hajallaan monia asutuksia ja maatiloja. Sen vuoksi kävelimme sunnuntaisin tavallisesti 10–12 tuntia vieden ihmisille tätä sanomaa. Uskovat toverit, joilla oli tilava koti, tarjosivat sen käyttöömme kristillisiä kokouksia varten. Matka ei ollut koskaan niin pitkä eikä ilma niin myrskyinen, että se olisi pitänyt meidät poissa näistä arvokkaista yhteen kokoontumisista. Ne vahvistivat meitä edessämme olevia koettelevia aikoja varten.

Ylistämme Häntä jopa vastoinkäymisissä

Valtakunnan työ alkoi kasvaa Baltian maissa, ja se siirtyi Tanskassa sijaitsevan Vartiotorni-seuran Pohjois-Euroopan toimiston valvontaan. Avioiduin vuonna 1928, ja vaimoni Ruthin kanssa me toimimme Hydekrugin seurakunnan yhteydessä. Samaan aikaan kuin veljemme natsi-Saksassa kärsivät julmaa vainoa, me säästyimme siltä – vuoteen 1939 saakka. Varhain maaliskuun 22. päivän aamuna levisi uutinen: ”Memel vapautettu! Führer on tulossa!”

Lukuisten yläpuolellamme lentäneiden koneiden pahaenteinen jylinä täytti korvamme koko aamun. Hitlerin miehitys oli alkanut. Heti seuraavana päivänä kaikkien Jehovan todistajien kodit tarkastettiin, ja joitakin todistajia pidätettiin. Kirjallisuutemme, jopa Raamatut, takavarikoitiin ja poltettiin julkisesti torilla. Toimintamme oli tuskin ehditty kieltää, kun jo aloitimme maanalaisen työn levittäen kirjallisuutta ja käyden kiinnostuneiden luona salaa.

Toisen maailmansodan syttyessä minut kutsuttiin sotapalvelukseen. Kieltäydyin johdonmukaisesti astumasta palvelukseen, ja Valtakunnan sotaoikeus langetti minulle Berliinissä kuolemantuomion 10. huhtikuuta 1940. Vaimoni noudettiin kotoa, jotta hän olisi taivutellut minua liittymään armeijaan. Hänkin pysyi järkkymättömänä ja ansaitsi siten erään iäkkään upseerin kunnioituksen. Tämä huomautti: ”Minun täytyy myöntää, että kantanne on aivan oikea. Sota on epäinhimillistä.” Vaimoni jäi neljän lapsemme ja ikääntyvän äitinsä kanssa yksin ilman ketään, joka olisi elättänyt perheen. Valittiko Ruth koskaan? Niissä muutamissa kirjeissä, joita hänen sallittiin kirjoittaa, hän kannusti minua pysymään uskollisena ja olemaan lannistumatta siksi, että jouduin jättämään rakkaat omaiseni.

Lokakuussa 1940 tuomioni kumottiin. Minua pidettiin kuitenkin yhä vankeudessa eri keskitysleireissä, ja lopulta päädyin Stutthoffin keskitysleiriin lähelle Danzigia (nykyistä Gdańskia). Leirillä jo olleista uskollisista todistajista, esimerkiksi Joseph Scharnerista, Wilhelm Scheiderista, Herman Rabösestä ja Hermine Schmidtistä, oli tuleva läheisiä tovereitani, ja he vahvistivat uskoani.a Siellä meillä oli etu tuoda lohduttava toivo Jehovan valtakunnasta 30 000:n tuhoon tuomitun vangin keskuuteen, joilta oli riistetty toivo.

Kiitollinen Jehovan hyvyydestä

Tammikuussa 1945, kun itärintamalla käytävä sota siirtyi yhä lähemmäksi, aloitettiin leirin evakuointi. Danzigin satamassa odotti Wilhelm Gustloff -niminen laiva viedäkseen meidät länteen päin. Koska saavuimme liian myöhään – lentokoneet olivat pommittaneet saattuettamme – me jäimme tuolta matkalta, joka osoittautui matkaksi tuhoon, sillä vain muutamat jäivät henkiin laivan upotessa.b Sen jälkeen meitä pidettiin jonkin aikaa vartioidussa ladossa noin 200 muun vangin kanssa. Epähygienisissä oloissa sain lavantaudin. Sitten tuli käsky: ”Palatkaa Stutthoffin leiriin!” Korkean kuumeen vuoksi pystyin tuskin kävelemään, ja selvisin pitkästä paluumatkasta ainoastaan veli Hans Deiken avulla. Jouduin olemaan leirin sairasosastolla kymmenen päivää, ennen kuin kuume laski.

25. huhtikuuta 1945 olimme jälleen matkalla rannikolle. Olin yhä vakavasti sairas, ja sisarten täytyi ponnistella pitääkseen minut jaloillani. Siitä huolimatta jotkut heistä lauloivat laulujamme. Meidät ahdettiin alkeelliseen jokilaivaan, jolla aloitimme vaarallisen merimatkamme. Koska aluksessa oli nelisensataa henkeä, se heittelehti ankarasti. Vankeja lyötiin ja heidät pakotettiin menemään alemmas lastiruumaan, jotta laiva olisi pysynyt tasapainossa. Alhaalla ihmiset makasivat kirjaimellisesti toinen toisensa päällä. Kuolleet heitettiin yli laidan. Oli todellinen siunaus, että meidän pienen 12 todistajan ryhmämme sallittiin jäädä kannelle, ja me kiitimme Jumalaa siitä.

Kylmästä kankeina laskimme seuraavana aamuna maihin Sassnitziin Rügenin saareen. Paikalliset asukkaat eivät halunneet ottaa meitä vastaan vaan antoivat meille ainoastaan hieman raikasta vettä. Huhtikuun 29. ja 30. päivän välisenä yönä laivamme ajoi karille yhdelle Eulenbruchin saaren lähistöllä sijaitsevista monista vedenalaisista riutoista. Hinausvene oli irrottanut aluksemme alueelle, jossa oli runsaasti miinoja, ja hävinnyt sitten. Näinkö meistä yritettiin päästä eroon? Kuullessamme vedenalaisten riuttojen raapivan laivan runkoa me luotimme siihen, ettei Jumala hylkäisi meitä.

Rannikkovartiosto toi meidät maihin kumiveneissä. Miehistömme pakotettiin aseella uhaten jatkamaan matkaa toisella aluksella. Liittoutuneet olivat miehittäneet kaikki saksalaiset satamat, joten ohitimme ne ja laskimme lopulta maihin Tanskalle kuuluvalle Mönin saarelle. Päästyämme vihdoinkin vapaiksi kysyimme katselijoilta, oliko saarella yhtään Jehovan todistajaa. Kahden tunnin kuluttua kaksi sisarta otti meidät lämpimästi vastaan. Miten hämmästyneitä ympärillä seisovat olivatkaan. Heti kun Vartiotorni-seuran haaratoimisto kuuli saapumisestamme, Filip Hoffmann lähetettiin huolehtimaan siitä, että meistä pidettäisiin rakkaudellisesti huolta. Miten kiitollisia olimmekaan Jehovalle!

Jumala antaa elämän ja kasvun

Toivuimme nopeasti koetuksistamme, ja syyskuussa iloitsimme voidessamme olla läsnä Jehovan todistajien konventissa Kööpenhaminassa. Kaksi nuorta naista, toinen latvialainen ja toinen ukrainalainen, jotka olivat oppineet totuuden Stutthoffin keskitysleirillä, kastettiin. He kumpikin palasivat Neuvostoliittoon hengellisinä sisarinamme. Ja Jumala oli antava meille vielä lisää kasvua.

Memel kuului nyt Liettuan sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Neuvostoliittolaisten pakolaisten varoituksista huolimatta aloitin matkani kohti itää kesäkuussa 1946 palatakseni perheeni luo. Otin mukaani raskaan kantamuksen raamatullista kirjallisuutta. Kun ylitin rajan, vartijat eivät välittäneet kirjallisuuspaketistani, vaan kiinnittivät enemmän huomiota mukanani olleeseen suureen valkosipulimäärään. Miten ilahtuneita paikalliset veljet olivatkaan saadessaan tuon arvokkaan hengellisen ravinnon!

Olin täynnä kiitollisuutta Jehovaa kohtaan siksi, että hän oli suurenmoisella tavalla säilyttänyt perheeni sodan läpi ja sitä seuranneina vaikeina aikoina, niin että saatoimme jatkaa työtämme. Emme ole koskaan lakanneet ylistämästä Jumalaa!

Murskaava isku

Syyskuussa 1950 kaikki alueemme Jehovan todistajat kuitenkin pidätettiin ja siirrettiin muualle. Jotkut meistä tuomittiin 10–25 vuodeksi työleirille. Kaikki perheenjäsenemme karkotettiin Siperiaan eliniäksi.c

Se oli meille murskaava isku, mutta pian tajusimme, että Valtakunnan uutisen täytyi levitä myös tälle valtavan suurelle seudulle. Noin 30 muun Jehovan todistajan kanssa minulla oli etu saarnata euroopanpuoleisen Neuvostoliiton pohjoisosassa Vorkutan leirillä olleille 3 000 vangille. Monet omaksuivat totuuden, heidät kastettiin, ja he jatkoivat työtä koskemattomilla alueilla päästyään vapaiksi.

Noin viiden vuoden kuluttua keväällä 1957 minulle myönnettiin lupa muuttaa Tomskin alueelle, mikä merkitsi perheemme yhdistymistä. Siperiassa olleiden veljiemme täytyi tehdä työtä aamusta iltaan ilman ainoatakaan vapaapäivää. Lopulta lähes kaikki karkotetut vapautettiin, ja seurasi suuri etelään suuntautunut Saksan kansalaisten muuttoliike. Kuten alussa mainittiin, me asetuimme Keski-Aasiassa sijaitsevaan Kirgisian tasavaltaan vuonna 1960. Siellä lähellä Frunzea sijaitsevassa Kantin kaupungissa me tapasimme useita Jehovan todistajaperheitä, jotka olivat saapuneet ennen meitä.

Ensimmäiset vuodet kuluivat melko rauhallisesti. Totuuden vesien alkaessa vaikuttaa siellä ja muissa osissa maata alkoi kasvaa hengellinen paratiisi. Meidän toimelias Jehovan ylistämisemme ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta. Lehdet julkaisivat meistä herjakirjoituksia. Virallisesti rekisteröityjen uskontokuntien johtajat kielsivät meitä käymästä ”lampaidensa” luona ja uhkasivat ryhtyä toimiin meitä vastaan. Vuonna 1963 viisi veljeä tempaistiin äkisti keskuudestamme, ja heidät tuomittiin 7–10 vuodeksi työleireille. Veljiemme peloton ja sovittelematon asenne oikeudessa hämmästytti yleisöä. Yleisö tajusi, että he olivat ihmisiä, jotka olivat päättäneet ’totella Jumalaa ennemmin kuin ihmisiä’. – Apostolien teot 5:29.

Päästyäni eläkeikään meille sanottiin, että meidän sallittaisiin muuttaa Saksan liittotasavaltaan. Ennen lähtöämme Kirgisiassa ja Etelä-Kazahstanissa asuvat veljemme ja sisaremme vakuuttivat meille, että meidän pitäisi välittää heidän hellän rakkaudelliset terveisensä kaikkialla maailmassa asuville Jehovan todistajille Jobin 32:19–22:n ja Jeremian 20:9, 10:n sanoin. Ruth ja minä olemme nyt asuneet Bremerhavenissa vuodesta 1969 lähtien. Ikääntymisestämme huolimatta me ylistämme yhä Jehovaa, elämän ja kasvun Lähdettä, hänen hyvyytensä vuoksi. Odotamme luottavaisina sitä päivää, jolloin koko maa on kirjaimellinen paratiisi ja jolloin kaikki, joissa henki on, ylistävät häntä! – Psalmi 150:6.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 23]

Eduard ja Ruth Warter nykyään

[Kuva s. 24]

Paikallinen veli toivottaa tervetulleeksi ryhmän Stutthoffin keskitysleirillä olleita Jehovan todistajia heidän saavuttuaan Tanskaan vuonna 1945. Eduar Warter on laitimmaisena vasemmalla.