Mukana ikuisesti jatkuvalla taipaleella
Kertonut Eva Carol Abbott
OLEN syntynyt 21. joulukuuta 1908. Vanhempani olivat Grace Pearl ja William Reuben Vaughan. Paikkana oli maatila lähellä Emporiaa Kansasin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Emporiasta me muutimme Coloradon preerialle, missä elämä oli vaikeaa ja yksinäistä. Meillä oli navetta, tuulimylly ja asuintalo, jonka äitini sanoi muistuttavan junanvaunua. Siinä oli erittäin suuri keittiö ja yhdistetty tupa ja kamari.
Naapureita oli hyvin harvassa, ja jotkut heistä elivät puoliksi maahan kaivetuissa asumuksissa. Pitkän talven aikana heidän mökkinsä olivat välillä täysin lumen peitossa. Tällöin nämä lumen saartamat naapurit saattoivat puhelimitse (asukkaitten köyhyydestä huolimatta joka mökissä oli puhelin) tiedustella kellonaikaa, ja saatuaan tietää sen heidän seuraava kysymyksensä kuului: ”Onko nyt siis ilta vai aamu?”
Sielläpäin talollisilla oli tapana mennä monta kertaa vuodessa päiväkausiksi metsään kaatamaan puita. Puista tehtiin korkea kuorma vantterien hevosten vetämiin vaunuihin. Puut vietiin kaupunkiin ja vaihdettiin muonaan, kylvösiemeniin ja kaikkeen sellaiseen, mitä oli hyvä olla talven varaksi. Tällöin me jäimme aina äidin kanssa kahdestaan kotiin, ja hän saattoi pitkinä iltoina lukea Raamattua yhä uudelleen puoleenyöhön petrolilampun valossa. Hän uskoi lujasti siihen, että Jumalalla on oma kansa, ja hän halusi löytää tien, jota se kulki.
Ollessani kolmivuotias vanhempani muuttivat eräälle maatilalle Kansasin osavaltioon lähelle Kiowa-nimistä pikkukaupunkia. Teimme osan matkaa vankkureilla, joihin isä oli tehnyt katon purjekankaasta. Sairastuin matkalla influenssaan, ja muistan maanneeni olkipatjalla vankkureiden lattialla katsellen petrolilamppua, joka heilui edestakaisin purjekangaskatossa pääni yläpuolella. Äiti hieroi minua laardin, tärpätin ja petrolin sekoituksella. Muistan yhä, miten hyvältä se tuntui, ja myös sen lämmön ja rakkauden, joka siihen liittyi.
Taival alkaa
Lapsuusajaltani muistan myös sen, että muutimme Alvaan Oklahoman osavaltioon. Äiti etsi yhä tietä ”Jumalan kansan” luo. Eräänä päivänä äiti löysi kuistilta sinne jätettyjä raamatullisia lehtisiä. Pian tämän jälkeen isääni lähestyi kaupassa, jossa hän oli työssä, kolporteeraaja (kokoajansaarnaaja), joka näytti hänelle yhtä osaa C. T. Russellin, Vartiotorni-seuran ensimmäisen presidentin, kirjoittamista Raamatun tutkielmista. Isä osti kirjan, mutta hän ei lukenut sitä. Äiti kuitenkin luki sen ja tajusi sen sanoman olevan peräisin samasta lähteestä kuin olivat olleet kuistille jätetyt lehtiset.
Kolporteeraaja kutsui isän samana iltana pidettävään raamatuntutkistelukokoukseen. Isä ei halunnut mennä, mutta äiti halusi, ja hän otti minut mukaansa. Itse en muista juuri mitään tästä kokouksesta, mutta äiti kertoi myöhemmin siitä monia yksityiskohtia. Läsnä oli 10–12 henkeä, ja heiltä kysyttiin: ”Miten me kuolemme?” Eräs läsnä ollut sisar vastasi: ”Niin kuin järjettömät eläimet.” Äiti oli järkyttynyt. Hän keskeytti: ”Suokaa anteeksi, mutta onko minun ymmärrettävä teidän uskovan niin, että me kuolemme samalla tavoin kuin järjettömät eläimet?” Kokousta johtanut veli vastasi: ”Avaisitteko Raamattunne Saarnaajan kirjan 3:19–21:n kohdalta ja lukisitteko, mitä siellä sanotaan?”
”Minun sallittiin keskeyttää kokous kysymyksineni, joita minulla oli melkoisesti, ja koko ilta uhrattiin niihin vastaamiseen”, oli äidillä tapana kertoa hyvillään. Muistan äitini olleen hyvin innoissaan kotiin palatessamme. Hän oli varmastikin löytänyt Jumalan kansan ja saanut elämälleen sellaisen suunnan, jollaista hän oli halunnut. Taival oli alkamassa.
Tämä tapahtui vuonna 1913. Pian Alvan teatterissa alettiin esittää Vartiotorni-seuran valmistamaa elo- ja kuultokuvien yhdistelmää, jonka nimenä oli ”Kuvanäytös Luominen”. Äiti oli hyvin onnellinen päästessään seuraamaan sitä. Alvassa viettämämme vuodet olivat äidille mieluista aikaa. Tapasin sanoa hänelle: ”Äiti, sinä hymyilet nyt; ennen sinä et hymyillyt kovinkaan paljon.”
Äiti oli nyt asennoitunut lujasti totuuden puolelle. Siihen aikaan jotkut raamatuntutkijat uskoivat, että heidät otettaisiin ”minä päivänä tahansa” taivaaseen, joten he kuvittelivat, että heitä odottaa helppo, huoleton elämä. Toisin oli kuitenkin äidin laita. Pian toteutuviksi katsotut taivaalliset odotteet eivät vallanneet kokonaan hänen ajatuksiaan. Äidillä oli, kuten hän itse sanoi, ”aivan tarpeeksi tekemistä uusien asioitten oppimisessa, tutkimisessa, kokouksissa käymisessä ja Valtakunnan hyvän uutisen julistamisessa”.
Pian ensimmäinen maailmansota oli täydessä käynnissä, ja tämä aikaansai vainoa kaupunkilaisten taholta. Muistan olleeni äidin mukana keräämässä talosta taloon nimiä Yhdysvaltain hallitukselle osoitettuun anomukseen, jolla haluttiin vapauttaa veli Rutherford ja hänen seitsemän toveriaan Atlantan kuritushuoneesta, jossa heitä pidettiin epäoikeudenmukaisesti. Tapahtui kuitenkin jotain muuta, mikä pakotti meidät muuttamaan.
Sota oli päättynyt, ja influenssaepidemia raivosi. Äiti oli sairastamansa influenssan jälkeen heikossa kunnossa. Lääkäri neuvoi isää viemään hänet Etelä-Kaliforniaan, missä ilmasto olisi suotuisampi. Saavuimme Los Angelesiin ja asetuimme asumaan sen lähistölle Alhambra-nimiseen kaupunkiin. Siellä jouduin elämäni tärkeimmän ratkaisun eteen.
Vuonna 1924 nousin tyttöystäväni kanssa Los Angelesiin menevään junaan osallistuaksemme erään suuresti ihailemamme kristityn sisaren hautajaisiin. Paluumatkalla keskustelimme vihkiytymisestä. Aloin ajatella vakavasti omaa elämääni ja keskustelin asiasta äidin kanssa. Niinpä aloin tutkia asiaa ja luin kaiken, mitä Vartiotorni oli kirjoittanut vihkiytymisestä taaksepäin aina vuoteen 1908 asti. Pian sen jälkeen vihkiydyin Jehovalle, ja minut kastettiin lokakuussa 1925.
Matkakumppaneita
Eräänä päivänä vuonna 1927 sain tietää, että Herbert Abbott -niminen veli halusi tavata minut. Hätkähdin, sillä en edes tiennyt, kuka hän oli. Epätietoisuus hävisi kuitenkin pian. Hän tiesi, että olin 18-vuotias ja että olin vihkiytynyt kaksi vuotta sitten, ja niinpä hän oli kiinnostunut minusta. Meidät tutustutettiin toisiimme. Seurustelimme kolme kuukautta, ja meidät vihittiin heinäkuussa vuonna 1927.
Herbert ja minä ostimme talon Pasadenan kauniilta kukkuloilta. Eräänä päivänä vuoden 1928 keväällä noudin postilaatikosta postin, ja sen joukossa oli tietoja tienraivauspalveluksesta. Herbertin palattua töistä tein hänelle illalla ehdotuksen, että myisimme talomme ja ryhtyisimme kokoaikaiseen tienraivauspalvelukseen. Hän sanoi, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, jos minä olisin halukas luopumaan silloisesta elämäntavastamme.
Saimme alueeksemme Charles Cityn Iowan osavaltiosta, ja meidän oli määrä mennä sinne Detroitin konventin jälkeen. Saimme kesällä tienraivaussuunnitelmamme kuntoon, mutta olinkin yllätykseksemme tullut raskaaksi. Mitä me nyt tekisimme? Jos muuttaisimme nyt suunnitelmiamme, se olisi samaa kuin jos sanoisimme: ”Jehova, tiedämme, että pystyt kyllä pitämään huolta meistä kahdesta, mutta et kolmesta.”
Konventin päätyttyä Herbert ja minä menimme määräalueellemme Charles Cityyn. Mutta ollessani kahdeksannella kuukaudella tuntui viisaimmalta palata Los Angelesiin. Tammikuun alussa vuonna 1929 meille syntyi kaunis tytär, Perousia Carol. Ilomme jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä hän kuoli yhdeksän kuukauden kuluttua, lokakuussa.
Päällimmäisenä mielessämme oli Jehovan lupaus ylösnousemuksesta. Kuolema on silti vihollinen, ja tyttäremme kuolema oli meille kova isku. Tuntui kolkolta ajatella, että pikku tyttäremme lepäsi nyt maan kylmässä povessa, mutta Jumalan sanan tuntemuksemme lievensi tuskaamme. Hän yksinkertaisesti nukkui, ja hän säilyisi Jehovan muistissa. (Johannes 11:11–14, 23–25) Hän on nukkunut jo pitkään, mutta jonain päivänä tulevaisuudessa hän herää osoittaen siten Jumalan sanan paikkansa pitäväksi. Toivon jatkuvasti, että hän aikanaan ylistäisi ikuisesti Jehovan suurta nimeä.
Koti auton perässä
Aloimme jälleen suunnitella tienraivausta. Ostimme seuraavassa maaliskuussa kuomullisen asuntovaunun ja vaihdoimme seitsenpaikkaisen Studebakerimme A-malliseen Fordiin, josta tuli asuntovaunun veturi. Seuraavat 25 vuotta olivatkin jatkuvaa liikkeelläoloa.
Niin me köröttelimme tyytyväisinä pieni asuntovaunu perässämme. Vaunu kesti meillä runsaat kahdeksan vuotta. Vapaata lattiapinta-alaa siinä oli 1,2 × 1,5 metriä, ja keittiötilana toimi 28 × 30 senttimetrin kokoinen ulosvedettävä levy. Varusteisiin kuului kaksi kunnollista vuodetta, kaksiliekkinen kaasuhella, vesiämpäri, kaasulamppu, petrolilämmitin, pesuamme, pyykkilauta, kaasusilitysrauta ja silityslauta. Lisäksi hellan yläpuolella oli irtohylly ja siinä kaappi, jossa säilytin häälahjaksi saatua kaunista posliiniastiastoa. Eräänä iltana hyllyn kannatinpultit irtosivat ja hylly romahti lattialle. Kaasulamppukin putosi ja kääntyi ylösalaisin, mutta ainoaksi vahingoksi jäi kuitenkin se, että kaunis astiastomme meni säpäleiksi.
Asuntovaunun kangaskatto oli aika ajoin uusittava. Me ostimme painavia purjekangashuppuja, joilla hedelmätarhurit peittivät appelsiinipuitaan savustaessaan niitä tuholaisten hävittämiseksi. Purjekankaat leikattiin kaistaleiksi ja ommeltiin sen jälkeen käyrillä neuloilla yhteen uudeksi asuntovaunun katteeksi.
Maanantai oli aina pyykkipäivä. Vaatteet pestiin ja huuhdeltiin purosta, joesta tai kaupungin kaivosta kannetulla ja ulkotulella kuumennetulla vedellä. Meillä oli myös pieni kokoon pantava uuni. Paistoin siinä kakun, jota syötiin seuraava viikko päiväaterioitten yhteydessä. Olimme nyt valmiit kohtaamaan alueemme tarjoamat haasteet.
1930-luku oli valtavaa maaltapaon aikaa. Joskus saatoimme seurata tietä kilometrikaupalla sen kiemurrellessa vuorten ja kanjonien poikki, ennen kuin meille selvisi, että tien päässä olikin autiotalo. Jottei olisi tullut turhaa ajamista, koetimme kiikarin avulla havaita, oliko pihalla kuivumassa pyykkiä, nousiko piipusta savua tai oliko kenties lähistöllä karjaa. Näin meiltä säästyi aikaa ja bensiiniä. Aina ei tietenkään voinut nähdä, tulisiko jossain vastaan talo, joten me kysyimme naapureilta, oliko tien päässä talo.
Erään kerran emme tienneet mitä tehdä. 25 kilometrin päässä vuorten takana oli karjatila, mutta naapurit eivät osanneet sanoa, oliko siellä ketään kotona. Bensiinin oli riitettävä seuraavankin päivän ajoihin. Lähellä virtasi toista metriä leveä kirkas vuoristopuro, ja Herbertiä janotti. Polvistuessaan juomaan hänen katseensa kiintyi johonkin kimmeltävään. Hän poimi puron pohjalta kolikoita, yhteisarvoltaan useita dollareita. Emme tietenkään enää epäröineet, vaan jatkoimme eteenpäin. Matkasta tuli pitkä ja uuvuttava, eikä tilanomistaja ollut kiinnostunut, mutta tiesimme, että alue oli käyty ja tilanomistajalle oli annettu todistusta.
Taipaleella koettua
Saimme vuosien kuluessa monia sykähdyttäviä kokemuksia, ja jotkin niistä olivat huvittaviakin. Kerran jouduimme vastatusten roskaväen väkivallan kanssa Corningissa Kaliforniassa. Menin neljän muun sisaren kanssa auttamaan Aleck Banglea (joka nykyään palvelee lähetystyöntekijänä Jamaikassa), kun häntä pahoinpideltiin. Kadulle oli kertynyt toistasataa katselijaa, ja he kaikki kannustivat vainoojaa. Nyt minua naurattaa muistellessani, että riisuin jalastani korkeakorkoisen kengän ja löin sillä vainoojaa päähän, juuri kun hän kumartui iskemään veljeämme Aleckia oikein olan takaa.
Consolation-lehden (nykyisen Herätkää-lehden) vuoden 1940 toukokuun 29. päivän numeron kanteen oli kuvattu Yhdysvaltain kolmas presidentti, Thomas Jefferson, ja Yhdysvaltain lippu. Siihen aikaan esiintyi vastustusta ja vainoa, joten näin hyväksi pitää tätä numeroa aina muutaman kappaleen lehtilaukussani kaiken varalta. Ollessani eräänä lauantaina lehtityössä kadulla lähestyin kahta miestä, jotka seisoivat kadunkulmassa. Toinen heistä oli kovin tylyn näköinen, ja kuinka ollakaan, hän sanoi riitaa haastaen: ”Kuulkaas neiti, jos teillä olisi sellainen lehti, jonka kannessa on tähtilippu, ottaisin sen, mutta te Jehovan todistajat olette kyllä .... .” Ennen kuin hän ehti sanoa enempää, vastasin hänelle luonnollisesti: ”Voi kuulkaa, hyvä herra, nyt sattuikin niin hyvin, että minulla on mukana juuri se lehti, jonka te haluatte”, ja otin lehtilaukustani tämän lehden. Hän lakkasi kilisyttämästä taskussaan olleita kolikoita, muuttui punaiseksi, alkoi änkyttää ja antoi minulle lehden hinnan – ja minä annoin hänelle tuon lehden.
Eräs hauska muisto on peräisin ajalta, jolloin levitimme papeille tarkoitettua kirjasta Valtakunta – maailman toivo. Eräässä talossa tuli pappi ovelle. Hän ei missään tapauksessa halunnut ottaa sitä, mutta meillä oli sellaiset ohjeet, että se piti jättää ovelle, jos suinkin mahdollista. Niinpä sanoin hänelle ystävällisesti: ”Tässä on teidän kappaleenne, ja jätän sen tähän teille.” Käännyin poistuakseni ja kävellessäni pihatietä kirjanen lensi ohitseni ja putosi maahan lätäkön viereen. Nostin sen ylös, koska en halunnut jättää sitä siihen, mutta siinä samassa takaani tuli valtavan iso koira. Muristen se nappasi kirjasen kädestäni ja porhalsi takaisin isäntänsä – papin – luo. Koira siis toimitti perille kirjasen, jota itse en ollut kyennyt jättämään.
Vuonna 1953 äiti, Herbert ja minä asetuimme Sacramentoon. Herbertin terveys oli alkanut horjua, joten meidän oli muutettava elämäntapaamme. Olen usein kiittänyt Jehovaa siitä, että minua on siunattu uskollisella äidillä ja aviomiehellä. Molemmat ovat nyt poissa. He ovat saaneet taivaallisen palkintonsa. Äiti kuoli vuonna 1975, ja Herbert päätti maallisen vaelluksensa syyskuussa 1980 ollessaan 82-vuotias. Yksinäisyys painaa yhä raskaana, mutta lohduttaudun muistelemalla yhteisiä palvelusvuosiamme. Ja tiedän, että taival tulee jatkumaan loputtomiin, koska Jehova on Poikansa Jeesuksen Kristuksen välityksellä Oppaanani sillä läpi ikuisuuden.