Hajallaan asuvista ”lampaista” huolehditaan Caprivissa
VAALEANRUSKEA Land-Rover oli lastattu täyteen ruokaa, muita tarvikkeita, varaosia sekä raamatullista kirjallisuutta. Se oli matkalla Namibian (Lounais-Afrikan) pääkaupungista Windhoekista pohjoiseen. Oli vuoden 1981 toukokuu. Auton kiitäessä kuivan ja tasaisen maaseudun poikki neljällä matkustajalla oli aikaa ajatella edessään olevaa jännittävää matkaa.
Auton kuljettaja Chris du Plessis ja hänen toverinsa olivat Jehovan todistajia ja vakituisia tienraivaajia, toisin sanoen Valtakunnan sanoman kokoaikaisia saarnaajia. He olivat juuri viettäneet useita miellyttäviä viikkoja Katuturassa, Windhoekin lähellä sijaitsevalla laajalla mustien asuinalueella. He molemmat olivat nauttineet suunnattomasti Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamisesta talosta taloon näiden mustien ihmisten keskuudessa, jotka olivat hyvin ystävällisiä ja osoittivat myönteistä vastakaikua sanomalle.
Näitä kahta nuorta miestä oli pyydetty kuljettamaan kierrosvalvoja Schalk Coetzee ja hänen vaimonsa pohjoiseen tapaamaan joitakin seurakunnista erillään asuvia todistajien ryhmiä, joiden luo on mahdotonta päästä tavallisilla ajoneuvoilla. Land-Roverissa he saattoivat yöpyä missä tahansa, sillä Coetzeet nukkuivat ”alakerrassa” itse ajoneuvossa ja nuo kaksi nuorta miestä ”yläkerrassa” teltassa auton katolla!
Matkattuaan noin 370 kilometriä ryhmä saapui ”kuoleman kolmion” alueelle, joka on saanut nimensä siitä, että monet ovat menettäneet henkensä siellä Angolasta tulleiden sissien käsissä. Hieman pohjoisempana he näkivät kyllä useita hajotettuja autoja, mutta heillä ei ollut vaikeuksia.
He vierailivat ensin Ondangwassa, lähellä Angolaa sijaitsevassa sotilastukikohdassa. Kaksi erikoistienraivaajaa huolehti tuon paikkakunnan pienestä seurakunnasta. Christo Els ja hänen vaimonsa Elizabeth olivat oppineet paikallisen kielen, ndongan, mikä on todellinen haaste. Ihmiset kuitenkin kuuntelivat tarkkaavaisesti ja kunnioittivat syvästi Raamattua. Christon oli toisinaan ryhdyttävä kyntämään aaseilla tai hänen vaimonsa oli kuokittava peltoa, jotta paikalliset asukkaat voisivat sillä välin kuunnella Valtakunnan sanomaa!
Koska liikuttiin sotatoimialueella, matkustajat olivat aina vaarassa ajaa sorateihin upotettuihin miinoihin. Niinpä Christo ja Elizabeth ajoivatkin usein hiekkaisia savanniteitä, ja heidän tapaamansa ihmiset olivat hyvin yllättyneitä siitä, ettei heillä ollut aseita.
Heille oli suuri ilo vierailla ovahimbojen luona, jotka viettävät hyvin alkukantaista elämää syrjäisellä seudulla. Nämä ihmiset olivat pukeutuneet eläintennahkoihin ja levittäneet iholleen okraa. Tienraivaajat käyttivät julkaisua, jonka kääntämisessä he itse olivat olleet mukana. Oli todella suurenmoista nähdä näiden ihmisten arvostavan Valtakunnan sanomaa!
Veli Coetzeen ja hänen seurueensa viikon kestäneen vierailun aikana pidettiin yhden päivän konventti. Koska alue oli harvaan asuttua, läsnäolijoita oli vähän. Mutta kaikki läsnäolijat tässä maan kaukaisimmassa kolkassa nauttivat suuresti ohjelmasta ja hyvästä seurasta.
Caprivin kaista
Pysähdyttyään hetkeksi Runduun hankkimaan erikoislupia matkalaiset saapuivat Caprivin kaistalle. Kuten kartasta voi nähdä, tämä on hyvin kapea maakaistale, joka ulottuu Koillis-Namibiasta syvälle eteläisen Afrikan sydämeen. Se on 480 kilometriä pitkä ja leveimmältä kohdaltaan 80 kilometriä leveä kaista, ja sen rajanaapureina ovat Angola, Sambia ja Botswana. Vaikka sotilaat vartioivat myös tätä aluetta, niin se on paljon rauhallisempi kuin sen länsipuolella oleva alue.
Caprivin kaistalla asuu noin 40 000 ihmistä, joista suurin osa mustia, vaikka bušmanneja usein vaeltaakin Caprivin länsiosaan. Monet asukkaat puhuvat englantia ja osaavat sekä lukea että kirjoittaa. Ajaessaan itäänpäin matkalaiset pysähtyivät usein puhumaan ihmisten kanssa, ja he nauttivat myös maisemista: Heistä oli ilo katsella puita ja eläimiä, muun muassa elefantteja ja antilooppeja. Lähestyttäessä Katima Muliloa, paikkakunnan ainoata ”kaupunkia”, saattoi nähdä yhä useampia siistien olkikattoisten majojen rykelmiä. Tienraivaajat olivat niin ihastuneita paikkaan, että kun Schalk Coetzee kysyi heiltä, haluaisivatko he palvella tällä kaukaisella alueella, niin he ottivat edun ilomielin vastaan.
Oltuaan lyhyen ajan Katima Mulilossa nuo neljä lähtivät jälleen matkaan vieraillakseen Kasanessa Pohjois-Botswanassa olevan ryhmän luona. He ajoivat Choben luonnonsuojelualueen halki toisinaan suurien puhveli- ja norsulaumojen rinnalla. Yöpymispaikastaan he kuulivat leijonien karjuvan lähistöllä.
Kasanessa he saarnasivat majasta majaan afrikkalaiseen tyyliin paikallisten tienraivaajien toimiessa tulkkeina. Majan asukkaita lähestytään hitaasti ja arvokkaasti. Vieras seisoo majan ulkopuolella ja huutaa kiinnittääkseen asukkaitten huomion. Joku vastaa ja kutsuu hänet sisään istumaan. Tavallisesti koko perhe pyydetään kuuntelemaan. Sitten vaihdetaan tervehdyksiä pitkään ja hartaasti ja kysellään voinnista ja kotipaikasta. Vasta kaiken tämän jälkeen todistaja alkaa puhua jostakin raamatullisesta aiheesta.
Paikalliset todistajat olivat hyvin onnellisia ja kiitollisia siitä, että nuo neljä olivat matkustaneet niin kauas tapaamaan heitä. Kokoukset täytyi pitää savimajassa. Niinpä Schalk Coetzee kannusti heitä rakentamaan oman valtakunnansalin.
Palatessaan Katima Muliloon matkaajat nauttivat viikon vierailusta paikallisten todistajien luona. He viettivät yönsä lähellä Sambesijokea ja arvostivat suuresti hiljaisuutta, jonka rikkoi vain kaukainen rumpujen kumina – ”Afrikan syke”. He havaitsivat, että paikalliset todistajat olivat hyvin innokkaita mutta tarvitsivat paljon ohjausta sen suhteen, miten johtaa kokouksia, todistaa majasta majaan, laillistaa asianmukaisesti avioliittonsa jne.
Vierailijat nauttivat suuresti saarnaamistyöstä. Yksi heistä sanoi: ”Kun ihmiset saivat tietää, että meillä oli raamatullista kirjallisuutta heidän omalla silozin kielellään, niin he innoissaan melkein tuuppasivat meidät kumoon pyytäessään paitsi kirjoja myös sitä, että joku opettaisi heitä. Se oli aivan uskomatonta!”
Matkalaisista oli ikävää erota uusista ystävistään Katima Mulilossa ja lähteä paluumatkalle. He viettivät viikon Rundussa Pohjois-Namibiassa paikallisen seurakunnan yhteydessä. Useimmat sen seurakunnan veljet olivat Angolasta tulleita pakolaisia, jotka puhuivat portugalia. Siis lisää kielivaikeuksia! Ajettuaan noin 4 000 kilometriä he saapuivat Windhoekiin väsyneinä mutta onnellisina ja hyvin kiitollisina Jehovalle niistä monista eduista, joista he olivat saaneet nauttia.
Takaisin Katima Muliloon
Nuo kaksi tienraivaajaa palasivat Katima Muliloon tällä kertaa jäädäkseen sinne auttamaan Jehovan ”lampaita”. Voidakseen asua siellä he tarvitsivat majoituksen ja osa-aikaista työtä. He löysivät työtä aivan ensi yrittämällä. Lisäksi he saivat luvan käyttää erästä Vartiotorni-seuralle kuuluvaa asuntoautoa. Niinpä he kiittivät Jehovaa siitä, että hän näin huolehti heidän tarpeistaan.
Pian tienraivaajat ahkeroivat paikallisten todistajien auttamisessa monin tavoin. Tähän sisältyi valtakunnansalin rakentaminen. He katkoivat pitkää ruohoa kattoa varten, keräsivät muurahaiskeoista saatavaa hyvin kovaksi kuivuvaa erikoissavea ja oppivat kattamaan katon oljilla afrikkalaiseen tyyliin. Sali näytti kalkittuine seinineen siistiltä ja miellyttävältä. Koska todistajilla ei ollut varaa hankkia tuoleja, penkit tai hirret toimivat istuimina. Vaikka sali olikin karkeatekoinen, se oli kuitenkin heidän oma valtakunnansalinsa!
Kokouksia ei ollut täällä johdettu asianmukaisesti. Niinpä tienraivaajat valmistivat ohjelman viittä viikoittaista kokousta varten, jollaisia Jehovan todistajat pitävät kautta maailman. Tämä vaati kovaa työtä, mutta sekä he että paikalliset todistajat rakentuivat hengellisesti. Tienraivaajien oli lisäksi opittava paikallinen kieli, silozi.
Ennen pitkää tuolle paikkakunnalle perustettiin seurakunta. Aikanaan neljä paikallista veljeä pystyi pitämään esitelmiä ja johtamaan kaikkia kokouksia, ja yksi heistä nimitettiin avustavaksi palvelijaksi. Sillä välin tienraivaajat nauttivat suuresti saarnaamisesta majasta majaan. Niin monet ihmiset halusivat tutkia Raamattua, etteivät he voineet ottaa kaikkia pyyntöjä vastaan. Eikö olisikin suurenmoista palvella tällaisella alueella? Voisitko palvella?
Eräs toinen vierailu Kasaneen
Kierrosvalvoja oli pyytänyt näitä tienraivaajia käymään aika ajoin Kasanessa Botswanassa toimivan ryhmän luona. Erään kerran he joutuivat vakaviin vaikeuksiin. Botswanan sotilaat pysäyttivät heidät lähellä rajaa.
”Te olette vakoojia!” sanoi sotilaitten komentaja.
”Ei, emme ole, me olemme evankelistoja, Jehovan todistajia, ja opetamme ihmisille Raamattua.”
”En usko, että olette kristittyjä. Te olette eteläafrikkalaisia sotilaita.”
Tilanne oli vaikea. Mutta kun sotilaat näkivät raamatullisen kirjallisuuden ja sen, ettei heillä ollut aseita, he päästivät veljet menemään.
Alueella vallitseva kireä sotilaallinen tilanne vaikeutti myös suuresti yhteyden ottamista Sambiaan. Ainoastaan Sambesijoki erottaa Katima Mulilon Sambiasta, missä on paljon Jehovan todistajia, joilla on suuret varastot silozinkielistä kirjallisuutta. Mutta sotilaitten vahtiessa paikalliset asukkaat eivät uskaltaneet ylittää jokea mokoloissaan, eli yhdestä puusta kaiverretuissa kanooteissaan. Kerran tai pari joen poikki ammuttiin.
Hajallaan olevista ”lampaista” huolehditaan
Kaikki tämä ei kuitenkaan estänyt tienraivaajia huolehtimasta Caprivin kaistalla asuvista ”lampaista”, joista jotkut asuvat kaukana muista. He olivat esimerkiksi kuulleet, että muuan Andrew-niminen iäkäs mies joka asui eräässä kylässä 70 kilometrin päässä Katimasta, oli hyvin kiinnostunut Raamatusta. Kun he löysivät hänet, hän olikin lukemassa kirjaa Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ja riemastui kovasti heidän vierailustaan! Hän oli vuosia tutkinut yksikseen, ja nyt tienraivaajien hänelle antama apu rohkaisi häntä suuresti.
Frank Mwemba asuu myös hyvin kaukana muista kylässä, joka sijaitsee 100 kilometrin päässä Katimasta. Hänen kotiinsa pääsee ainoastaan nelivetoisella ajoneuvolla ja sittenkin vain tiettyinä vuodenaikoina, sillä suuri osa Caprivin alueesta on ajoittain veden alle jäävää rämeikköä. Frank oli tullut totuuteen Sambiassa, hänet oli kastettu siellä ja sitten hän oli palannut kotikyläänsä Caprivin alueelle. Hän oli vuosia toiminut aivan yksin. Oliko hän jatkanut saarnaamista tuossa syrjäisessä paikassa? Oliko hän pitänyt puolensa paikallisia noituuteen ja moniavioisuuteen liittyviä tapoja vastaan? Oliko hänen avioliittonsa laillisesti vahvistettu? Kyllä! Frank elättää vaimonsa – siis vain yhden – ja lapsensa kalastuksella ja maanviljelyksellä ja tekee useiden päivien matkoja molokollaan tai jalkaisin hajallaan oleviin kyliin levittääkseen hyvää uutista. Hän tutkii säännöllisesti perheensä kanssa ja karttaa noitatohtoreita ja hän näytti vieraille ylpeänä avioliittotodistustaan!
Erään kerran Chris matkasi proomulla alas Sambesijokea Nantungun tasaiselle ja rämeiselle alueelle. Hän oli kuullut, että siellä asui joitakuita kiinnostuneita. ’Mitähän löydänkään sieltä?’ pohti Chris hypätessään reppu selässään proomusta rannalle. Ilokseen hän löysi pienen ryhmän, joka yritti elää Raamatun mukaisesti sen perusteella mitä sambialaiset todistajat olivat opettaneet heille. He riemastuivat nähdessään Chrisin tuomat silozinkieliset julkaisut, mukaan luettuna Vartiotornin tuoreimmat numerot. Seuraavien kolmen päivän ajan Chris ahkeroi keskustellen Raamatusta ja vieraillen lähikylissä tavatakseen kiinnostuneita. Ennen lähtöään hän teki järjestelyt säännöllistä kokoustoimintaa ja Valtakunnan saarnaamista varten.
Tienraivaustoverit vaihtuvat
Terveysongelmien vuoksi Chrisin toverin täytyi lähteä Caprivista vuoden 1982 alussa. Myöhemmin Chris sai toisen toverin, Melt Marais’n, veljen joka palveli Caprivissa innokkaasti melkein vuoden. Toukokuussa 1983 Chris meni naimisiin Magdan, nuoren tienraivaajasisaren, kanssa ja tästä tuli hänen kolmas toverinsa Caprivissa. Heidän vihkipuheensa pidettiin juuri siinä pienessä valtakunnansalissa, jonka rakentamisessa Chris oli auttanut.
Kului jonkin aikaa, ennen kuin Magda sopeutui elämään Caprivissa. Asuntoauto oli siirretty kaupungin ulkopuolelle sellaiselle alueelle, jossa ei ollut sähköä eikä vesijohtovettä. Siellä norsuja tuli usein heidän lähelleen öisin. Magdasta oli aluksi melko järkyttävää nähdä asuntoauton ikkunasta taskulampun valossa suunnattoman norsun seisoskelevan vain parin metrin päässä autosta. Mutta pian hän tottui uuteen elämäntapaan ja alkoi pitää siitä. Hänen esimerkkinsä kannusti suuresti Katiman pientä seurakuntaa.
Caprivin veljiä rohkaisivat myös kovasti Francistownissa Botswanassa (650 kilometrin päässä) pidetyt kierroskonventit. Ja he iloitsivat aivan erityisesti piirikonventista, joka pidettiin lähellä Johannesburgia (noin 1 400 kilometrin päässä). He olivat hämmästyneitä nähdessään valtavan joukon todistajia ja kaikkien järjestelyjen sujuvan kitkatta ja saadessaan osakseen ystävällisyyttä valkoisten veljien ja sisarten taholta – mikä kaikki todistaa Jehovan hengen toiminnasta.
Mutta nuorten tienraivaajien uskollinen ja rakkaudellinen palvelusrohkaisi Caprivin ”lampaita” kaikkein eniten, sillä he tarvitsivat hyvin kipeästi apua. Ja tuon avun antaminen puolestaan tuotti suunnatonta iloa näille tienraivaajille, jotka olivat halukkaita palvelemaan siellä missä tarve oli hyvin suuri.
Vuoden 1983 syyskuussa Chrisin ja Magdan täytyi kuitenkin lähteä Caprivista. Miksi? Chris selittää: ”Meidät kutsuttiin palvelemaan Vartiotorni-seuran Etelä-Afrikan haaratoimistossa. Olimme pahoillamme joutuessamme hyvästelemään Caprivin 13 julistajaa ja monet kiinnostuneet, jotka kuuluivat taakse jättämiimme yhteen pieneen seurakuntaan ja kolmeen ryhmään. Rukoilemme, että Jehova antaisi lisää työntekijöitä tämän pellon viljelemiseen, joka on valmis korjattavaksi.” – Matteus 9:37, 38.
On monia muitakin paikkoja, joissa apua tarvitaan. Voitko palvella ja oletko halukas palvelemaan tällä tavalla uhrautuvaisesti huolehtiaksesi Jehovan lampaista? Jos voit ja haluat, niin sinua odottavat runsaat siunaukset. Jeesushan sanoi: ”Onnellisempaa on antaa kuin saada.” – Apostolien teot 20:35.
[Kartat/Kuva s. 19]
(Ks. painettu julkaisu)
NAMIBIA
ANGOLA
AMBOMAA
Ondangwa
Rundu
Tsumeb
Otavi
Grootfontein
”Kuoleman kolmio”
Windhoek
CAPRIVIN KAISTA
Sambesijoki
Katima Mulilo
Kasane
BOTSWANA
ATLANTIN VALTAMERI
[Kuva s. 20]
Leiripaikka Sambesijoen rannalla Katima Mulilossa. Kierrosvalvoja Schalk Coetzee kirjoittamassa viikoittaista raporttiaan. Huomaa ”yläkerran” majoitustilat Land-Roverin katolla
[Kuva s. 21]
Valtakunnan saarnaamista Kasanessa Pohjois-Botswanassa