Guadeloupe – ”kauniitten vesien saari”

GUADELOUPE on saariryhmä, joka sijaitsee Pienten-Antillien saarijonon keskivaiheilla, noin 500 kilometriä Puerto Ricosta kaakkoon. Kartalla kaksi pääsaarta muistuttavat siipensä levittänyttä perhosta. Vuoristoinen Basse-Terre, jossa levossa oleva La Soufrière-tulivuori sijaitsee, on länsipuolella ja alava Grande-Terre itäpuolella. Näiden kahden saaren välissä on kapea Saléensalmi. Tähän Ranskan merentakaiseen departementtiin eli hallintoalueeseen kuuluu lisäksi viisi pienempää saarta ja muutamia luotoja.

Ennen kuin Kolumbus löysi sen vuonna 1493 ja antoi sille sen nykyisen nimen Guadeloupe, alkuperäiset asukkaat, karibit, olivat käyttäneet siitä nimeä Karukera ’kauniitten vesien saari’. Epäilemättä heillä oli ollut mielessään saarten lukuisat joet, virrat ja vesiputoukset. Tätä nykyä tämä nimi on entistäkin sopivampi, sillä näitten saarten 328 000 asukkaan ulottuvilla on nykyään runsaasti myös totuuden vesiä. Näiden ystävällisten ja vieraanvaraisten asukkaitten valtaosa on katolilaisia, mutta silti monet heistä ottavat innokkaasti vastaan Jumalan sanasta Raamatusta kumpuavia puhtaita totuuden vesiä.

Totuuden vedet alkavat virrata

Totuuden vedet alkoivat virrata Guadeloupessa pienenä norona vuonna 1938, vähän ennen toisen maailmansodan syttymistä. Cyril Winston tuli perheineen Dominica-nimiseltä naapurisaarelta ja alkoi saarnata saarelaisille hyvää uutista. Pian alkoi 5 henkeä kokoontua säännöllisesti yhteen, ja kesäkuussa 1940 perustettiin ensimmäinen seurakunta, jonka viikoittain järjestämässä ranskankielisessä Vartiotornin tutkistelussa oli läsnä keskimäärin 15 henkeä.

Toinen maailmansota toi kuitenkin mukanaan voimakasta painostusta saksalaisten talutusnuorassa olleen Ranskan nukkehallituksen taholta. Tuohon aikaan satama-alueella poltettiin kokonainen Brooklynista tullut kirjallisuuslähetys heti sen saavuttua, ja yhteydet Brooklynissa toimivaan päätoimistoon katkesivat. Lisäksi veli Winston sairastui vakavasti, ja hänen oli palattava Dominicaan, jossa hän kuoli kolmen kuukauden kuluttua. Totuuden vesien virta ehtyi hyvin vähiin. Ne olivat ankeita aikoja Guadeloupen pienelle kristittyjen ryhmälle.

Sodan jälkeen veljet jatkoivat mahdollisuuksiensa mukaan työtään. Voidakseen tavoittaa mahdollisimman paljon ihmisiä he koettivat järjestää raamatullisia puhetilaisuuksia toreille ja muille yleisille paikoille iltaisin. Puhuja piti puheensa ympärilleen kerääntyneille ihmisille seisten muita ylempänä jollakin korokkeella. Toinen veli näytti puhujalle valoa kotitekoisella soihdulla. Leutoina trooppisina iltoina ohikulkijat ja naapurit kuuntelivat mielellään tällä tavalla Jumalan sanaa taivasalla.

Erääseen puhetilaisuuteen ilmaantui kerran joukko katolisia partiopoikia. He kerääntyivät puhujan ympärille ja haluten hukuttaa hänen äänensä he alkoivat soittaa torviaan ja paukuttaa suuria kattiloitaan. Puhuja ei häkeltynyt, vaan hän jatkoi tyynesti puhettaan, mutta nyt ilman ääntä – vain elehtien ja liikuttaen huuliaan. Pian pojat olivat läkähdyksissään ja häipyivät vähin äänin. Veli jatkoi puhettaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Virta voimistuu

Vuosien kuluessa Guadeloupeen lähetettiin useita lähetystyöntekijöitä auttamaan sikäläistä pientä innokasta julistajaryhmää. Aluksi kielimuuri kuitenkin rajoitti heidän toimintaansa. 1950-luvun puolivälissä alkoi sitten saapua ranskaa puhuvia lähetystyöntekijöitä, ja työ sai uutta vauhtia.

Voimakkaan uskonnollisen vastustuksen takia monien, jotka ottivat vastaan Raamatun totuuden, oli asennoiduttava sen puolelle epätavallista päättäväisyyttä osoittaen. Näin kävi eräälle naiselle, jonka kaste jouduttiin toimittamaan pimeyden turvin meressä kello viisi aamulla. Hän oli miehensä kanssa alkanut tutkia Raamattua. Mutta kun naapurit alkoivat painostaa heitä, mies, pienen ruokakaupan omistaja, lopetti tutkimisen pelätessään, että naapurit eivät enää asioisi hänen kaupassaan. Vaimo jatkoi tutkimistaan ja edistyi erinomaisesti. Pian aviopuolisoitten välit kiristyivät kuitenkin siinä määrin, että mies uhkasi tappaa vaimonsa.

Eräänä iltana vaimo löysi miehensä tyynyn alta puukon, ja miehensä asenteista vaimo arvasi, millaiset olivat tämän aikeet. Tajutessaan olevansa hengenvaarassa hän pakeni erään todistajaperheen kotiin, jonne hän sai kävellä 15 kilometriä trooppisen metsän ja banaaniplantaasien halki. Piileksiessään miestään hän pyysi, että hänet kastettaisiin. Hän sanoi: ”Jos minun on uskoni takia kuoltava, haluan, että minut luetaan Jehovan kansaan kuuluvaksi.” Myöhemmin tämä uskollinen sisar ryhtyi kokoajanpalvelukseen ja on ollut nyt 24 vuotta erikoistienraivaajana. Vaikka hän on uskonsa takia menettänyt lihallisen perheensä, hän on saanut suuren hengellisen perheen, kuten Jeesus lupasi Matteuksen 19:29:ssä. Hän on auttanut 35 henkeä vihkiytymiseen ja kasteelle asti.

Totuuden vedet virtaavat joskus erikoisia reittejä. Eräässä pohjoisessa sijaitsevassa syrjäkylässä kaksi katolista miestä hankki Raamatun. He alkoivat lukea sitä joka päivä, ja he halusivat, että joku auttaisi heitä ymmärtämään sitä. Eräs naapuri sanoi heille, että hän voisi ottaa yhteyttä serkkuunsa, ”Jehovan omaan”, ja että tämä mielellään auttaisi heitä. Tällöin he ensi kerran eläessään kuulivat Jumalan nimen.

Serkku lähetti heille muutamia Herätkää-lehden numeroita, ja he pitivät kovasti niiden sisällöstä. Sen jälkeen he jakoivat ne muille kyläläisille. Saatuaan tietää, että lähellä Pointe-à-Pitreä oli juuri menossa konventti, he menivät sinne ja sanoivat kierrosvalvojalle: ”Olemme tulleet tähän konventtiin, ja haluaisimme mennä kasteelle.” Heidät otettiin tietenkin lämpimästi vastaan, mutta heitä autettiin myös ymmärtämään, että heidän pitäisi ottaa eräitä askeleita ja tehdä tietynlaisia muutoksia ennen kuin he olisivat kelvollisia menemään kasteelle. Niinpä heille järjestettiin apua, ja heidät kastettiin seuraavassa konventissa.

Tällaiset kokemukset rohkaisivat veljiä ja tuottivat heille suurta iloa. Totuuden vedet jatkoivat virtaamistaan, ja vuonna 1960 Guadeloupessa oli kaikkiaan 251 Valtakunnan julistajaa.

Haasteeseen vastataan

Riittävän suurten konventtitilojen löytäminen on ollut hyvin vaikeaa tällä pienellä saarella. Tilanne oli pitkään sellainen, että käytettävissä oli vain kaksi paikkaa. Veljet olisivat mielellään pitäneet konventteja eri puolilla saarta, jotta totuuden vedet voisivat virrata useampien ulottuville.

Lopulta veljet päättivät rakentaa itselleen omat konventtitilat. He suunnittelivat siirrettävän, teräsputkirunkoisen ja peltikatteisen rakennuksen, johon mahtuisi 700 henkeä. Lahjoituksia tuli niin paljon, että se pystyttiin rakentamaan. Kun he käyttivät omaa ”konventtisaliaan” ensi kerran Basse-Terressä tammikuussa 1966, innostunutta yleisöä oli paikalla 907 henkeä. ”Sali” osoittautui siis heti liian pieneksi.

Siirrettävän ”salin” avulla konventteja on voitu pitää jopa pienillä ulkosaarilla. Tämä on antanut voimakkaan sysäyksen totuuden vesien jakamiselle monilla alueilla. Marie-Galanten saarella sijaitsee pieni 6 000 asukkaan Grand Bourg -niminen kaupunki. On helppo kuvitella, miltä sen asukkaista on tuntunut, kun sinne ”tunkeutui” kolmella laivalla tuhat konventtilaista matkatavaroineen ja muine varusteineen. Kaupunkilaiset eivät olleet ennen nähneet mitään vastaavaa: ihmisiä marssimassa pitkänä nauhana satamasta halki kaupungin konventtipaikalle. Se antoi erinomaisen todistuksen paikalliselle väestölle, ja nykyään tällä saarella on kolme innokasta seurakuntaa.

”Salia” on vuosien varrella laajennettu moneen otteeseen. Lopulta siitä tuli noin 30 tonnin painoinen rakennus, jolla oli pohjapintaa 3 000 neliömetriä ja johon mahtui 5 000 henkeä. Sen kuljettaminen, pystyttäminen ja lopuksi purkaminen kaikkine varusteineen jokaisen konventin jälkeen oli tietenkin hyvin työlästä. Tilannetta hankaloitti vielä se, että siirrettävälle ”salille” oli aina vain vaikeampi löytää sopivia pystytyspaikkoja, sillä vapaat maa-alueet olivat nopeasti jäämässä uudisrakentamisen alle. Ainoaksi vaihtoehdoksi näytti jäävän se, että ”salille” olisi löydettävä pysyvä paikka.

Jehovan auttava käsi ei tälläkään kertaa jäänyt lyhyeksi. Tuli mahdollisuus keskeisellä paikalla sijaitsevan viiden hehtaarin tontin ostamiseen. Kaikista seurakunnista tulleiden auliitten lahjoitusten ansiosta tontti voitiin ostaa vuonna 1979. Siitä tuli Guadeloupessa tosi palvonnan pysyvä keskuspaikka.

Totuuden vesien virta käy yhä vuolaammaksi

Kun Guadeloupeen perustettiin haaratoimisto vuonna 1954, siellä oli 128 Valtakunnan julistajaa. Nyt heitä on yli 4 500, eli joka 72:s Guadeloupen asukas on Jehovan todistaja. Suurimmassa kaupungissa, Pointe-à-Pitressä, on asukkaita yhtä julistajaa kohden 29, mikä on varmasti parhaita suhdelukuja koko maailmassa.

Nämä uskolliset todistajat ovat jakaneet ahkerasti totuuden vesiä tällä alueella, ja he johtavat yli 7 300:aa Raamatun kotitutkistelua kiinnostuneille. Heidän ponnistelujaan on siunattu, sillä Herran Jeesuksen Kristuksen kuoleman muistonviettoon osallistui vuonna 1986 kaikkiaan 12 553 henkeä. Guadeloupen veljet ovat varmasti sitä mieltä, että Jehova Jumala on ’liikuttanut’ heidän saariaan kootakseen ’kaikki kalleudet’ yhteen. – Haggai 2:7.

”Kauniitten vesien saari” kaunistuu siis entisestään hengellisellä tavalla. Todella monet vastaavat kutsuun, joka kuuluu: ”Tule!” ja ottavat ”elämän vettä ilmaiseksi”. – Ilmestys 22:17.

[Kartat s. 25]

(Ks. painettu julkaisu)

GUADELOUPE

GRANDE-TERRE

Pointe-à-Pitre

La Soufrière

Saléensalmi

BASSE-TERRE

MARIE-GALANTE

Grand Bourg