Miksi en enää ole katolinen pappi?
Kertonut Ferdinando Piacentini
”Elämä on lyhyt, ja kuolema odottaa, sen hetki vain on epävarma.
Mitä meistä tulee silloin, jos kadotamme ainoan sielumme? – –
Tämä elämä on pian loppuva, mutta ikuisuus on loppumaton.”
TÄMÄ yksinkertainen virsi, jota seurakunnan pappi opetti meidät laulamaan, sytytti minussa jumalisuuden ja ikuisen elämän halun jo niin varhain kuin 13-vuotiaana. Kahden muun samoja taipumuksia omaavan ystävyys kannusti minua ja niinpä päätinkin, että minusta tulee pappi.
Synnyin 8. tammikuuta 1925 Casolassa, pienessä vuoristokylässä lähellä Montefiorinon kaupunkia Modenan provinssissa Italiassa. Olin viides kahdeksasta pojasta keskiluokkaan lukeutuvassa perheessämme. Isäni, joka oli rakennusurakoitsija, vastusti ajatustani tulla papiksi. Mutta minua kannusti ryhtymään papiksi yksi sisaristani, joka oli innokas Katolisen aktion jäsen ja josta tuli lopulta nunna, jollainen hän on edelleenkin.
Seminaarissa
Lokakuussa 1938 kirjoittauduin alempaan seminaariin Fiumalbon kaupungissa, joka sijaitsee korkealla Apenniineilla lähellä Modenaa. Myöhemmin opiskelin korkeammassa ja suuremmassa seminaarissa Modenassa. Saatat kysyä, millaista elämä seminaarissa oli?
Elämää ohjaa soittokello, jota hyvä seminaarilainen tottelee. Kellon soidessa 6.30 aamulla prefekti (asuntolaa valvova teologi) sytytti valot. Sääntönä oli, että meidän piti pukeutua aamulla ja riisuutua illalla huopien alla.
Kun olimme sijanneet vuoteemme ja kun kello jälleen soi, menimme kappeliin aamurukoukseen. Se sisälsi joitakin ajatuksia, jotka luettiin ja lausuttiin kuorossa erityisellä nuotilla. Sitä seurasi noin puolen tunnin mietiskely, sitten messu ja aamiainen. Jälkeenpäin olivat vuorossa opiskelu, oppitunnit, virkistäytyminen ja kävely.
Ennen illallista oli hengellistä luentaa asketismia käsittelevästä kirjasta. Sitten oli vuorossa rukousnauha ja laulu madonnalle. Illallisen ja lyhyen tauon jälkeen palasimme kappeliin rukoilemaan ja suorittamaan itsetutkistelua. Lopulta menimme vuoteeseen.
Seminaarilaisten täytyi puhutella toisiaan muodollisessa kolmannessa persoonassa, ei koskaan suoraan nimeltä. Meitä kiellettiin puhumasta sellaisen seminaarilaisen kanssa, joka oli toisesta asuntolasta. Yksi sääntö kielsi koskemasta toiseen seminaarilaiseen mistään syystä. Me emme esimerkiksi voineet puristaa kättä tai panna kättä jonkun olkapäälle. Ollessamme kotona lomalla emme saaneet mennä ulos keidenkään tyttöjen kanssa, emme edes lihallisten sisartemme kanssa.
Helvetinpelko vai rakkaus Jumalaan?
Noina alkuvuosina seminaarissa minua vaivasi halu puhdistautua lapsuudessa tekemistäni synneistä. Meninkin siksi usein ripille. Täytyy kuitenkin sanoa, että minuun vaikutti enemmän helvetinpelko kuin rakkaus Jumalaan. S. Alfonso de Liguorin kirjan Apparecchio alla morte (Kuolemaan valmistautuminen) mietiskely, mitä vaadittiin päivittäin, lietsoi jatkuvasti tätä pelkoa mielessäni. Tämän kirjan katkelmat kaikuivat toistuvasti mielessäni, erityisesti ”XXVI mietiskelyn” sanat:
”Jumala loi helvetintulen nimenomaan kiusatakseen kirottua sielua. – – Hän on kokonaan tulessa niin kuin kala vedessä, mutta tuli ei ainoastaan ympäröi häntä vaan tunkeutuu myös hänen sisälmyksiinsä kiduttamaan häntä. Hänen ruumiistaan tulee tulenliekki, niin että hänen sisälmyksensä palavat hänen vatsassaan, hänen sydämensä hänen rinnassaan, hänen aivonsa hänen päässään, hänen verensä hänen suonissaan ja jopa ydin hänen luissaan; jokainen kirottu sielu tulee tuliseksi pätsiksi.”
Voitko ymmärtää, miksi ajatukset ikuisesta helvetin piinasta kiduttivat minua yötä päivää? Koeta asettua sellaisen vaikutuksille alttiin nuorukaisen asemaan, jota on peloteltu jatkuvasti enemmän tyrannia kuin rakkaudellista isää muistuttavalla jumalakäsitteellä. Olin hämmentynyt. Niin, oli aikoja jolloin epäilin jopa Jumalan olemassaoloa! Kun uskouduin esimiehilleni, heillä oli tapana sanoa: ”Poikani, nämä ovat koetuksia, joita Jumala lähettää koetellakseen niitä, joita hän rakastaa. Suurilla pyhimyksilläkin on ollut epäilyksensä.”
Papiksi tulo
Vuodet kuluivat hitaasti ja lähestyi hetki, jolloin minun olisi tehtävä lopullinen ratkaisu tulevaisuuteni suhteen. Aloin yhä enemmän ajatella seminaarista lähtemistä. Päätin puhua siitä rehtorille.
”Ellet jatka kutsumuksesi mukaisesti”, hän vastasi nopeasti, ”menetät jumalallisen kutsun kuten rikas nuori mies ja olet vakavassa vaarassa joutua helvettiin iäksi!” On tarpeetonta sanoa, että hänen sanansa helvetintulesta todella tavoittivat minut!
Kärsittyäni paljon henkistä tuskaa koitti se päivä, jona minun täytyi tehdä päätökseni tunnetuksi. Tuona päivänä yksi toverini, josta piti tulla diakoni, pyörtyi alttarin edessä, niin että hänet oli vietävä ulos. Ehkä hänellä oli yhtä levoton tunne kuin minullakin. Hän lähti seminaarista ja, vaikka tavallaan kadehdin häntä, minä jäin. Päätin pitää edelleen kiinni kutsumuksestani.
Halu tulla hyväksi papiksi motivoi minua. Halusin tehdä hyvää auttamalla toisia palvomaan Jumalaa. Niinpä Modenan arkkipiispa, monsignore Cesare Boccoleri, vihki minut Modenassa papiksi 3. syyskuuta 1950 ollessani 25-vuotias. Seuraavat seitsemän vuotta toimin kappalaisena, kirkkoherran apulaisena.
Vuonna 1957 minut nimitettiin kirkkoherraksi Sestolan Casineen, pieneen kylään Pohjois-Italian Apenniineilla. Olin siellä pappina seuraavat 17 vuotta. Minusta tuntuu, että ihmiset pitivät minua hyvänä pappina. Mitä taas itseeni tulee, en ollut tyytyväinen. Näyttää ehkä järjenvastaiselta, mutta niin se vain oli, että minulla ei ollut mitään perustaa uskolleni. Totta kai minun täytyi tutkia Raamattua 12 seminaarivuotenani. Mutta sitä pidettiin tärkeydeltään vähempiarvoisena aiheena kuin etiikkaa, dogmaattista teologiaa ja kanonista lakia.
Epäilyjen vaivaama
Aikanaan sain lukea ja kuulla Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962–1965) aikaansaamista uudistuksista. Hämmennykseni tuli vielä suuremmaksi. Helvetistä oli nyt ristiriitaisia ajatuksia. Jotkut olivat nyt sitä mieltä, että Jumala ei lähettäisi ketään helvettiin, kun taas patavanhoilliset traditionalistit väittivät, että olisi papiston vika, jos rikollisuus lisääntyisi, koska ilman helvettiuskoa ihmiset eivät olisi enää niin Jumalaa pelkääviä kuin aikaisemmin. Epäilykseni kasvoivat voimakkaammiksi.
Vuoden 1973 alussa tilasin monia uskonnollisia aikakauslehtiä, joukossa muutamia jotka arvostelivat roomalaiskatolista kirkkoa ja sen opetuksia. Tietysti jotkin ristiriitaisuudet tulivat minulle nyt entistä ilmeisemmiksi. Esimerkiksi lihan syöminen perjantaina oli yhteen aikaan kiellettyä. Kun tämä kirkon opetus muuttui, ajattelin: ’Tuon opetuksen mukaan ne, jotka söivät lihaa perjantaina, tekivät kuolemansynnin. Kuolemansynnistä voidaan rangaista helvetintulella – peruuttamattomalla rangaistuksella. Mutta jos helvetissä on joitakuita, jotka eivät katuneet perjantaina tapahtunutta lihan syömistä, mitä he ajattelevat nyt?’
Muistan paavin virallisen puheen erään pääsiäisen aikaan. Viitaten niihin, jotka luopuvat papinvirasta, hän sanoi: ”Yksityiset tapaukset saattavat olla erilaisia, mutta yleisesti ottaen ne, jotka luopuvat papinvirasta, muistuttavat Juudasta ja hänen kavallustaan.” Olin syvästi loukkaantunut – ei, vaan suuttunut! Se mitä näin tapahtuvan kirkossa yhdessä sen kanssa, mitä luin, kalvoi uskoani Jumalaan. Sitten odottamaton tapaaminen muutti elämäni täysin.
Totuuden löytäminen
Vierailin erään ystävän luona, joka oli pappina Roncoscaglian seurakunnassa Sestolassa Modenassa, 13 kilometriä Casinesta, missä minulla oli seurakuntani. ”Arvaapa mitä?” ystäväni sanoi. ”Kylässämme on Jehovan todistaja -perhe, ja heitä kunnioitetaan suuresti.”
En tullut tuntemaan tuota perhettä silloin, mutta onnistuin saamaan haltuuni heidän raamatullista kirjallisuuttaan, mm. kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Luin sen viipymättä ja sen yksinkertaisuus viehätti minua. Helvettiä koskeva aineisto auttoi minua ymmärtämään, että helvetti on yksinkertaisesti kuolleen ihmiskunnan yhteinen hauta. Vihdoin käsitykseni Jumalasta alkoi muuttua – Jumala rakastaa, ei kiusaa! Useammin kuin kerran ihoni nousi kananlihalle tuntiessani, että olin vihdoinkin vapaa!
Raamatun totuuden janoni kasvoi. Kun minua pyydettiin ryhtymään raamatullisiin keskusteluihin todistajien kanssa, olin jossain määrin pidättyväinen, ja unohtamatta uskonnollista asemaani sanoin itselleni: ’Olet sekaantumassa melko uskaliaaseen hankkeeseen!’
Seuraavien seitsemän kuukauden aikana minulla oli kuusi raamatullista keskustelua todistajien kanssa. Välimatkan vuoksi emme voineet tavata useammin. Kanssani tutkinut todistaja Giordano Morini asui Formiginessa Modenassa noin 70 kilometrin päässä. Luin kuitenkin tänä aikana hänen minulle antamansa julkaisut yhdessä katolisen raamatunkäännökseni kanssa. Raamattu oli nyt uusien ja johdonmukaisten uskonnollisten ajatusten lähde, jotka ajatukset saivat minut perusteellisesti vakuuttuneeksi.
Luin näihin aikoihin Vartiotornista kirjoituksen, joka teki minuun syvän vaikutuksen. Otsikon ”Järjestetyt ylistämään Jumalaa” alla se selitti, että Vartiotorni-seuran ensimmäinen presidentti C. T. Russell oli niihin aikoihin, kun hän oli yli 20 vuoden ikäinen, häiriintynyt helvetintuliopin vuoksi, juuri kuten minäkin. Tutkimalla Raamattua hänkin oli oppinut ymmärtämään, että tulista helvettiä ei ole olemassa. Russellin kokemus syvensi haluani jatkaa täsmällisen tiedon hankkimista Raamatusta.
”Ihmisiä jotka todella rakastavat Jumalaa!”
Kun olin läsnä ensimmäisessä kokouksessani Jehovan todistajien valtakunnansalissa Sassuolossa, olin hyvin hermostunut. Vaikka sain erittäin lämpimän vastaanoton, se ei poistanut kiusaantuneisuuttani. Suoraan sanoen tunsin olevani kuin kala kuivalla maalla.
Siitä huolimatta monet havaitsemani asiat tekivät minuun syvän vaikutuksen. Näin edessä puhujalavalla ihmisiä, jotka olivat vain tavallisia työläisiä. Heidän puhuessaan ajattelin: ’Tällaisia Pietari, Paavali ja muut apostolit ovat saattaneet olla.’ Nähdessäni lapsia puhujalavalla palautin mieleeni Jeesuksen palavan tarpeen puhua taivaallisesta Isästään, kun hän oli vain 12 vuoden ikäinen.
Minuun teki myös vaikutuksen nähdä kaikkien noiden ihmisten etsivän huolellisesti Raamatuistaan kohdat, joita lainattiin. Myöhemmin kerroin toisille kirkonmiehille: ”Jehovan todistajain kokouspaikoista pappi voi löytää kaiken, mistä hän on aina uneksinut, nimittäin ihmisiä, jotka todella rakastavat Jumalaa!”
Mutta vaikeuksia, vastustusta ja väärinkäsityksiä oli heti tulossa. En näet peitellyt Raamatun tutkimistani. Casinessa puhuin siitä avoimesti kirkossani ja kylän koulussa, missä pidin uskontotunteja. Opetuksen jatkaminen koulussa tuli mahdottomaksi, koska johtajaopettaja ja muut opettajat keskeyttivät oppitunnit jatkuvasti. Niinpä sen asemesta pyysin lapsia vanhempineen tulemaan minun talooni. Mutta tämä nostatti vielä enemmän vastustusta!
Pitäisikö minun luopua papinvirasta?
Pian minulle selvisi, että minun oli tehtävä ratkaisu – jättäisinkö katolisen kirkon lopullisesti? En ollut tehnyt milloinkaan ansiotyötä, eikä minulla ollut mitään asuinpaikkaa. Minun täytyi myös kamppailla ystävien ja sukulaisten kanssa, kun he halusivat minun menevän psykiatrin tutkittavaksi vakuuttuneina siitä, että minusta oli tullut täysin mielenvikainen! Pystyisinkö voittamaan nämä monet esteet? Nuo vaikeat päivät kuluivat jatkuvassa rukouksessa, kun mietiskelin yhtä elämäni tärkeimmistä ratkaisuista. – Psalmit 55:2–8, 17–19, 23.
Silloin piispan edustaja ja tuon alueen papillinen neuvonantaja tekivät yllätysvierailun luokseni. Joku oli kertonut heille, mitä minä mietiskelin. Outoa kyllä heillä ei ollut koskaan ennen ollut sellaista kiirettä tavata minua, vaikka terveyteni oli usein ollut heikko. Huolimatta siitä mitä sanottavaa heillä oli, tein päätökseni tunnetuksi heille. Seuraavana päivänä, 19. maaliskuuta 1974, jätin papinviran 49 vuoden ikäisenä.
Ei paluuta
Ei ollut helppoa löytää työtä ja asuinpaikkaa. Hetkittäin oli vaikeaa, mutta paluuta ei ollut. Esimerkiksi ensimmäinen talo, jossa asuin, oli erittäin huonossa kunnossa. Siinä ei ollut sähköä eikä juoksevaa vettä. Paikallisten todistajien rakkaudellisella avulla löysin kuitenkin lopulta miellyttävämmän talon Castelnuovosta Rangonesta Modenasta.
Vihdoin pääsin keramiikkatehtaaseen työhön. Se oli jokseenkin raskasta puurtamista minun kaltaiselleni, kovaan ruumiilliseen työhön tottumattomalle. Uusille annettiin aina raskain työ tehtäväksi, ja minä pysyin ”uutena” seuraavat kuusi kuukautta!
Jumala, jonka tuntemusta olin tavoitellut niin kauan, antoi minulle voimaa kestää ja edistyä täsmällisessä tiedossa. Yhdeksän kuukautta papinvirasta luopumisen jälkeen tein elämäni tärkeimmän ratkaisun. Vihkiydyin Jehova Jumalalle ja vertauskuvasin sen vesikasteella 12. tammikuuta 1975.
Nyt olen todella onnellinen. Olen löytänyt totuuden. Enää minua eivät häiritse väärät ajatukset tai opetukset, jotka tuottavat häpeää Jumalalle! En mene enää ihmisten koteihin kerjäämään viinirypäleitä, viljaa, kananmunia tai polttopuita! En enää kierrä siunaamassa taloja ja navettoja, lausumassa rituaalista siunauskaavaa, samalla kun emännät tutkivat ahkerasti kukkaroitaan antaakseen minulle uhrin. Ei, nyt käyntini niiden perheiden kodeissa, joissa minulla oli tapana käydä seurakuntapappina, ovat iloisia, arvokkaita tilaisuuksia. Menen jakamaan kallisarvoisinta asiaa, mikä minulla on – Jumalan valtakunnan hyvän uutisen täsmällistä tuntemusta!
Minulla on ollut lisäksi ilo avioitua innokkaan kristityn todistajan kanssa. Ajattelehan, että häätilaisuus vietettiin juuri siinä kaupungissa, missä olin ollut kappalaisena! Kun menin kirjaamaan avioliittohankettani, virkailija sanoi: ”Haluatteko mennä naimisiin yöllä?” Ilmeisesti hän pelkäsi hämminkiä, jonka kaupungin entisen kappalaisen avioituminen aiheuttaisi. (Menimme kuitenkin naimisiin päiväsaikaan!) Nyt vaimoni ja minä olemme Mazanellon seurakunnan yhteydessä Modenan provinssissa, ja minulla on etu palvella siellä nimitettynä vanhimpana.
Saarnaamistyössämme vaimollani ja minulla on ollut ilo tutkia Raamattua useiden perheiden kanssa, joille olin aikaisemmin opettanut katekismusta. Tähän mennessä seitsemän aikaisempaa seurakuntalaista tai heidän sukulaistaan on vihkiytynyt Jehovalle!
Kun nykyisyys on niin riemullista ja tulevaisuus niin täynnä lupauksia, menneet vaikeudet tuntuvat merkityksettömiltä. Tosi Jumalan, Jehovan, palvelijana olen nyt todella löytänyt rauhan. Niinpä esitän kiitokset Jehovalle profeetta Jesajan sanoin: ”Katso, Jumala on minun pelastukseni; minä olen turvassa enkä pelkää, sillä Herra, Herra [Jehova, UM] on minun väkevyyteni ja ylistysvirteni, hän tuli minulle pelastukseksi.” – Jesaja 12:2.
[Kuva s. 25]
En mene enää ihmisten koteihin kerjäämään viinirypäleitä, viljaa, kananmunia tai polttopuita. Menen nyt jakamaan auliisti Jumalan valtakunnan hyvää uutista