Aina valmiina lopun tuloon
Kertonut Herald Toutjian
ELETTIIN vuotta 1896, jolloin Vähän-Aasian puolustuskyvyttömät armenialaisyhdyskunnat joutuivat hillittömän väkivallan aallon kohteiksi. Tämä vaaransi myös isoisäni Lucius V. Toutjianin ja hänen perheensä kodin ja turvallisuuden. He asuivat silloin muinaisessa Maraşin kaupungissa korkealla Tauruksen rinteillä Etelä-Turkin keskiosassa.
Pakotie johtaisi heidät kohti etelää Välimeren rannalle, mutta mihin he lopulta pakenisivat? ’Amerikkaan’, oli isoisä päättänyt! Perheenjäsenet keräsivät kiireesti tavaransa ja lähtivät matkaan. Apostoli Paavalin synnyinkaupungissa Tarsoksessa heidät vangittiin. Heidän tarinansa olisi päättynyt tähän, ellei muuan amerikkalainen virkailija olisi juuri silloin puuttunut asioiden kulkuun. Tuon virkailijan avulla ja pimeän turvin perhe nousi laivaan lähimmässä Välimeren satamassa ja purjehti länteen.
Matka Amerikkaan jätti syviä henkisiä arpia erityisesti isoäidin mieleen. Hänen oli jätettävä taakseen kaikki, mikä oli ollut hänen kotinsa: ystävät, sukulaiset ja rakkaat muistot vuorenrinteillä lepäävästä rauhallisesta ja kukkien tuoksun täyttämästä Maraşin kaupungista.
Matka jatkui Marseilles’n ja Lontoon kautta. Synkkä Atlantin valtameri myrskysi täydessä raivossaan. Jättiläisaallot paiskautuivat vasten natisevaa laivaa, ja perhettä odotti jälleen eräs murhenäytelmä. Matkan puolivälissä viidestä lapsesta nuorin kuoli äkisti ja hänet haudattiin mereen. Mielialaa masensi siis suru ja epävarmuus, kun laiva saapui New Yorkin satamaan. Perhe astui maihin ja sulautui suuren ihmisjoukon pyörteisiin New Yorkin kaakkoisrannalla, kansallisuuksien ja rotujen sulatusuunissa.
Miksi juhlallinen vala?
Nuo vuoden 1896 New Yorkiin saapumisen jälkeiset ajat olivat vaikeita. Ei ollut helppoa sopeutua New Yorkin kaupungin kiireiseen elämänrytmiin, kun oli koko ikänsä asunut turkkilaisen pikkukaupungin rauhassa. Perheen oli lisäksi opittava uusi kieli ja totuttava outoon ympäristöön sekä hämmentäviin yhteiskunnallisiin käsityksiin. Perhe muutti usein mutta ei pelkästään saadakseen aineelliset tarpeensa paremmin täytettyä: isoisä halusi tunnollisesti huolehtia myös perheen hengellisistä tarpeista. Hänellä oli monia kysymyksiä, jotka koskivat Jumalan ikuista tarkoitusta ja ihmiskunnan lopullista kohtaloa. Mutta koska perhe oli joutunut kokemaan vainoa uskonnollisen ja etnisen taustansa vuoksi, tärkein herännyt kysymys koski pahuuden sallintaa. Miksi rakkaudellinen Jumala sallii pahuutta? Miten kauan hän tulee vielä sallimaan sitä? Milloin ja miten se tultaisiin poistamaan? Isoisä oli päättänyt löytää näihin kysymyksiin tyydyttävät, Raamattuun perustuvat vastaukset.
Isoisä hylkäsi yleiset perinteiset uskonnolliset käsitykset ja tutki karismaattisia uskontoja, mutta ei saanut kysymyksiinsä vastausta. ”Oli juhlallinen hetki”, isäni kertoi, ”kun isoisä keräsi meidät kaikki luokseen ja kun me perheenä teimme valan, jossa lupasimme, ettemme enää koskaan olisi tekemisissä kristikunnan nimikirkkojen kanssa, jotka harjoittavat kristillisyyttä vain nimellisesti.” Isoisä tuli siihen tulokseen, että totuuden täytyisi löytyä jostakin muualta.
He löysivätkin sen hyvin odottamattomalla tavalla. Kun he olivat aikaisemmin asuneet Alleghenyssä Pennsylvaniassa, isoisä oli huomannut ilmoituksen, jossa mainostettiin Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran presidentin, pastori Russellin, puhetta. Mainoksessa esitetyt kysymykset herättivät isoisän uteliaisuuden, ja niinpä perhe lähti etsimään mainoksessa mainittua puheenpitopaikkaa. Valitettavasti he eivät löytäneet sitä ja palasivat pettyneinä kotiin. Mutta isoisä oli mielessään päättänyt tutkia Vartiotorni-seuran opetuksia.
Hänen ahkeruutensa johdonmukaisuuden ja totuuden etsimiseksi palkittiin vuosisadan vaihteessa. Siihen aikaan Toutjianit asuivat Los Angelesissa Kaliforniassa. Eräänä sunnuntaina vuonna 1901 Vartiotorni-seuran vapaaehtoinen työntekijä ojensi heille Raamattua käsittelevän traktaatin heidän ohittaessaan erästä kirkkoa. (Siihen aikaan Vartiotornin työntekijöillä oli tapana todistaa jakamalla Raamattua käsitteleviä traktaatteja kirkossakävijöille jumalanpalvelusten jälkeen.) Isoisä vilkaisi traktaattia ja huomautti: ”Tämä on pastori Russellin aikaansaannosta.” Vapaaehtoinen työntekijä kuuli huomautuksen ja hetkessä hän oli saavuttanut perheen ja kutsui sen olemaan läsnä heidän ensimmäisessä Raamatun ryhmätutkistelussaan. He ottivat kutsun vastaan, tulivat tutkisteluun ja huomasivat löytäneensä kauan etsimänsä totuuden. Niinpä he alkoivat kokoontua säännöllisesti yhteen Los Angelesin 27-jäsenisen seurakunnan kanssa.
Mitä vuosi 1914 toisi tullessaan?
Nuo Toutjianin suvun kaksi sukupolvea, vanhempani ja isovanhempani, odottivat paljon vuodelta 1914. Vartiotorni oli jo vuonna 1880 julistanut tuon vuoden merkitsevän ”kansojen määräaikojen” eli pakanain aikojen loppua. (Luukas 21:24; vrt. Kirkkoraamattu.) Päättyisikö Saatanan hallitusvalta vuonna 1914, ja alkaisiko silloin kauan odotettu Kristuksen Jeesuksen tuhatvuotinen hallituskausi?
Kun tuo ajankohta lähestyi, kävi ilmeiseksi, etteivät ihmisten odotukset ole aina Jumalan aikataulun mukaisia. Vartiotorni huomautti vuoden 1914 helmikuun 1. päivän numerossaan (engl. 1. 1. 1914): ”Meidän kuvittelukykymme yläpuolella on ajatella kaikkien niiden asioitten tapahtumista vuoden kuluessa, joita Raamattu edellyttää ennen rauhan hallituksen alkamista.” Mainittuaan sitten tulevaisuuden suuresti lisääntyneistä palvelusmahdollisuuksista Vartiotorni kehotti: ”Olkaamme sentähden entistä enemmän varuillamme, jotta olisimme hyödyksi ja jotta meitä voitaisiin käyttää Kuninkaamme palveluksessa.”
Vartiotorni kannusti näin lukijoitaan omaamaan oikean asenteen. Olkaa lujat, pysykää valveilla, odottakaa Jehovaa älkääkä antako liian innokkaitten odotusten muovata asennettanne Jumalaa ja hänen palvelemistaan kohtaan. Tällaisen asenteen perheeni jäsenet sekä kaikki uskolliset omaksuivat. Pian ymmärrettiin, että ennustuksen täyttyminen silloin osoitti tuon ajankohdan oikeaksi. Kansa oli noussut kansaa vastaan, ja tuon kohtalokkaan vuoden tapahtumat todella olivat tämän asiainjärjestelmän ”ahdingon tuskien alkua”. (Matteus 24:7, 8) Tilanne kuitenkin koetteli perimmäisiä vaikuttimia ja antaumuksen syvyyttä. Jotkut odottivat liian paljon tapahtuvaksi liian pian. Surullista kyllä he eivät pystyneet kohtaamaan haastetta menestyksellisesti.
”Juuri niin kuin varas”
Apostoli Paavali oli varoittanut kristittyjä siitä, että Jehovan tuomiopäivä tulisi aivan odottamattomasti. Hän kirjoitti: ”Itse tiedätte varsin hyvin, että Jehovan päivä tulee juuri niin kuin varas yöllä. – – Älkäämme siis enää nukkuko niin kuin muut, vaan pysykäämme valveilla ja pysykäämme järkevinä.” (1. Tessalonikalaisille 5:2–6) On siksi ymmärrettävää, että meidän vuosisatamme valveilla olevat, valppaat kristityt ovat hyvin herkästi havainneet kaikki tapahtumat ja ajanlaskuun liittyvät merkit, jotka saattaisivat osoittaa ”Jehovan päivän” olevan lähellä – aivan samoin kuin ihminen, joka odottaa varkaan saapuvan yöllä, tulkitsisi jokaisen kuulemansa epätavallisen äänen todisteeksi varkaan läsnäolosta.
Jehovan palvelijat kohdistivat odotuksensa myös vuoteen 1925. Ajateltiin, että 70 esikuvallisen riemuvuoden jakso (70 x 50 vuotta) laskettuna siitä ajankohdasta, jona Israelin kansa astui Luvattuun maahan, päättyisi vuonna 1925 ja merkitsisi suuren vastakuvallisen riemuvuoden, Jeesuksen Kristuksen tuhatvuotisen hallituskauden, alkamista. Näin ei kuitenkaan käynyt.
Perheemme jäsenet oppivat kuitenkin ymmärtämään, etteivät toteutumattomat toiveet ole tunnusomaisia pelkästään meidän ajallemme. Myös apostolit joutuivat huomaamaan, etteivät todelliset tapahtumat täyttäneet heidän odotuksiaan. He kuvittelivat mielessään, että ylösnoussut Jeesus Kristus ennallistaisi Israelin kansan aikaisempaan kunniaansa Jehovan valittuna kansana teokraattisen hallinnon alaisuuteen, joka poistaisi roomalaisten tiukan hallinnon. He kysyivät Jeesukselta: ”Herra, ennallistatko sinä Israelille valtakunnan tänä aikana?” Hän vastasi: ”Ei ole teidän asianne saada tietoa ajoista eikä ajanjaksoista, jotka Isä on omassa tuomiovallassaan asettanut.” (Apostolien teot 1:6, 7) Sama perusperiaate on soveltunut nykyajan ’uskolliseen orjaluokkaan’. Nykyään ollaan valppaita ja yritetään saada mahdollisimman tarkasti selville Jumalan tarkoitus, ja joskus yritetään jopa liian innokkaasti saada selville, milloin maailman paha järjestelmä päättyy, mutta tapahtumien tarkka ajoittaminen on todellakin vain Jehovan tuomiovallassa. – Matteus 24:34–36, 45–47.
Tarvitaan johdon ottamista ja toisten palvelemista
Isoisäni pitkä ja rikas elämä päättyi toisen maailmansodan aikana. Hän jätti jälkeensä sukumme Jehovan todistajien seuraavan polven, poikansa Shieldin ja Robertin (joka on isäni), julistamaan toimeliaasti sitä, miten tärkeätä on ’pysyä valveilla, pysyä lujina uskossa, olla miehuullisia ja tulla väkeviksi’. – 1. Korinttolaisille 16:13.
Setäni Shield Toutjian oli ensimmäisen maailmansodan aikana alkanut palvella saarnaajaveljenä, ja vuonna 1949 tapahtuneeseen kuolemaansa asti hän palveli Vartiotorni-seuran kokoaikaisena matkaedustajana, mikä vastaa nykyään kierrosvalvojan työtä. Tapaan yhä monia, jotka muistavat hänen voimakkaan ja rakentavan persoonallisuutensa sekä sen uskollisen palveluksen, jota hän suoritti monissa seurakunnissa Yhdysvaltojen 47 osavaltiossa.
Paavali neuvoi heprealaisia: ”Muistakaa niitä, jotka ottavat johdon teidän keskuudessanne.” (Heprealaisille 13:7) Isäni otti aina johdon palveluksessa, sillä hän rakasti Jehovaa ja hänen palvelemistaan ja varsinkin ovelta-ovelle-työtä. Hän ymmärsi jo varhain, että tarvitaan vanhimpia tosi paimeniksi. Vuonna 1926 hän esitti Oaklandissa, Kaliforniassa sijaitsevan seurakunnan vanhimmistolle Brooklynin Beetel-perheen antaman hyvän esimerkin mukaisen ehdotuksen kentälle menemisestä sunnuntaiaamuisin. Kun esitettiin kutsu tienraivauspalvelukseen, hän vastasi siihen rakentamalla asuntoperävaunun, joka oli hänen kotinsa seuraavat 19 vuotta. Vuonna 1930 lähdimme vapaalle alueelle Sierra Nevadan vuoristoseudulle Pohjois-Kaliforniaan. Isäni kirjaimellisesti luopui kaikesta maallisesta omaisuudestaan eikä koskaan unohtanut Jehovan ”yksinomaista antaumusta” koskevaa vaatimusta. Hän kuoli vuonna 1961. – 5. Mooseksen kirja 4:24, UM.
Olen sukuni kolmannen totuudessa olevan polven jäsen, ja muistan hyvin 1940-luvun alun. Toinen maailmansota oli syössyt Euroopan sen synkimpään aikaan. Koska japanilaiset vuonna 1941 hyökkäsivät Pearl Harboriin, Amerikan yhdysvallatkin liittyi sotaan. Jehovan todistajat kokivat kaikkialla maailmassa vainoa kristillistä puolueettomuutta koskevan kiistakysymyksen vuoksi. Monet maat kielsivät toimintamme. Täällä Yhdysvalloissa meidän kimppuumme usein hyökkäsivät kiihtyneet, ”isänmaalliset” roskajoukot. Silloin meistä tuntui siltä kuin sota johtaisi Kaikkivaltiaan Jumalan suuren päivän sotaan, Harmagedoniin. – Ilmestys 16:14–16.
Valtava työ yhä edessä
Muistan hyvin elävästi sen, miten malttamattomasti me odotimme tuota kauan toivomaamme tapahtumaa. Mutta silmiltämme oli verhottu Jeesuksen Matteuksen 24:14:ssä olevan ennustuksen hämmästyttävä lisätäyttymys: ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen tullaan saarnaamaan koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansoille, ja sitten tulee loppu.”
Vielä oli tehtävänä maailmanlaajuinen työ. Vuodesta 1943 lähtien kaikissa seurakunnissa olevia palvelijoita valmennettiin viikoittaisessa teokraattisessa palveluskoulussa. Ja Vartiotornin Raamattukoulu Gilead, joka tuolloin toimi New Yorkin osavaltion pohjoisosassa, lähetti valmennettuja lähetystyöntekijöitä puolivuosittain kaukaisiin maihin. Jeesuksen sanat siitä, että todistusta suoritettaisiin ”koko asutussa maassa”, saivat laajuutta ja syvyyttä. Jälleen kerran me mukautimme ajattelumme tämän uuden tulevaisuudenkuvan mukaiseksi, johon sisältyi maailmanlaajuinen saarnaamistoiminta, Jehovan ja hänen järjestönsä lähellä pysyminen ’kaiken rukoilemisen ja nöyrän pyytämisen’ avulla sekä pysyminen ’hereillä täysin kestävänä’. – Efesolaisille 6:18.
Laajentuneen toiminnan vuosikymmenet kuluivat nopeasti, ja nyt heräsi kysymys: mitä 1970-luku toisi tullessaan? Kaksi poikaani Duane ja Jonathan sekä tyttäreni Carmel, neljännen sukupolven edustajat, olivat kasvaneet aikuisiksi ja heillä oli kullakin oma perhe. Odotimme, että 6 000 vuotta ihmisen luomisesta tulisi täyteen vuonna 1975. Alkaisiko silloin Kristuksen tuhatvuotinen valtakunta? Tuo mahdollisuus kiihotti uteliaisuuttamme.
Nyt voimme muistella tuota vuotta ja ymmärtää, että Matteuksen 24:36:ssa olevien Jeesuksen sanojen mukaan meidän ei tule asettaa lopun tulemiselle mitään päivämäärää. Hän sanoi: ”Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaiden enkelit eikä Poika, vaan ainoastaan Isä.” Sukumme kolmannen ja neljännen polven edustajat ovat kuitenkin pysyneet valveilla aikojen merkkien suhteen, ja heillä on ollut ”runsaasti tehtävää Herran työssä”. (1. Korinttolaisille 15:58) Duane, Jonathan, vävypoikani Matthew Leondis ja minä palvelemme vanhimpina eri seurakunnissa Kaliforniassa. Lisäksi Jonathanilla oli etu toimia jonkin aikaa kokoajantienraivaajana ja työskennellä Vartiotorni-seuran päätoimistossa sen Beetel-perheen jäsenenä.
Oikea asenne lopun aikana
Jehova on epäilemättä sallinut nykyajan palvelijoittensa samoin kuin ensimmäisen vuosisadan kristittyjenkin elättää tiettyjä toiveita ja odotuksia. Ne ovat lopulta paljastaneet todelliset vaikuttimemme sekä antaumuksemme syvyyden. Perheemme jäsenet ovat kysyneet itseltään: Palvelemmeko me Jumalaa vain lyhyellä aikavälillä, vain omilla ehdoillamme? Onko meidän vaikuttimenamme pelkästään toivo pian saatavasta palkasta? Vai pysymmekö me valppaina ja toimeliaina luottaen siihen, että Jehova uskollisesti täyttää lupauksensa? – Tiitus 1:2.
Kahden sukupolven edustajat, isäni ja isoisäni, ovat kuolleet elettyään rikasta ja onnellista elämää. Neljä sukupolvea on yhä jäljellä: lapsenlapsenlapseni, lapsenlapseni, lapseni ja minä. Nyt kuusi lastenlastani palvelee Jehovaa tarttuen palvelustilaisuuksiin ja -vastuisiin seurakunnassa sekä kenttäpalveluksessa. Hekin odottavat lopun tulemista ja sitä seuraavaa ennallistettua maallista paratiisia. Me kaikki luotamme siihen, että tuo kauan odotettu hetki saapuu Jehovan hyväksi näkemänä aikana. Me voimme noudattaa profeetta Habakukin kehotusta: ”Odota sitä; sillä varmasti se toteutuu, eikä se myöhästy.” – Habakuk 2:3.
Nyt 72-vuotiaana voin katsoa taakseni Jehovan järjestön yhteydessä saamiini arvokkaisiin muistoihin. Lapsuuden ajalta muistan sen liikuttavan tapauksen, kun veli Russell seisoi avoautossa vilkuttaen jäähyväisiä San Franciscon seurakunnalle juuri ennen astumistaan junaan, joka veisi hänet Los Angelesiin pitämään puhetta, joka oli hänen viimeisensä. Muistan myös 1930-luvun tienraivausajan vapaalla alueella, monet pienemmät ja suuremmat konventit, ja erikoisesti Columbuksessa Ohiossa vuonna 1931 pidetyn konventin, jossa saimme nimen Jehovan todistajat. – Jesaja 43:10.
Ymmärrän, että nyt on aika vaeltaa Jehovan ’uskollisen orjaluokan’ ohjauksessa. Meidän on varmasti tärkeämpää kuin koskaan aikaisemmin pysyä hereillä, valppaina, unohtamatta sitä, että Jehova ansaitsee uskollisen palveluksen ja ylistyksen siitä huolimatta, saammeko me henkilökohtaisesti lopullisen palkinnon vai emme. Miksi niin? Koska hän on kaiken hyvän lähde: hänen ansiostaan me olemme olemassa ja meillä on tulevaisuudentoivo. Ja millainen tulevaisuudentoivo se onkaan: elää terveenä ja onnellisena ennallistetussa paratiisissa, jossa vallitsee rauha. Siellä voimme nähdä myös ylösnousemuksen tapahtuvan (kun omaiset herätetään eloon ja näemme heidät jälleen), ja saamme nauttia ikuisesta elämästä sekä suurenmoisesta suhteesta taivaalliseen Isäämme! – Ilmestys 4:11; Luukas 23:43.
[Kuva s. 22]
Herald Toutjian Kalifornian vuoristoalueella 1930-luvulla. Huomaa erikoislaukku, jossa useita Raamatun tutkimisen apuvälineitä voi esitellä yhtäaikaa
[Kuva s. 23]
Vastatakseen kutsuun lähteä tienraivaukseen perheemme rakensi tämän asuntoperävaunun ja käytti sitä vuosia
[Kuva s. 25]
Herald Toutjianin perheen neljä sukupolvea