Miksi on niin monia uskontoja, jotka kaikki väittävät olevansa kristillisiä?

NOIN neljännes maailman väestöstä väittää olevansa kristittyjä. He kaikki tunnustavat seuraavansa Jeesusta Kristusta mutta ovat silti hyvin jakaantuneita. Noin 580 miljoonan ihmisen sanotaan olevan roomalaiskatolisia. Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962–1965) jälkeen he ovat kuitenkin jakaantuneet vapaamielisiin katolilaisiin ja latinan kielen käyttöä puoltaviin perinteellisen suunnan kannattajiin. Kreikkalaiskatoliseen uskontoon kuuluu arviolta 74 miljoonaa jäsentä, ja he kuuluvat erilaisiin kansallisiin kirkkoihin, joilla on erilaiset jumalanpalvelusmenot. Runsaat 343 miljoonaa protestanttia puolestaan ovat jakaantuneet lukuisiin episkopaalisiin, luterilaisiin ja kalvinistisiin (presbyteerisiin ja reformoituihin) kirkkoihin sekä baptisteihin, metodisteihin ja muihin kirkkokuntiin.

Kaikki nämä kirkot pitävät itseään ”vakiintuneina”, ”oikeaoppisina” ja ”arvossa pidettyinä” uskontoina. Näihin on vielä lisättävä ne sadat ns. lahkot, joita katoliset, ortodoksiset ja protestanttiset valtasuuntaukset väheksyen ylenkatsovat.

”Oikea-” vai ”harhaoppisia”?

Jos perinteisiä ”kristillisiä” kirkkoja tarkastellaan puolueettomia historiantutkimusmenetelmiä hyväksi käyttäen, niin yksikään niistä ei oikeastaan voi väittää olevansa varmasti alkuperäinen kristillinen uskonto. Ne olivat kaikki alun perin sivuhaaroja – lahkoja – jopa roomalaiskatolinen kirkkokin, joka väittää olevansa niistä vanhin!

Useat kaupungit voisivat historiaan vedoten väittää, että ne ovat olleet kristillisyyden varhaisia keskuksia ennen Roomaa. Kun kristillisyyden perusta laskettiin vuoden 33 helluntaina, Roomassa ei ollut ainuttakaan Kristuksen seuraajaa. Kristillisen seurakunnan ensimmäinen keskuspaikka oli kiistatta Jerusalem. Roomasta tulleita juutalaisia ja käännynnäisiä oli tosin läsnä Jerusalemissa helluntain aikaan, ja epäilemättä joistakin heistä tuli kristittyjä, ja he palasivat Roomaan perustaakseen sinne kristillisen seurakunnan. Tämä piti kuitenkin paikkansa myös monista muista Raamatussa mainituista paikoista. Itse asiassa Roomasta tulleet kävijät mainitaan vasta luettelon loppupäässä, kolmanneksi viimeisinä, juuri ennen kreetalaisia ja arabialaisia. – Apostolien teot 2:5–11.

Rooma ei noina alkuaikoina sijainnut keskeisellä paikalla, josta käsin kristittyjen toimintaa olisi voitu ohjata. Kristittyjä ei myöskään kutsuttu ensimmäisen kerran kristityiksi Roomassa vaan Syyrian Antiokiassa. (Apostolien teot 11:26) Apostoli Paavali ei myöskään lähtenyt kolmelle lähetysmatkalleen Roomasta vaan Antiokiasta. (Apostolien teot 13:1–4; 14:26; 15:35, 36; 18:22, 23) Tosin Paavali erittäin todennäköisesti teloitettiin Roomassa. Hän ei kuitenkaan kuulunut Jeesuksen 12 apostolin joukkoon, sillä Juudas Iskariotin tilalle oli valittu Mattias. (Apostolien teot 1:23–26) Raamatusta ei itse asiassa löydy mitään todisteita sille, että kukaan 12 apostolista olisi käynyt Roomassa tai kuollut siellä. Viimeisenä apostoleista kuoli Johannes todennäköisesti Efesoksessa tai sen lähistöllä, ja apostolien kuolema soi luopumukselle tilaisuuden alkaa kehittyä. – 1. Johannes 2:18, 19; 2. Tessalonikalaisille 2:3, 4.

Ajan kuluessa muistakin kaupungeista kehittyi huomattavia luopiokristillisyyden keskuksia. Näitä kaupunkeja olivat mm. Aleksandria ja Karthago Pohjois-Afrikassa sekä Byzantion (josta myöhemmin tuli Konstantinopoli) Aasian ja Euroopan välisellä rajalla. Lännessä rikas ja voimakas kirkko syntyi Roomaan, keisarikunnan pääkaupunkiin.

Apostolien ennustaman luopumuksen kehittymisen myötä syntyi pappisluokka. Lauman yläpuolelle nousi huomattavia miehiä, joista tuli ns. piispoja. He kilpailivat vallasta ja heistä tuli kilpailevien suuntausten eli luopiokristillisyyden lahkojen johtajia. Alkuaikoina ei mikään kaupunki eikä kukaan piispa ollut selvästi toisten yläpuolella. Aikanaan syttyi kuitenkin valtataistelu siitä, mikä lahko eli alkuperäisen, Raamatun aikaisen kristillisyyden luopiohaara vakiinnuttaisi asemansa ”oikeaoppisena” kirkkona ja tekisi siten toiset ”harhaoppisiksi”.

Kaikki olivat alun perin lahkoja

Yksi tuoreimmista tämän alan teoksista toteaa: ”Mikä oli kristillisyydestä poikkeavaa harhaoppia? Entä mikä kirkko sitten oli? – – [Luopio-]kristillisyys alkoi sekaannuksen, riitojen ja eripuraisuuden vallitessa, ja ne vallitsivat sen piirissä myöhemminkin. Hallitseva oikeaoppinen kirkko, jolla oli selvästi tunnistettava seurakuntarakenne, ilmaantui vasta vähitellen. – – Eikä syntyminen sellaisten taistelujen tuloksena ollut erityisen mieltä ylentävää. – – Välimeren keski- ja itäosien rannikoilla vilisi ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla loputon määrä uskonnollisia ajatuksia, jotka taistelivat leviämisensä puolesta. – – Kristillisyydestä oli siis alusta lähtien olemassa lukuisia muunnoksia, joilla oli tuskin mitään yhteistä. – – Ennen 200-luvun loppupuolta ei voida puhua hallitsevasta kristillisestä suuntauksesta. Ensimmäisen vuosisadan lopussa ja käytännöllisesti katsoen koko toisen vuosisadan ajan useimmat kristityt tietääksemme uskoivat erilaisiin kristillisen gnostisismin muotoihin, tai sitten he kuuluivat herätysliikkeisiin, jotka ryhmittyivät karismaatikkojen ympärille. – – Oikeaoppisuus oli 200-luvulla ainoastaan yksi useista kristillisyyden suuntauksista, ja siitä tuli vallitseva suunta kenties vasta Eusebiuksen aikaan [300-luvun alkupuolella].” – Paul Johnson, A History of Christianity.

Apostoli Paavali oli ennustanut tällaisen tapahtumien kulun kirjoittaessaan: ”Aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin.” – 2. Timoteukselle 4:3, 4, Kirkkoraamattu.

Joistakuista näistä luopio-opettajista tuli henkilöitä, joita kristikunnan kirkot nimittävät kirkkoisiksi. Heidät ryhmitellään yleensä Nikeaa edeltäneisiin ja Nikean jälkeisiin isiin, jolloin käännekohtana pidetään ns. ensimmäistä ekumeenista Nikean konsiilia, jonka kutsui koolle tuohon Vähän-Aasian kaupunkiin Rooman pakanakeisari Konstantinus vuonna 325.

Yrityksiä Rooman johtavan aseman vakiinnuttamiseksi

On syytä panna merkille, että ylivoimaisen suuri enemmistö toisella ja kolmannella vuosisadalla eläneistä ”isistä” ei toiminut Roomasta käsin, eivätkä he kirjoittaneet latinaksi vaan kreikaksi. Muuan tietosanakirja vahvistaa tämän todetessaan: ”Noin vuoteen 250 asti useimmat läntisen maailman kristilliset johtajat olivat kreikankielisiä eivätkä latinankielisiä puhujia (esim. Irenaeus ja Hippolytos). Pääasiallisin latinankielinen teologia ei tullut Roomasta vaan Pohjois-Afrikasta (mm. Tertullianukselta ja Cyprianukselta).” – Encyclopædia Britannica.

Mitkä kaupungit olivat noina luopumuksen ensimmäisinä vuosisatoina niin kutsutun kristillisen teologian suuria keskuksia? Antiokia, Aleksandria, Karthago, Kesarea, Jerusalem ja muutamat muut Vähän-Aasian kaupungit, mutta ei Rooma. Eräs tietosanakirja myöntääkin: ”Vaikka Rooma olikin voimakas ja erittäin arvossa pidetty toisella vuosisadalla, – – sen kirjallisuus puuttuu täysin. Latinankielinen kirjallisuus on siis – – käytännöllisesti katsoen kaksi ja puoli vuosisataa nuorempaa [kuin kreikankielinen kirjallisuus]. Tertullianus on ypöyksin, ja hänestä tuli harhaoppinen. Neljännen vuosisadan puoliväliin mennessä oli ilmaantunut vain yksi latinankielinen isä [Cyprianus Karthagosta Pohjois-Afrikasta]. – – Cyprianuksen (kuoli v. 258) ja Hilariuksen [kuoli n. 367] välisenä aikana – – ei ollut minkäänlaista teologiaa.” – The Catholic Encyclopedia.

Miten Rooman kirkko sitten onnistui vakiinnuttamaan johtavan asemansa muiden kaupunkien kirkkoihin nähden, vaikka nuo kaupungit olivat paljon huomattavammin tuottaneet ”kirkkoisiä”? Epäilemättä yksi asiaan vaikuttanut seikka oli se arvovalta, mikä tuolla kirkolla oli, koska se sijaitsi valtakunnan pääkaupungissa. Se oli rikas kirkko, joka lähetti taloudellista apua muiden kaupunkien köyhemmille kirkoille, ja tämä soi sen piispalle tiettyä valtaa. Hän alkoi vaatia itselleen oikeutta kuulla vetoomuksia, joita esitettiin paikallisten piispojen kirkkokuriin liittyviä päätöksiä vastaan.

Lisäksi Rooman piispa ymmärsi, että pakanallisuus voisi lisätä hänen kehittelemänsä luopiokristillisyyden muunnoksen kansansuosiota, samoin kuin Rooman pakanakeisari Konstantinuskin oli tajunnut, että hän voisi käyttää luopiokristillisyyttä vakaannuttamaan rappeutuvaa valtakuntaansa. Rooman kirkko oli valinnut pakanallisen sunnuntain [kristikunnan] pääsiäisen viettopäiväksi, vaikka valtakunnan itäosien kaupungit olivatkin viettäneet sitä minä tahansa viikonpäivänä, joksi juutalaisen kalenterin niisankuun 14. päivä sattui. Lisäksi vaikka useat itäosien kirkoista olivat taipuvaisia seuraamaan Areiosta, joka kiisti kolminaisuusopin, Rooma omaksui nopeasti tämän pakanallisen käsityksen kolmiyhteisestä jumalasta.

Keisari Konstantinus asettui molemmissa kysymyksissä Rooman puolelle. Tämä näkyi siinä, että hän sääti vuonna 321 lain, jonka mukaan pääsiäistä tuli viettää sunnuntaina, ja että hän pani Nikean kirkolliskokouksen hyväksymään kolminaisuusopin vuonna 325. Hän sulautti luopiokristillisyyteen pakanallisia roomalaisia palvontatapoja ja teki tästä ”katolisesta” eli ”yleisestä” palvontamuodosta valtion uskonnon.

Vuonna 382 keisari Gratianus sitten julkaisi säädöksen, joka takasi Rooman piispalle, Damasukselle, oikeuden kuunnella muiden piispojen esittämiä vetoomuksia, niidenkin, jotka toimivat valtakunnan ”etäisemmillä alueilla”. Vaikka idän piispat ja jotkut lännenkin piispat vastustivat tätä päätöstä, se takasi epäilemättä Rooman piispalle valta-aseman. Piispa Damasus otti vastaan pontifex maximuksen arvonmerkit. Keisari Gratianus oli lopulta hylännyt tuon pakanallisen arvonimen ja viran, koska hän katsoi sen olevan sopimaton kristitylle! Damasuksen omatunto ei kuitenkaan asettanut sellaisia esteitä. Erään katolisen tietosanakirjan mukaan arvonimeä pontifex maximus pidetään vieläkin ”kaikkein huomattavimpana niistä arvonimistä” joita paavilla on. (The Catholic Encyclopedia) Ranskan kielessä paavista käytetään vieläkin nimitystä le souverain pontife eli korkein piispa.

Erimielisyydet, hajaannus ja uskonpuhdistus

Tähän Rooman piispan väitettyyn ylivaltaan ei luonnollisestikaan alistuttu ilman muuta. Luopiokristillisyyden johtajat joissakin idän kaupungeissa, mm. Aleksandriassa, Jerusalemissa, Antiokiassa ja varsinkin Konstantinopolissa, asettivat tämän vallan anastuksen kyseenalaiseksi. Vaikka näiden kaupunkien uskonnolliset johtajat olivatkin yksimielisiä Rooman ylivallan vastustamisessa, he eivät kuitenkaan olleet yksimielisiä oppikysymyksistä. Näissä ja muissakin kaupungeissa esiintyi kilpailevia ajatussuuntia, ja ne synnyttivät erilaisia lahkoja, jotka kaikki väittivät olevansa kristillisiä.

Kilpailevien luopiokristillisten lahkojen keskuksina toimivat Rooma ja Konstantinopoli, ja niiden välillä vallitsi jatkuvasti syvenevä särö. Tuota säröä yritettiin paikata samalla kun pyrittiin leimaamaan muiden kaupunkien luopiokristilliset opettajat harhaoppisiksi. Näihin tavoitteisiin pääsemiseksi järjestettiin vuosisatojen kuluessa useita ”ekumeenisia (yleismaailmallisia) kirkolliskokouksia”. Ensimmäinen niistä pidettiin Nikeassa vuonna 325 kolminaisuusoppia vastustavan areiolaisen ”harhaopin” tuomitsemiseksi. Kirkolliskokouksia pidettiin myös Konstantinopolissa (neljä kertaa), Efesoksessa, Kalkhedonissa (aivan Konstantinopolia vastapäätä Bosporinsalmen rannalla) ja jälleen Nikeassa. Sekä roomalaiskatoliset että ortodoksiset kirkot tunnustivat näiden seitsemän ensimmäisen kirkolliskokouksen merkityksen. Näissä kirkolliskokouksissa hahmotellut pääopit sisälsivät kolminaisuusopin, uskon siihen, että Maria on ”Jumalan äiti”, sekä muita oppeja, joilla ei ole mitään tekemistä Raamatun kristillisyyden kanssa. Näissä kirkolliskokouksissa tuomittiin myös erilaisia ”harhaoppeja”, mikä johti entistä useampien luopiokristillisten liikkeitten (lahkojen) syntymiseen.

On sinänsä mielenkiintoista, ettei ainuttakaan näistä ”yleismaailmallisista” kirkolliskokouksista pidetty Roomassa, kaupungissa, joka väitti olevansa kristillisyyden yleismaailmallinen keskus. Ensimmäinen ns. ekumeeninen kirkolliskokous pidettiin Roomassa vasta vuonna 1123. Siihen mennessä Rooman ja idän kirkkojen välillä oli kuitenkin jo syntynyt ”suuri skisma” ensimmäisen jakautumisen tapahduttua vuonna 867 ja lopullisen hajaannuksen tapahduttua vuonna 1054. Tiukasti historialliselta näkökannalta katsoen Roomassa ei siis koskaan pidetty varsinaista ekumeenista eikä yleismaailmallista kirkolliskokousta.

Luopiokristillisyyden itämainen suuntaus, joka katkaisi välinsä Roomaan, ei yhdistynyt kenenkään muun piispan ympärille, joka olisi väittänyt olevansa Kristuksen sijainen maan päällä. Konstantinopolin (jota kutsuttiin myös Uudeksi Roomaksi) kirkko olisi halunnut tulla idän kreikkalaiskatolisen uskonnon ”Roomaksi”. Se ei kuitenkaan onnistunut siinä. Aikanaan kreikkalaiskatolinen uskonto jakaantui viiteentoista kansalliseen kirkkoon, joilla on itsehallinto ja jotka suovat Konstantinopolin eli nykyisen Istanbulin patriarkalle vain muodollisesti johtavan aseman. Lisäksi on useita itsenäisiä kreikkalaiskatolisia kirkkoja, jotka eivät tunnusta pääkseen sen enempää Roomaa kuin Konstantinopoliakaan. Kreikkalaiskatolinen ”kristillisyys” on siis todella jakaantunut uskonto.

Vaikka roomalaiskatolinen kirkko toivoikin vielä voivansa saattaa kreikkalaiskatoliset kirkot ojennukseen idän kanssa syntyneen skisman jälkeen, se piti ainakin itseään oman talonsa – lännen – kiistattomana valtiaana. Mutta sen ongelmat eivät suinkaan olleet ohi. Pian alkoi ilmaantua toisin ajattelevia. Sitä kirkko ei suvainnut, ja näitä ”harhaoppisia” vastaan ryhdyttiinkin voimakkaisiin toimenpiteisiin. Inkvisitio asetettiin, mutta mielipide-erot vallitsivat edelleen. 1500-luvulla puhkesi yleinen kapina, aluksi uskonnollisista ja myöhemmin myös poliittisista syistä.

Tämä kapina, josta käytetään nimitystä uskonpuhdistus, synnytti kolmannen uskontojen ryhmittymän, joka myös väitti olevansa kristillinen. Protestantismi ei kuitenkaan palauttanut Raamatun mukaisen kristillisyyden alkuperäistä ykseyttä eikä opillisia totuuksia, vaan se on sen sijaan tuottanut joukon jakaantuneita kirkkoja ja lahkoja.

Miksi uskontoja on niin monta?

Jos kuulut johonkin kirkkoon tai lahkoon, joka väittää olevansa kristillinen, olet epäilemättä miettinyt, miksi on niin monia uskontoja, jotka kaikki väittävät seuraavansa Kristusta ja Raamattua. Olet ehkä kyllästynyt noihin erimielisyyksiin, varsinkin kun ne johtavat uskonnolliseen vainoon ja uskonsotiin, niin kuin ne ovat johtaneet kautta vuosisatojen ja johtavat vieläkin. Muiden muassa näistä syistä olet saattanut lakata käymästä kirkossa ja tyytynyt omaan käsitykseesi kristillisyydestä. Sisimmässäsi tiedät kuitenkin, että kristillisyyteen täytyy liittyä paljon muutakin. Raamatun perusteella tiedät, että aivan ensimmäiset kristityt muodostivat onnellisen, yksimielisen hengellisen perheen. – Johannes 13:34, 35; Efesolaisille 4:1–6.

Jehovan todistajat muodostavat nykyään tuollaisen onnellisen kristittyjen perheen. He eivät ole minkään lahkon jäseniä, koska he eivät ole minkään ihmisopettajan tai -johtajan opetuslapsia eivätkä minkään kirkon tai lahkon haara. Jehovan todistajiin kuuluu kaikenlaisia ihmisiä. He eivät seuraa ketään ihmistä, vaan Jumalaa ja Hänen Poikaansa Jeesusta Kristusta. Kysymykseesi: ”Miksi on niin monia uskontoja, jotka kaikki väittävät olevansa kristillisiä?” he vastaavat: ”Sen vuoksi, että nuo uskonnolliset ryhmät ovat seuranneet ihmisiä eivätkä Raamattua.” Jehovan todistajat auttavat sinua mielellään löytämään todellisen raamatullisen kristillisyyden. Keskustele siis sen henkilön kanssa, jolta sait tämän lehden, tai kirjoita tämän lehden julkaisijoille.

[Kartta s. 6]

(Ks. painettu julkaisu)

Luopiokristillisyyden keskuspaikat

Karthago

Rooma

Byzantion (Konstantinopoli)

Nikea

Efesos

Antiokia

Jerusalem

Aleksandria

[Kuva s. 9]

Kristikunnan kirkot ovat toivottoman erimielisiä!