Mielihyvän saaminen palvelemisesta Jehovan tahdon mukaan
Kertonut Emil H. Van Daalen
ENSIMMÄISEN maailmansodan jälkimainingit tuntuivat yhä kaikkialla maailmassa. Vuonna 1929 tapahtunut taloudellinen romahdus sai monet tekemään itsemurhan, koska he olivat menettäneet säästönsä. Sitten kärsittiin hyvin laajalla alueella kuivuudesta, sokaisevista tomumyrskyistä ja heinäsirkkavitsauksista, sadot jäivät heikoiksi, karjan ja viljan hinta romahti ja työttömyys alkoi kohota huimasti. Kaiken huipuksi näköpiirissä oli taas uuden sodan uhka. Ihmiset tulivat tosiaan, kuten Raamattu oli ennustanut, ”voimattomiksi pelosta ja sen odotuksesta, mikä kohtaa asuttua maata”. – Luukas 21:26.
Siihen aikaan perheemme asui eräällä maatilalla Etelä-Dakotan osavaltion itäosassa Yhdysvalloissa. Vanhemmillani oli seitsemän poikaa ja yksi tytär. Äiti ja isä olivat jo kokeneet ensimmäisen maailmansodan, menettäneet maatilan ja yrittivät nyt päästä alkuun uudella maatilalla. Koska heillä oli niin monta poikaa, uuden sodan pelko huolestutti heitä suuresti.
Opimme tekemään Jehovan tahdon
Enpä silloin saattanut arvata, että eräs Raamatun psalmistan lausunto vaikuttaisi voimakkaasti suurimpaan osaan elämästäni. Kyseessä olivat Daavidin henkeytetyt sanat: ”Sinun tahtosi, minun Jumalani, minä teen mielelläni.” (Psalmit 40:9) Kaikki alkoi vuonna 1932.
Tuona vuonna tuli eräs kulkukauppias, Edward Larson, meille esittelemään mausteitaan, saippuoitaan ja muita tavaroitaan. Mutta hänellä oli myös jotakin vielä tärkeämpää: eräs sanoma. Hän kertoi meille, että kirkot eivät opeta totuutta, että Jeesus Kristus hallitsee taivaallisena Kuninkaana, että Valtakunnan hyvää uutista pitää saarnata ja että Jumalan Harmagedonin sodan jälkeen vanhurskaat nauttisivat ikuisesta elämästä. – Ilmestys 16:14, 16; 21:1–4.
Se teki varsinkin äitiin suuren vaikutuksen. Myös eräs lähistöllä asuva perhe kiinnostui asiasta. Pian tuolla paikkakunnalla oli Larsonit mukaan luettuina kolme perhettä, jotka ”ottivat sanan vastaan erittäin alttiisti ja tutkivat huolellisesti päivittäin Raamatun kirjoituksia”. – Apostolien teot 17:11.
Samoihin aikoihin ovellemme tuli vanhalla T-mallisella Fordilla matkustava tienraivaaja (Valtakunnan kokoaikainen julistaja) Ralph Vittum. Vanhempani tarjosivat hänelle majoitusta siksi aikaa, kun hän todisti tuon alueen ihmisille. Meillä oli tapana valvoa kello 12:een tai yhteen saakka yöllä, kun hän selitti totuutta Valtakunnasta ja paljasti kirkkojen opetuksia helvetistä, kolminaisuudesta ja sielun kuolemattomuudesta sekä muita vääriä oppeja. Vaikka meille ei pidettykään muodollista raamatuntutkistelua, aloimme ymmärtää ihmiskuntaa koskevaa Jumalan tarkoitusta ja sitä, miten me voisimme tehdä Jumalan tahdon. Miten paljon huojennusta ja iloa se tuottikaan, eritoten vanhemmilleni!
Aikanaan tapasimme muita todistajia. Siten sulauduimme Jehovan palvelijoitten seurakuntaan.
Uusi tarkoitus elämässä
Perheeni kuullessa ensi kerran totuudesta minä opiskelin lukiossa. Vuonna 1934 aloitin kenttäpalveluksen, ja kaksi vuotta myöhemmin minut kastettiin. Pahan kuivuuden ja pölymyrskyjen aikana käytin kaksi viikkoa vapaalla alueella todistamiseen. Valmistimme itse ateriamme ja nukuimme maassa tai autossa siellä, mihin satuimme jäämään päivän päättyessä. Mutta olimme onnellisia tietäessämme, että teimme Jehovan tahdon.
Juuri tuolla matkalla tapasimme naisen, joka oli hankkinut kirjasen Kansojen jakaminen. Luettuaan sen hän ymmärsi sanoman totuudeksi, tilasi runsaasti näitä kirjasia Vartiotorni-seuralta ja levitti niitä naapureilleen ja ystävilleen. Hänestä tuli hyvin innokas Jehovan todistaja.
Lokakuussa 1938 lähdimme veljeni Arthurin kanssa tienraivaajiksi. Työskentelimme enimmäkseen maaseudulla Etelä-Dakotan itäosassa ja Minnesotan länsiosassa. Myöhemmin joukkoomme liittyi lihallinen veljemme Homer ja veli Carrol Tompkins. Silloin meillä oli jo perävaunu ja kaksi autoa. Työskentelimme Missourissa, Louisianassa ja Iowassa. Ollessamme Sioux Cityssä vuonna 1941 saimme määräyksen erikoistienraivaajiksi Watertowniin Etelä-Dakotaan.
Palvelus ensimmäisinä sotavuosina
Toinen maailmansota oli käynnissä, ja nuoret miehet kutsuttiin sotapalvelukseen. Meistä kenenkään ei kuitenkaan tarvinnut lähteä, koska meidän katsottiin Valtakunnan kokoajansaarnaajina olevan samassa asemassa kuin papit. Watertownin ympäristön maanviljelijät olivat harmissaan nähdessään, että neljä sotapalvelusikäistä nuorta miestä ’haaskasi aikaansa kulkiessaan ovelta ovelle tarjoamassa raamatullista kirjallisuutta’, kun heidän poikansa olivat samaan aikaan sodassa. Ollessamme eräänä lauantai-iltana kadulla tarjoamassa raamatullisia lehtiämme viranomaiset veivät meidät poliisiasemalle. He sanoivat, että jos emme lähde kaupungista kahden viikon kuluessa, meidät pidätetään. Luonnollisesti katsoimme aluemääräyksemme tulleen Jehovalta, ja siksi ajattelimme samoin kuin apostolit, kun heitä käskettiin lopettamaan saarnaaminen: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä.” – Apostolien teot 5:29.
Ollessamme kaksi viikkoa myöhemmin lähdössä mökistämme kenttäpalvelukseen poliisi tuli pidättämään meidät ja telkesi meidät vankilaan. Tuona yönä kaupungin yleinen syyttäjä, joka pääasiassa oli pannut kaiken tämän alulle, kuulusteli meitä yksi kerrallaan aina varhaisiin aamutunteihin saakka. Olimme vankilassa neljä päivää. Meitä syytettiin monenlaisesta, mutta syyte, joka vietiin aina osavaltion korkeimpaan oikeuteen saakka, oli sellainen, että meidän olisi pitänyt periä jokaisesta levittämästämme 25 sentin julkaisusta yhden sentin liikevaihtovero ja luovuttaa se valtiolle. Korkein oikeus päätti, että työmme luonteen vuoksi sellainen vero olisi laiton. Jehovan siunauksen avulla juttu siis voitettiin, ja nykyään Watertownissa on kukoistava Jehovan todistajien seurakunta.
Valmennusta tulevaan palvelukseen
Nyt elettiin vuotta 1942. Sota riehui yhä, mutta ilmeisesti oli tehtävä vielä paljon työtä Jeesuksen seuraavien sanojen täyttymykseksi: ”Menkää sen tähden ja tehkää opetuslapsia kaikkien kansojen ihmisistä, kastakaa heidät – – ja opettakaa heitä.” – Matteus 28:19, 20.
Kaksi veljeäni ja minä saimme täytettäväksi anomuksen Vartiotornin Raamattukoulun Gileadin ensimmäiselle kurssille pääsemiseksi. Kuvittele, miten yllättyneitä ja iloisia olimme! Kuinka juuri meitä siunattaisiin niin suurenmoisella edulla? Saimme tietää, ettemme ehkä koskaan enää voisi palata kotiimme Harmagedonin tällä puolen. Se oli vakava ratkaisu. Mutta emme epäröineet hetkeäkään: me teimme Jehovan tahdon mielellämme. (Psalmit 40:9) Ja lisäksi maljamme oli jopa ylitsevuotavainen saadessamme tietää, että lihallinen veljemme Leo ja hänen vaimonsa Eunice olisivat myös oppilaitten joukossa. Näin meitä oli tuolla ensimmäisellä kurssilla kuusi saman perheen jäsentä.
Gilead-koulussa viettämiemme suurenmoisten opiskelukuukausien jälkeen minulla oli etu saada erikoisvalmennusta Brooklynin Beetelissä yhdessä kahden veljeni kanssa. Sen jälkeen meidät lähetettiin kierrosvalvojiksi. Minulla oli etu käydä useimmissa Iowan ja Nebraskan osavaltioitten seurakunnissa. Lopulta sain aluemääräykseni lähetystyöhön. Minut lähetettiin Puerto Ricoon yhdessä veljeni Leon, hänen vaimonsa Eunicen ja serkkuni Donaldin kanssa. Se oli suurenmoinen siunaus! Jehovan laupeus oli tosiaan hyvin ilmeinen.
Jehovan tahdon toteuttaminen uusilla kentillä
Saavuimme Puerto Ricoon 13. maaliskuuta 1944. Nyt oli edessämme suuri koetus. Tunsimme itsemme pieniksi ja yksinäisiksi kaksimiljoonaisen väestön keskellä. Emme pystyneet paljoakaan ymmärtämään emmekä puhumaan espanjaa! Jaksaisimmeko kestää täällä uskollisesti? Oliko uskomme riittävän vahvalla perustalla? Uskoimmeko tosiaan, että Jehova halusi meidän olevan siellä? Aika paljastaisi sen
Uskaltauduimme jo toisena päivänä saapumisemme jälkeen todistamaan naapureillemme takeltelevalla espanjan kielellämme. Ihmisten lämmin ystävällisyys ja kärsivällisyys saivat arkuutemme pian kaikkoamaan. Tapasimme maassa jo olleet kaksi tienraivaajasisarta ja Santurcessa ja Arecibossa olleet muutamat hengelliset veljemme ja sisaremme. He olivat hyvin iloisia kuullessaan, että he saisivat apua. Kirjallisuuden menekki oli uskomatonta. Löysimme niin paljon kiinnostuneita, että oli mahdotonta tutkia kaikkien kanssa, jotka halusivat oppia totuuden. Kirjoitin pian saapumisemme jälkeen Vartiotorni-seuralle ja pyysin sitä lähettämään lisää lähetystyöntekijöitä, ja pian joukkoomme liittyivät lihalliset veljeni Arthur ja Homer. Myöhemmin tuli paljon muita lähetystyöntekijöitä.
Minut lähetettiin useisiin eri kaupunkeihin, ja sain näin tilaisuuden auttaa monia ihmisiä oppimaan totuuden ja vihkiytymään Jehovalle. Muistan erityisesti kokemuksen Susana Mangualista, joka oli tuohon aikaan yli 60-vuotias. Hän asui noin 2,5 metrin korkeuteen rakennetussa talossa. Tikkaat johtivat kuistille. Hän oli kova tupakoimaan ja kärsi pahasta yskästä, eikä hän ollut tullut pitkään aikaan alas kuistilta. Kun kävin hänen luonaan, hän osoitti heti kiinnostusta, ja pian hänen kanssaan alettiin tutkia Raamattua. Hän edistyi nopeasti totuudessa. Ollessaan matkalla saaren toisella puolella pidettävään kristilliseen konventtiin hän päätti lopettaa tupakoimisen ja mennä kasteelle. Kotiin palattuaan Susana ei enää pysynyt talossa, vaan lähti veljien kanssa kenttäpalvelukseen. Jonkin ajan kuluttua hänestä tuli vakituinen tienraivaaja.
Koska työ laajeni, Puerto Ricossa tarvittiin pian kokoaikaista kierrosvalvojaa. Näytti olevan Jehovan tahto, että minä saan nauttia tästä edusta, ja pian vierailin seurakunnissa, lähetyskodeissa ja ryhmissä eri puolilla Puerto Ricoa ja Neitsytsaaria. Työn edistyessä oli kuitenkin tehtävä toinenkin muutos.
Marraskuussa 1951 sain Seuralta kirjeen, jossa minut kutsuttiin Kuuban haaratoimiston valvojaksi. Se tuntui minusta aivan uskomattomalta. Miten pystyisin hoitamaan työn haaratoimistossa, joka valvoi lähes 10 000:ta Valtakunnan julistajaa? Vaikka tuon vastuun ajatteleminen sai minut tuntemaan itseni hyvin kyvyttömäksi, kyseessä näytti olevan Jehovan tahto, ja siksi päätin yrittää.
Jehova auttoi minua, ja toimiston neljä veljeä uurastivat kärsivällisesti kanssani. Vietin siellä kaksi suurenmoista vuotta, ja tutustuin satoihin hengellisiin veljiin ja sisariin. Monet ovat hyvin lähellä sydäntäni, ja ajattelen heitä usein.
Mutta pian tapahtui taas muutos. Pyysin raamatullisista syistä siirtoa takaisin Puerto Ricoon, ja pyyntöön suostuttiin. Palattuani tuohon maahan Seura pyysi minua valvomaan sikäläisen haaratoimiston työtä, ja se merkitsisi pitkiä työpäiviä. Mutta ymmärsin jälleen, että jos se oli Jehovan tahto, siinä olisi minulle riittävästi syytä työn vastaanottamiseen. Oli miellyttävää olla jälleen lähetystyöntekijöitten ja puertoricolaisten veljien ja sisarten joukossa. Ennen pitkää päätimme erään lähetystyöntekijäsisaren kanssa, että voisimme palvella Jehovaa avioparina. Niinpä maaliskuussa 1959 Bettyjane Rappista tuli Bettyjane Van Daalen. Siitä saakka olemme nauttineet onnellisesta avioliitosta.
Saarnaamis- ja opettamistyö edistyi, ja Jehovan siunaus oli ilmeinen. Uusi muutos oli kuitenkin jälleen tulossa.
Jatkamme iloiten Jumalan tahdon tekemistä
Vuoden 1963 alussa minut kutsuttiin Gilead-kouluun haaratoimistonvalvojille ja heidän apulaisilleen tarkoitetulle 10 kuukauden kurssille. Edellisellä kurssilla ollut Ronald Parkin huolehtisi haaratoimistosta minun poissaollessani. Tuon kurssin päätyttyä sain Jehovalta uuden vastuutehtävän, Valtakunnan saarnaamistoiminnasta huolehtimisen Bahamasaarilla.
Bahamasaarilla palveleminen osoittautui suurenmoiseksi kokemukseksi. Havaitsin vaimoni kanssa sikäläisten ihmisten olevan ystävällisiä, uskonnollisuuteen taipuvaisia ja suvaitsevaisia. He ovat halukkaita käyttämään aikaa Raamatusta keskustelemiseen. Kirjani Raamatun kertomuksista -julkaisun levityksessä saadut kokemukset osoittavat tämän.
Kun Jehovan todistajat tarjosivat tätä kirjaa ovelta-ovelle-työssään, eräs 76-vuotias sisar levitti niitä osa-ajan tienraivaajana palvellessaan yli 100 kappaletta. Eräs toinen, syrjäisellä saarella asuva sisar sai 60 kappaletta ja levitti ne ennen kuin kuukausi oli lopussa. Bahamalaiset pitävät tosiaan Raamattua suuressa arvossa.
Niiden 18 vuoden aikana, jotka olimme vaimoni kanssa Bahamasaarilla, Valtakunnan saarnaamistyö edistyi oivallisesti taivaallisen Isämme siunauksen ansiosta. Jehovan todistajat tunnetaan näillä saarilla hyvin, ja monet erinomaiset veljet ja sisaret uurastavat etsiessään nöyriä lampaankaltaisia ihmisiä, kun vielä on aikaa.
Nyt kun palvelemme Floridassa kokoajansaarnaamistyössä, voimme muistella monia onnellisia vuosia, jolloin ylistimme Jumalaa Karibianmeren saarilla. Olemme havainneet, että mukautumalla Jumalan hengen ohjaukseen saa aina runsaasti siunauksia. Suurin onnellisuus – todellinen mielihyvä – tulee tosiaan palvelemisesta Jehovan tahdon mukaan.
[Kartta s. 24]
(Ks. painettu julkaisu)
Florida
ATLANTIN VALTAMERI
Bahamasaaret
Puerto Rico
Neitsytsaaret
KARIBIANMERI
Kuuba