Vainoa rauhallisessa maassa

MAASSA oli ollut rauhallista yli 60 vuoden ajan, ja sen ystävällisiä ihmisiä oli hallinnut hyvä kuningas. Mutta sitten kuningas kuoli. Melkein yhdessä yössä tuo rauhallinen maa muuttui kärsimysten näyttämöksi. Vaikeuksien kohteeksi joutui eräs vähemmistöryhmä, joka tunnetaan kautta maailman lähimmäisenrakkaudestaan ja vallan kunnioittamisestaan. Miksi sen jäseniä vainottiin? Koska he haluavat elää Raamatun periaatteiden mukaan. Missä näin on tapahtunut? Swazimaassa.

Swazimaa on pieni, miellyttävä valtio, jonka pinta-ala on noin 17 300 neliökilometriä ja joka sijaitsee Etelä-Afrikan tasavallan ja Mosambikin välissä. Sen länsiosa on rehevää ja vuoristoista, itäosa puolestaan alavaa ja kuivempaa. Siellä asuu vain hieman yli puoli miljoonaa ihmistä. Swazit saapuivat tuolle alueelle 1700-luvulla. Vuonna 1903 maa joutui brittien hallintaan, mutta vuonna 1968 siitä tehtiin itsenäinen kuningaskunta, jota hallitsi kuningas Sobhuza II.

Tämä merkittävä mies tuli tunnetuksi aikansa vanhimpana ja kauimmin hallinneena kuninkaana, sillä hän hallitsi vuodesta 1921 vuoden 1982 elokuun 21. päivään, jolloin hän kuoli. Hän oli kuuluisa viisaudestaan ja arvostelukyvystään. Koska hänen maansa sijaitsi Etelä-Afrikan tasavallan ja Mosambikin välissä ja koska nämä maat harjoittivat täysin erilaista politiikkaa, Swazimaan kuningas noudatti puolueetonta linjaa. Tämän vuoksi Swazimaassa vallitsi rauha ja kasvava hyvinvointi.

Uskonnollinen tausta

Useimpien Afrikan kansojen tavoin swazit ovat kautta vuosisatojen palvoneet kuolleita. Monet lähetysasemat ja kirkkokunnat ovat voineet vapaasti toimia Swazimaassa viime aikoina, mutta perinteisillä tavoilla ja rituaaleilla on yhä merkittävä sija useimpien ihmisten elämässä. Jehovan todistajat lähettivät maahan 1930-luvun alkupuolella lähetystyöntekijöitä levittämään Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Nämä lähetystyöntekijät kävivät usein kuningas Sobhuzan luona, joka otti heidät aina kuninkaallisesti vastaan.

Ajan mittaan jotkut swazit osoittivat myönteistä vastakaikua Jehovan todistajien saarnaamalle sanomalle. Koska he nyt tottelivat Raamatussa esitettyä Jumalan lakia, he eivät voineet enää noudattaa ei-kristillisiä uskonnollisia tapoja. Tämän vuoksi jotkut päälliköt vastustivat Jehovan todistajia, mutta kuningas ei sallinut heidän vainota näitä. Tämän vuoksi todistajat ovat aivan aiheellisesti hyvin kiitollisia kuninkaalle, ja he surevat vilpittömästi hänen kuolemaansa. Mutta merkitseekö tämä sitä, että heidän tulisi ottaa osaa perinteisiin uskonnollisiin surumenoihin, joihin sisältyy pään ajaminen kaljuksi?

Surumenot

Surumenojen harjoittajat pitävät niitä hyvin tärkeinä. Afrikan tapojen asiantuntija tri I. Schapera kirjoitti: ”Esi-isien palvonta perustuu siihen uskomukseen, että kuoltuaan ihminen edelleen vaikuttaa maan päälle jääneiden sukulaistensa elämään.” Hän toteaa noista kuolleista seuraavasti: ”Jos heitä loukataan laiminlyömällä jonkin tavan noudattaminen, he voivat puolestaan tuottaa onnettomuuden jollekulle yksilölle tai jollekin heimolle tai aiheuttaa kuivuutta, karjaruttoa, sairautta tai kuoleman.” Jos kysymyksessä on päällikkö, tämä ”pitää vielä varmemmin paikkansa”. Näin ollen tällaisiin perinteisiin tapoihin uskovien mieleenkään ei tulisi jättää näitä sururituaaleja suorittamatta.

Kristittyjen täytyy kuitenkin ottaa huomioon se, miten Jehova Jumala suhtautuu noihin tapoihin. Tuhansia vuosia sitten Jumala sanoi valitulle kansalleen: ”Älkää viileskelkö ihoanne älkääkä ajako paljaaksi päätänne otsapuolelta vainajan tähden, sillä sinä olet Herralle, sinun Jumalallesi, pyhitetty kansa.” – 5. Mooseksen kirja 14:1, 2.

Tämä on johdonmukaista, sillä me emme voi millään teoillamme miellyttää tai loukata ketään, joka on kuollut. ”Kuolleet eivät tiedä mitään.” (Saarnaaja 9:5) Kuollut hallitsijakin ”tulee maaksi jälleen; sinä päivänä hänen hankkeensa raukeavat tyhjiin”. (Psalmit 146:3, 4) Siinä tilassa hän on unessa, tiedoton. Hänen ainoa toivonsa on se, että Jumala tulevaisuudessa herättää hänet jälleen elämään. Hän ei pysty auttamaan eikä vahingoittamaan entisiä alamaisiaan.

Jos joku ajaisi päänsä kaljuksi kuolleen takia, hän antaisi itsestään sellaisen kuvan, että hän uskoo kuolleen sielun yhä elävän. Jos joku Jehovan todistaja tekisi niin, hän olisi ulkokultainen. (Hesekiel 18:4) Hän ’harjoittaisi valhetta’ eikä miellyttäisi Jumalaa. (Ilmestys 22:15) Tosi kristittyjä sitä paitsi varoitetaan ankarasti sekoittamasta ei-kristillisiä tapoja palvontaansa. (2. Korinttolaisille 6:14) Omantunnontarkkoina he eivät voi noudattaa Raamatun kanssa ristiriidassa olevia tavanomaisia surumenoja, surevatpa he jonkun ystävänsä kuolemaa miten paljon tahansa.

Viranomaiset ottavat kantaa

Swazimaassa ilmestyvä Times-lehti ilmoitti syyskuun 13. päivänä 1982: ”Lobambassa sijaitsevan kuninkaan palatsin johtava virkailija on tehnyt ilmoituksen määräyksistä, joita Swazimaan kansan tulee noudattaa edesmenneen kuningas Sobhuza II:n suruaikana. Valtuutettu Vusumuzi Bhembe on ilmoittanut koko maan kattavassa radiolähetyksessä, että surun merkiksi kaikkien swazi-miesten täytyy leikata hiuksensa [ajaa päänsä kaljuksi]. – – Naimisissa olevien naisten hiukset leikataan ympäri pään korvien tasalle.” Niitä, joiden omatunto ei sallinut heidän noudattaa tätä säädöstä, alettiin pian painostaa.

Torstaina, syyskuun 23. päivänä 1982 Swazimaan valtion palveluksessa olevan eläinlääkärin, Andreas Xaban, Mavimbela-niminen esimies kysyi häneltä, miksei hän ollut ajanut päätään kaljuksi. Kun Andreas yritti selittää syyn siihen, herra Mavimbela kieltäytyi kuuntelemasta ja haetutti kolme sotilasta lähellä sijaitsevasta sotilasleiristä. Sotilaat kuitenkin päättivät, että asia kuului poliisille.

Poliisia odoteltaessa herra Mavimbela käski erään sotilaan mennä hakemaan Andreaan vaimoa tämän kotoa, sillä hänkään ei ollut leikkauttanut hiuksiaan. Poliisi saapui, mutta vanhempi konstaapeli käskikin jättää Xaban pariskunnan rauhaan, sillä hallitukselta ei ollut tullut määräystä pidättää niitä, jotka eivät olleet leikanneet hiuksiaan.

Tästä huolimatta herra Mavimbela ja seitsemän sotilasta menivät tuona samana iltana Xaban perheen kotiin ja veivät pariskunnan sotilasleiriin. Siellä kaikki sotilaat kokoontuivat yhteen ja kuulusteltuaan Andreasta ja hänen vaimoaan he löivät heitä monta kertaa. Sitten heidät pantiin lukkojen taakse ja pakotettiin makaamaan selällään samalla kun sotilaat löivät heitä jalkoihin. Lopulta heidän päänsä ajeltiin väkisin, ja sitten heidän annettiin mennä.

Lokakuun 11. päivänä 1982 neljä Jehovan todistajaa vietiin oikeuteen Manziniin kansalliseen tuomioistuimeen. Ennen tuomion langettamista oikeuden puheenjohtaja Mabhula Shongwe määräsi poliisit ajamaan heidän päänsä kaljuksi. Tämä tehtiin raa’asti. Silminnäkijät kertovat, että veri virtasi heidän päänsä haavoista. Sitten langetettiin tuomiot: vuosi vankeutta tai 100 randin sakko.

Kaksi päivää myöhemmin 11 todistajaa, 10 miestä ja yksi nainen, pidätettiin työpaikallaan, Mhlume-yhtiössä. Seuraavana päivänä yhtiön turvallisuusmiehet menivät näiden miesten koteihin, kokosivat heidän vaimonsa ja lapsensa ja panivat heidätkin turvasäilöön. Lokakuun 20. päivänä he kaikki saivat tilaisuuden selittää oikeudessa, miksi he eivät aja hiuksiaan. He esittivät asian kunnioittavaan sävyyn käyttäen joitakin raamatunkohtia, esimerkiksi 5. Mooseksen kirjan 14:1:tä ja Matteuksen 6:17, 18:aa. Siitä huolimatta heidät tuomittiin joko menemään vuodeksi vankeuteen tai maksamaan 100 randin sakko. Lisäksi heidän sekä heidän vaimojensa ja lastensa hiukset ajeltiin väkisin. Myöhemmin heidät erotettiin Mhlume-yhtiön palveluksesta.

Syyskuun 28. päivänä 1982 prinssi Logiyela Dlamini tuomitsi Bhunyan kansallisessa tuomioistuimessa 13 Usuthun selluloosatehtaassa työskentelevää todistajaa maksamaan 60 randin sakon. Myöhemmin heitä estettiin palaamasta työpaikalleen. He pyysivät päästä johtohenkilöitten puheille, mutta heidät pakotettiinkin menemään Lobambaan korkeimman valtakunnanneuvoston eteen 7. lokakuuta.

Tämän neuvoston puheenjohtaja, Lusendvo Fakundze, salli todistajien selittää kantansa. Asian käsittelyn aikana eräs päällikkö uhkasi: ”Jo vuonna 1975 me halusimme tehdä teistä lopun, mutta silloin teitä suojeli edesmennyt kuningas. Entä kuka suojelee teitä nyt?” Lopulta todistajille kerrottiin, että heidän asiansa jätettäisiin prinssien muodostaman neuvoston ja lopulta Lobambassa asuvan kuningataräidin päätettäväksi. Sillä välin heidän työnantajiaan kiellettiin ottamasta heitä töihin, elleivät he ajaisi hiuksiaan.

Seuraavalla viikolla todistajat pidätettiin uudelleen. Kuuden heistä oli määrä joutua saman Bunyassa toimivan kansallisen tuomioistuimen eteen 19. lokakuuta. Kun tuo päivä koitti, tuomioistuimen puheenjohtaja ei saapunut paikalle. Asian käsittelyä täytyi lykätä seuraavaan päivään ja piti nimittää uusi puheenjohtaja: Magomba Dlamini. Hän määräsi, että todistajien pää piti ajella kaljuksi väkisin, ja hän tuomitsi heidät joko menemään kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen tai maksamaan 30 randin sakon.

Muiden muassa Aaron Phakathi, Leonard Mabuza, Bartholomew Mbuli, Stephen Mngomezulu, John Shabangu ja Lina Mbuli tuomittiin. Heidät oli nyt tuomittu jo toisen kerran samasta rikoksesta. Heidät kaikki erotettiin Usuthun selluloosatehtaan palveluksesta.

Tämän artikkelin kirjoittamiseen mennessä saatujen raporttien mukaan ainakin 90 Jehovan todistajaa on pidätetty ja tuomittu. Jotkut on pidätetty useita kertoja.

Joitakin hyviä tuloksia

Vaikeuksista huolimatta tämä odottamaton vaino on tuonut mukanaan myös joitakin rohkaisevia kokemuksia. Tarkastelehan, mitä Manzinin vankilassa olevat Jehovan todistajat kertovat:

”Kun saavuimme tänne, vanginvartija oli kovin vihamielinen meitä kohtaan ja sanoi meidän taistelevan hallitusta vastaan. Hän ei päästänyt veljiämme katsomaan meitä, vaan käännytti heidät takaisin kaiken sen ruoan kanssa, jota he olivat olleet tuomassa meille. Mutta me osoitimme hänelle jatkuvasti syvää kunnioitusta ja vastasimme hänelle kohteliaasti. Kun hän havaitsi tämän, hänen asenteensa muuttui. Hän antoi meille Raamattunsa ja pyysi meitä saarnaamaan kaikille muille vangeille. Lopulta kaikki siellä olevat tiesivät meidän joutuneen vankilaan vanhurskauden takia, ja sekä vangit että poliisit kannustivat meitä pysymään lujina.”

Jumala vai keisari?

Jehovan todistajat muistavat seuraavat apostoli Paavalin sanat: ”Olkoon jokainen sielu alamainen esivalloille.” (Roomalaisille 13:1) Lisäksi he muistavat Jeesuksen opettaneen: ”Maksakaa siis takaisin keisarille, mikä on keisarin.” Mutta Jeesus lisäsi: ” – – mutta Jumalalle, mikä on Jumalan.” (Matteus 22:19–21) Kun Jeesuksen apostoleita kiellettiin tekemästä sellaista, mitä Jumala oli käskenyt heidän tehdä, he vastasivat: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä.” (Apostolien teot 5:29) He eivät halunneet olla tottelemattomia ihmishallitsijoitaan kohtaan. Mutta kun nämä pakottivat heidät valitsemaan, tottelisivatko he Jumalaa vai ihmisiä, heidän täytyi totella Jumalaa ensin.

Jehovan todistajat noudattavat noiden kristittyjen esimerkkiä. Samalla he rukoilevat, että viranomaiset oppisivat ymmärtämään heidän näkökantansa. Apostoli Paavali kirjoitti: ”Kehotan sen tähden ennen kaikkea, että nöyriä pyyntöjä, rukouksia, esirukouksia ja kiitoksen ilmauksia esitetään – – kuningasten ja kaikkien niiden puolesta, jotka ovat korkeassa asemassa, jotta saisimme edelleenkin viettää rauhallista ja hiljaista elämää.” – 1. Timoteukselle 2:1, 2.

Swazimaan viranomaiset ovat epäilemättä tietoisia siitä, että Jehovan todistajat yrittävät viettää ”rauhallista ja hiljaista elämää”. Ryhmänä he maksavat veronsa ja viettävät puhdasta, rehellistä elämää. Heihin on kuitenkin kuningas Sobhuzan kuoleman jälkeen kohdistettu uskonnollista vainoa, joka on ennakkotapaus. Lisäksi monet Jehovan todistajiin kuuluvat miehet ja naiset eivät voi nyt hankkia elantoaan, koska heidät on erotettu työpaikoistaan.

Mitä sinä ajattelet tästä?

Hämmästyttääkö sinua se, että vielä nykyään kokonainen kansa pakotetaan noudattamaan rituaaleja kuolleitten lepyttämiseksi? Uskotko, että ihmisten tulisi antaa palvoa Jumalaa heidän oman omantuntonsa mukaan? Tunnetko myötätuntoa niitä kohtaan, joilta tämä kielletään? Jos tunnet, haluat ehkä lähettää kunnioittavan ja ystävällisen sähkeen tai kirjeen yhdelle tai useammalle Swazimaan valtion viranomaiselle. Ohessa on joidenkuiden sellaisten korkeitten viranomaisten nimet ja osoitteet, joille ehkä haluat kirjoittaa.

[Tekstiruutu s. 26]