Ateismista tarkoitukselliseen elämään
Kertonut Fred N. Severud
VAIKKA kasvoin hyvin uskonnollisessa perheessä Norjassa, minusta tuli ateisti. Mistä se johtui? Eräs lapsuudessani sattunut tapaus selittää sen osaltaan.
Vuonna 1909, kun olin noin kymmenvuotias, pikkusiskoni kuoli vastasyntyneenä. Isoäitini yritti kuumeisesti hankkia pappia kastamaan vauvan, jottei vauva joutuisi helvettiin ja palaisi ikuisesti. Koska pappia ei ollut saatavissa, hän kouraisi likaista vettä, jossa oli juuri kylvettänyt vauvan, pirskotti sitä hänen päähänsä, esitti rukouksen ja ”lähetti hänet taivaaseen”.
”Miksi me kaikki emme voisi päästä taivaaseen yhtä helposti?” mietin. Tapaus kylvi mieleeni epäilyksen siemeniä, jotka saivat minut lopulta menettämään kokonaan uskon Jumalaan. En mitenkään voinut ymmärtää, millainen Jumala piinaisi ihmisiä palavassa helvetissä.
En voinut myöskään hyväksyä sellaista ajatusta, että maanpäällinen elämä vain valmistaa meitä taivaaseen. Mikä on elämän tarkoitus? Onko tarkoitus, että elämme vain 70–80 vuotta ja sitten kuolemme? Nuo kysymykset vaativat vastausta. Kun minun siis oli määrä päästä ripille, kieltäydyin liittymästä jäseneksi kirkkoon, joka palvoi niin kohtuuttomalta tuntuvaa Jumalaa. Olin käynyt kirkossa vain ilahduttaakseni vanhempiani, mutta tapasin kiristellä papille hampaitani ja sanoa hänestä itsekseni: ”Senkin ulkokultailija!” Jokainen ripille päässyt sai uuden puvun. Mutta minä en osallistunut konfirmaatioon enkä saanut uutta pukua!
Elämäni saa uuden suunnan
Yliopistossa opiskellessani pääsin jostakin syystä opettajan suosioon. Eräänä päivänä opettaja pyysi minua pitämään luokalle luennon evoluutiosta, ja minä pidin sen. Koska olin ateisti, uskoin kehitysoppiin. Luennon jälkeen sanoin kuitenkin opettajalle, että yhtä asiaa en ymmärtänyt.
”Mitä tapahtui, ennen kuin silmä kehittyi?” kysyin. Opettaja vastasi, että silmä sai alkunsa joistakin pääkallon pehmeistä kohdista; kului miljoonia vuosia, ja lopulta kehittyi silmä. ”Tarkoitatteko, että ne vain törmäilivät ympäriinsä tietämättä, mihin olivat menossa?” Olin vain tiedonhaluinen, eikä tarkoitukseni ollut väitellä.
Mutta opettaja suuttui ja nolostui niin että antoi minulle huonon arvosanan. Se muutti kenties koko elämäni. Tuon huonon arvosanan vuoksi en päässyt kadettien johtajaksi siinä arvossa pidetyssä sotakoulussa, jota kävin. Jollei niin olisi tapahtunut, olisin saattanut valita sotilasuran. Nyt ryhdyinkin sen sijaan insinööriksi.
Valmistuin siviili- ja rakennusinsinööriksi ja menin naimisiin erään tytön kanssa, johon olin tutustunut yliopistossa ollessani. Vuonna 1923 lähdimme synnyinmaastamme Norjasta kohti Yhdysvaltoja, jossa toivoin toteuttavani kunnianhimoisen tavoitteeni ”tulla maailman huomattavimmaksi insinööriksi”.
Silloin antoi odottamaton tapahtumien käänne elämälleni uuden suunnan. Ennen Norjasta lähtöämme sukulaisemme olivat varoittaneet meitä keskustelemasta uskonnosta Yhdysvalloissa asuvan setäni Chrisin kanssa. Minkä vuoksi? Siksi että hän oli uskonasioissa hiukan ”päästään vialla”, meille kerrottiin. Hän oli ”raamatuntutkija”, joksi Jehovan todistajia silloin nimitettiin.
Mutta kukapa muu olikaan saapuessamme meitä satamassa vastassa kuin Chris-setä! Hän puhui tosiaan meille ”oudosta uskonnostaan”, mutta me ihailimme hänen vastauksiaan. ’Rakkauden Jumala ei varmasti piinaa sieluja helvetissä’, hän selitti. ’Jumalan tarkoituksen mukaan maapallolla on ikuinen tulevaisuus. Ihmiselle luvattiin ikuinen elämä ja täydellinen terveys paratiisissa maan päällä.’ – Saarnaaja 9:5, 10; Psalmit 146:3, 4; 104:5; Luukas 23:43; Ilmestys 21:3, 4.
On myönnettävä, että tunsin vetovoimaa tällaista Jumalaa kohtaan, mutta epäilin hiukan. Vaimoni hyväksyi kuitenkin kaiken heti. Minä taas halusin tutkia asian perinpohjaisemmin nähdäkseni, oliko siinä aukkoja. Kun Kuningas Jaakon raamatunkäännökseni näytti olevan ristiriidassa setäni lausuntojen kanssa, tutkin asian käyttäen Strongin hakusanakirjaa (Exhaustive Concordance). Kaikki tuki sitä, mitä raamatuntutkijat sanoivat.
Norjassa Raamatun tutkiminen oli kuulunut kouluopetukseen. Minulla oli siksi ikään kuin palapelin ”palasia”, mutta ei koko ”kuvaa”. Mitä enemmän kuitenkin tutkin setäni kanssa, sitä paremmin näin, että jokaiselle palalle löytyi paikkansa, eikä yhtään jäänyt yli. Lopulta vuonna 1935 minäkin hyväksyin oppimani, ja pian minut kastettiin.
Aloin ymmärtää, että minun oli ohjattava elämäni uuteen suuntaan. Elättäessäni kasvavaa perhettäni minun oli samalla omistettava enemmän aikaa Jumalan miellyttämiseen. Vaikka halusin yhä olla hyvä insinööri, tiesin nyt, että Jehova Jumalan palveleminen tekisi elämäni tyydyttävämmäksi. Minun täytyi kuitenkin saada myös liikeyritykseni jaloilleen. Tutkiessani Raamattua enemmän tajusin yhä selvemmin, että olin toiminut takaperoisesti. Minun täytyi ensin palvella Jehovaa, ja sitten kaikki muu (elämän välttämättömyydet) lisättäisiin. (Matteus 6:33) Juuri näin on käynytkin.
Jehovan työ on tärkeintä
Yritykseni oli alkanut menestyä hyvin ennen vuoden 1929 suurta talouslamaa. Laman tultua en pystynyt maksamaan työntekijöitteni palkkoja, joten minun oli pakko irtisanoa heidät kaikki. Talouden alkaessa myöhemmin elpyä tein tarjouksen urakasta, joka sisälsi riittävästi töitä päästäkseni taas jaloilleni. Työn tekijöiksi harkittiin kuitenkin monia muitakin insinöörejä.
Kysymyksessä oli asuinrakennushanke, ja siinä piti noudattaa joitakin hallituksen asettamia määräyksiä. Taloissa piti esimerkiksi olla betoninen tasakatto, jota ympäröi seinän jatkeiden muodostama kaide. Tiesin, että jollei ryhdyttäisi erityisiin varotoimiin, kaiteet murtuisivat nurkista (kuten muuten tapahtuikin 39 muussa tuntemassani tapauksessa) talvella lämmitettävän eristetyn betonikaton ja ulkona kylmässä olevien kaiteiden välisen jännityksen vuoksi. Arkkitehti tajusi asian ja suositteli urakan antamista minulle. En aavistanut, että päätökseni panna Jehovan työ ensi sijalle joutuisi pian koetukselle.
Jehovan todistajia vastustettiin silloin kiihkeästi heidän poliittisen puolueettomuutensa ja Jumalan sanan julkisen saarnaamisensa vuoksi. Monia pidätettiin, erityisesti kotipaikkakunnallani New Jerseyssä.
Uuden urakkasopimuksen sanamuoto piti laatia Washingtonissa (D.C.) eräänä keskiviikkona. Mutta sovittua tapaamista edeltäneenä perjantaina luettiin valtakunnansalissa pidetyssä kokouksessamme Vartiotorni-seuralta tullut kirje, jossa kaikkia lähiseurakuntia pyydettiin ryhtymään veljiemme laittomia pidätyksiä vastustaviin toimiin.
Meitä kehotettiin tekemään tuona sunnuntaina (vain kolme päivää ennen sovittua tapaamistani!) rauhallisia käyntejä joidenkin New Jerseyn osavaltiossa sijaitsevien kaupunkien asukkaitten koteihin selittääksemme, mitä Jehovan todistajat uskovat. Jos monet tukisivat näitä ns. osastorynnistyksiä, voitaisiin antaa hyvä todistus. Mutta meidän täytyi varautua viettämään neljä kuukautta vankilassa. Jos joutuisin vankilaan, en varmasti saisi työtä, jota niin suuresti tarvitsin. Rukoiltuani Jehovan ohjausta ilmoittauduin rynnistykseen. Jehovan työ oli tärkeintä!
Työskennellessämme meille määrätyllä alueella luoksemme tuli poliisi, joka kysyi töykeästi: ”Mitä te täällä teette?” Outo aavistus valtasi heti mieleni. ”Se työ on mennyttä!” ajattelin itsekseni. ”Mutta Jehova huolehtii minusta.” Äkkiä eräs autossa ollut sisar pyysi poliisia neuvomaan hänelle lähimmän huoltoaseman, koska hänen täytyi päästä WC:hen.
”Juurihan te ajoitte huoltoaseman ohi”, poliisi tiuskaisi.
”En tarvinnut sitä silloin”, sisar vastasi.
Ajoimme siis huoltoasemalle. Olimme sieltä palatessamme aivan varmoja, että meidät pidätetään, mutta ihme kyllä poliisia ei näkynyt eikä pidätystä kuulunut. Loppujen lopuksi sain sittenkin tuon työn!
Kokoajansaarnaajana
Halusin hartaasti käyttää enemmän aikaa saarnaamis- ja opetustyöhön. Palkatessani lamakauden jälkeen uudelleen entisiä työntekijöitäni pyysin heitä siksi tulemaan yhtiökumppaneikseni. Miksi? Koska silloin voisin työskennellä vain kolme päivää toimistossa ja käyttää neljä päivää raamatulliseen saarnaamis- ja opetustyöhön.
”Sinä kuljet saarnaamassa kaiken aikaa”, he sanoivat. ”Emme näe sinua koskaan.” Vakuutin heille, että tulisin toimistoon lupaukseni mukaan. Silloin he suostuivat, sillä he tarvitsivat tuon työn! Myöhemmin otin lisää yhtiökumppaneita ja supistin toimistopäivieni määrän kahteen.
Asetin tienraivauksen (kokoajansaarnaamistyön) lasteni tavoitteeksi, ja kaikki neljä ovatkin osallistuneet siihen. Kaksi tytärtäni on palvellut useita vuosia myös Jehovan todistajien maailmankeskuksessa. Kun nuorin lapseni täytti 15 vuotta, ryhdyin tienraivaajaksi.
Palvelus alueilla joilla tarve oli suuri
Aloittaessani tienraivauksen kysyin Vartiotorni-seuralta, missä valtakunnan saarnaajia tarvittaisiin enemmän. Perhettäni ja minua neuvottiin muuttamaan Stroudsburgiin Pennsylvaniaan. Paikkakunta sijaitsi niin lähellä liikeyritystäni, että saatoin olla kaksi päivää viikossa New Yorkissa ja palvella loppuviikon tienraivaajana. Kun muutimme Itä-Stroudsburgiin, siellä oli vain kahdeksan Jehovan todistajaa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin siellä oli kukoistava seurakunta, ja meillä oli ollut etu auttaa monia siihen kuuluvista tulemaan kristityiksi.
Koska tuo voimakas ryhmä ei enää tarvinnut apuamme, meistä tuntui ajankohtaiselta etsiä muita, avun tarpeessa olevia kenttiä. Seura ehdotti lähellä New Yorkia sijaitsevaa aluetta: Hackettstownia New Jerseyssä. Sinne muodostui pian ensimmäinen seurakunta ja sitten toinen.
Eräs mies, jonka luona kävin siellä, kysyi esiteltyäni itseni: ”Istummeko ulkona vai sisällä?” Voitte kuvitella, miten hämmästyneeltä näytin. Kävi ilmi, että hän oli aivan äskettäin keskustellut Kaliforniassa useita tunteja erään Jehovan todistaja -sisaren kanssa. Sitä ennen hän ei ollut koskaan kuullutkaan Jehovan todistajista. Miehen kiinnostuksen innostama todistaja kysyi häneltä: ”Miksi ette kotiin palattuanne kuuntelisi Jehovan todistajaa, joka tulee luoksenne?”
”Ajattelin, että hän oli lähettänyt teidät”, mies selitti. Mutta minä vain satuin olemaan siellä suorittamassa tavanomaista saarnaamistyötäni talosta taloon. Tämä mies on nyt vanhin, ja hänen vaimonsa ja kaksi tytärtään suorittavat kokoajanpalvelusta tienraivaajina.
Insinöörin taitojen käyttäminen Jehovan ylistykseksi
1930-luvun lopulla Vartiotorni-seuran silloinen presidentti J. F. Rutherford pyysi minua suunnittelemaan turvapaikan Beetel-perheelle, siltä varalta että kiihkeä vaino pakottaisi sen muuttamaan tuohon paikkaan. Emme silloin edes aavistaneet, että tuohon Ithacassa New Yorkin osavaltiossa sijaitsevaan rakennukseen tulisi myöhemmin Gilead – koulu, joka valmentaa lähetystyöntekijöitä ulkomaiseen evankeliuminpalvelustyöhön.
Raamatullisen kirjallisuuden kasvava levikki vaati laajentamaan jatkuvasti Vartiotorni-seuran painotiloja. Vuonna 1950 otettiin siksi käyttöön uusi Beetel-kodin lisärakennus ja uusi kirjapainorakennus Raamattujen ja raamatullisen kirjallisuuden painamista varten. Minulla oli etu suunnitella nämä molemmat rakennukset. Laajennus ei kuitenkaan rajoittunut vain Seuran Brooklynissa sijaitseviin tiloihin. Lisäksi päätettiin ottaa käyttöön Seuran toisia kiinteistöjä, jotka sijaitsevat lähellä sen New Yorkin osavaltion pohjoisosassa olevaa maatilaa. Minulla oli taas etu työskennellä suunnitelmien parissa.
Vuonna 1972, oltuani noin kaksikymmentä vuotta tienraivaajana, vaimoni terveys heikkeni, eikä hän kyennyt enää kävelemään eikä puhumaan. Jouduin siksi lopettamaan tienraivauksen. Mutta elämäni tarkoitus on yhä sama: palvella Jehova Jumalaa ikuisesti. Yritän tehdä saarnaamistyötä joka päivä. Terveyteni on yhä melko hyvä, vaikka olen jo 82-vuotias.
Maailman maine ja Jehovan ylistäminen
Jehovan etujen asettaminen ensi sijalle ei vahingoittanut uraani, kuten yhtiökumppanini olivat pelänneet. Itse asiassa minulla oli insinöörinä etu auttaa monien tunnettujen rakennusten rakennuspiirustusten laatimisessa. Esimerkkeinä mainittakoon Missourin osavaltiossa sijaitsevan Saint Louisin ”Gateway Arch” -muistomerkki, ”portti länteen”; Toronton kaupungintalo; Madison Square Garden ja lukuisia muita sekä Yhdysvalloissa että maailman muissa osissa. Mutta insinöörinä saatavan kunnian etsimisen sijasta olen oppinut ymmärtämään, että todellinen kunnia on hengellistä. (Filippiläisille 3:7, 8) Kaikki kykymme ovat sen ansiota, että Suuri Luojamme on tehnyt meidät kuvakseen. – 1. Mooseksen kirja 1:26, 27.
Kuinka tyhjää ja tarkoituksetonta elämäni olisikaan ollut, jos olisin pysynyt ateistina! Psalmi 14:1 toteaakin: ”Hullu sanoo sydämessänsä: ’Ei ole Jumalaa.’” Olen hyvin iloinen siitä, että minut johdatettiin tavoittelemaan todella arvokasta päämäärää, joka suo tyydytyksen ja ikuisen elämän. Päätettyäni maallisen elämänvaellukseni uskollisena odotan näkeväni kasvoista kasvoihin Luojan, jonka pelkkää olemassaoloakin kerran epäilin.
[Huomioteksti s. 14]
’Rakkauden Jumala ei varmasti piinaa sieluja helvetissä’, hän selitti. On myönnettävä, että tunsin vetovoimaa tällaista Jumalaa kohtaan
[Huomioteksti s. 15]
Jehovan etujen asettaminen ensi sijalle ei vahingoittanut uraani, kuten yhtiökumppanini olivat pelänneet