Hänen uskonsa oli horjumaton

14-vuotiaalla brasilialaisella Renatalla oli ollut luusyöpä vasemmassa polvessaan kahden vuoden ajan. Amputoiminen ja kobolttihoito oli vain lykännyt hänen kuolemaansa. Renatan kristillinen omatunto ei sallinut hänen ottaa verensiirtoa, vaikka lääkäri vaati häntä ottamaan sen. Ennen kuin Renata joutui viimeisen kerran sairaalaan, lääkäri ja sairaanhoitaja kävivät katsomassa häntä hänen kotonaan.

”Suostun tulemaan jälleen sairaalaan, jos tri — lupaa olla puhumatta minulle verensiirrosta. En enää jaksa kiistellä siitä”, selitti Renata.

Lääkäri suostui ja lisäsi, että vaikka Renatan viimeiset hetket saattoivat olla käsillä, niin hänen uskonsa oli horjumaton.

Viimeisten kahdeksan kuukauden aikana Renata ei pystynyt ankaran tuskan vuoksi olemaan makuullaan. Kun Jehovan todistajien konventti alkoi, hän itki ja sanoi: ”Jos vain voisin puhua jokaisen kanssa, niin sanoisin: ’Käytä jalkojasi niin paljon kuin pystyt. Voi olla, ettet enää kykene huomenna kävelemään etkä tekemään työtä Jehovalle. Älä jää pois konventeistasi!’”

Renata rukoili jatkuvasti. Eräänä päivänä hänen äitinsä kuuli hänen rukoilevan: ”Jehova, tiedän etten parane koskaan. Lääkärit eivät pysty parantamaan minua, mutta sinä pystyt. Tiedän kuitenkin, ettei vielä ole sen aika; se on vasta uudessa järjestyksessä. Älä anna minun kuitenkaan enää turvota; muuten äiti ei pysty kantamaan minua kylpyhuoneeseen.”

Jos muut, muiden muassa hänen äitinsä, itkivät ollessaan Renatan luona, niin hän kannusti heitä olemaan lujia uskossa. Hänen äitinsä kirjoittaa: ”Muistan kuitenkin, että eräänä päivänä amputoimisen jälkeen sairaanhoitaja sanoi Renatalle: ’Miten sinä saatoit olla niin pirteä leikkauspöydällä? Eikö olekin hyvä, että sinä saat jalkaproteesin?’ Renata vastasi: ’Ei, minä saan Jehova Jumalalta uudessa järjestyksessä jalan, joka on lihaa ja verta.’”

[Huomioteksti s. 22]

Sairaalassa ollessaan Renata kehotti: ”Älä jää pois konventeistasi!”