Kasvua Ecuadorissa
ETELÄ-AMERIKAN Tyynenmeren rannikon pienimmän valtion Ecuadorin läpi kulkee päiväntasaaja. Se jakaa maapallon pohjoiseen ja eteläiseen pallonpuoliskoon. Täällä on paikka, josta voidaan kirjaimellisesti yhdellä askeleella astua pohjoiselta pallonpuoliskolta eteläiselle.
Ecuadorin muoto kartalla saattaa tuoda mieleen maalarin paletin, jossa Guayaquilinlahti on sormea varten tarkoitettu kolo. Sinisen taivaan alla lumihuippuisten Andien juurella ovat vehmaat viidakot, tyrskyävä valtameri, laaksojen hyvin hoidetut pellot ja polveilevat joet ja joensuut. Maassa voidaan nauttia vuoden ympäriinsä sekä tropiikin kuumuudesta että virkistävästä kevätsäästä. Kun otetaan vielä huomioon runsaat viljelmät, joilla kasvatetaan kahvia, kaakaota, banaaneja, riisiä, puuvillaa, meloneja, omenia, viinirypäleitä, ananaksia, papaijoita ja harvinaisia naranjilloja, niin taiteelliseen ilmaisuun on rajattomat mahdollisuudet.
Ecuadorin väestö on yhtä mielenkiintoinen ja vaihteleva kuin sen pinnanmuodostus. Vaaleaihoiset espanjalaiset, värikkäästi pukeutuneet syntyperäiset ryhmät, Afrikasta ja Jamaikasta tulleet mustaihoiset, isohko itämaalaisten siirtokunta ja monet eurooppalaista syntyperää olevat on helppo erottaa toisistaan. Enemmistö yli 8 644 000 asukkaasta, joille on ominaista vieraanvaraisuus ja hymyileväisyys, koostuu kuitenkin eri rotujen edustajista.
Katolisen kirkon 300-vuotinen yksinvalta esti Ecuadorin uskonnollisen kehityksen. Uudet tuulet alkoivat kuitenkin puhallella nelisenkymmentä vuotta sitten, ja raamatullisen virkistyksen kausi on jatkunut nykyaikaan asti. Jehovan todistajat ovat olleet toteuttamassa tätä muutosta, ja heidän historiansa kertoo antaumuksellisuudesta ja sinnikkyydestä. Vaikka tietynlainen uskonnollinen vaikutus onkin vähenemässä, niin tosi kristillisyyden kannatus on kasvanut Ecuadorissa.
Varhaiset ponnistelut palkitaan
Palatkaamme ajassa vuoteen 1935. Theodore Laguna ja hänen toverinsa toivat Jumalan valtakunnan sanoman Ecuadoriin tuona lamavuotena. Kymmenen kuukautta kestäneen maassa oleskelunsa aikana he käyttivät 1 432 tuntia saarnaamiseen, ja jotkin heidän silloin kylvämistään totuuden siemenistä putosivat hyvään maahan ja tuottivat erinomaista hedelmää 40 vuotta myöhemmin.
Siirrymme ajassa eteenpäin vuoteen 1946. Vartiotornin Raamattukoulu Gilead valmensi satoja innokkaita lähetystyöntekijöitä. Tuon vuoden syyskuussa kurssilta valmistuneet Thomas ja Mary Klingensmith sekä Walter ja Willmetta Pemberton saapuivat Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon täynnä todistamisintoa. Kolmensadan vuoden perinteiden voittaminen heikon espanjankielen taidon avulla osoittautui heille todelliseksi haasteeksi. Todistuskorttien, levytettyjen raamatullisten puheiden ja merkkikielen ahkeran käytön avulla tehty työ johti siihen, että siellä järjestettiin ensimmäisen kerran vuoden 1946 lokakuussa Jehovan todistajien kokous. Lähetystyöntekijöiden ponnistelut siunattiin niin, että kokouksessa oli läsnä kahdeksan henkeä, joista yksi oli ecuadorilainen. Seuraavassa kuussa seitsemän ecuadorilaista ja nämä neljä lähetystyöntekijää saarnasivat Quitossa Magdalenan kaupunginosassa.
Niihin seitsemään, jotka vertauskuvasivat vihkiytymisensä Jehovalle vesikasteella vuoden 1947 elokuussa, kuuluivat Ramón Redín ja Pedro Tules. Veli Redín on nyt 82-vuotias, ja hän palvelee yhä erikoistienraivaajana eli valtakunnan kokoajanjulistajana. Veli Tules, joka on nyt ollut yli 34 vuotta kokoajanpalveluksessa, oli ensimmäinen ecuadorilainen, joka osallistui Gilead-kouluun (vuonna 1951).
Palkitsevaa työtä Quitossa ja Guayaquilissa
Nyt siirrymme vuoteen 1948. Quitoon saapui silloin kuusi uutta Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää, ja yhtä monta lähetystyöntekijää perusti kodin Guayaquilin satamakaupunkiin.
Lottie Foster, joka on nyt yli 80-vuotias, tuli Ecuadoriin vuonna 1948 saapuneessa ryhmässä ja asuu siellä vieläkin. ”Olen ollut kylväjä ja kastelija”, sisar Foster sanoo 33 lähetyspalvelusvuodestaan, ja hän lisää: ”Olen kyllä auttanut monia edistymään Jumalalle vihkiytymiseen asti. Monesti jätin kuitenkin vain kirjallisuutta ja aloitin tutkisteluja, ja sitten ihmiset muuttivat pois. Olen tavannut heidät myöhemmin joissakin suurissa konventeissamme, ja he ovat olleet kastettuja ja hyvin mukana. . . . Jehova saa tosiaan peltonsa tuottamaan.” – 1. Korinttolaisille 3:6–9.
Fern Noboa tuli myös Ecuadoriin vuonna 1948. Nykyään sisar Noboa palvelee edelleen perheensä kanssa maassa, johon hän on kotiutunut. Muistellessaan menneitä vuosia hän sanoo: ”Magdalenan kaupunginosassa Quitossa pappi ajeli polkupyörällään pitkin katuja ja keräsi väkeään ajamaan meidät pois. Meidät ajettiin ainakin kerran pois alueelta kivisateessa.”
Vaino oli kuitenkin turhaa, ja Jehova sai valtakunnan saarnaamistyön kukoistamaan. Nykyään Quitossa onkin neljätoista seurakuntaa.
Raamatun totuus saapui Tyynenmeren kauppasatamaan, Guayaquiliin, samana vuonna 1948. Albert ja Zola Hoffman olivat ensimmäisiä tuossa kaupungissa palvelleita tienraivaajia. Sisar Hoffman päätti uskollisen maallisen palveluksensa vuonna 1975, mutta Albert sanoo noista ensimmäisistä tuottoisista ponnisteluista:
”Me työskentelimme pareina auttaaksemme toisiamme espanjan kielen puhumisessa. Ilmoitimme vain esittävämme suurenmoista ja tärkeää sanomaa ja panimme gramofonin soimaan. Paikalle kerääntyi väkijoukko, ja me tarjosimme kirjallisuutta, erityisesti kirjaa ’Totuus on tekevä teidät vapaiksi’, josta tuli kaupungin suosituimpia julkaisuja. . . . Ensimmäiseen kokoukseemme tuli neljä kiinnostunutta.”
Vuoden 1949 maaliskuussa N. H. Knorr (Vartiotorni-seuran silloinen presidentti) vieraili ensimmäisen kerran Ecuadorissa. Quitossa oli 82 kuuntelemassa hänen kynttilänvalossa pitämäänsä puhetta. Lähetystyöntekijät olivat työskennelleet vasta kaksi ja puoli kuukautta Guayaquilissa, mutta siellä kokoontui 280 henkeä kuuntelemaan veli Knorrin puhetta.
Siihen asti Seuran New Yorkin toimisto oli huolehtinut Ecuadorissa suoritetusta valtakunnan saarnaamistyöstä. Koska maassa oli kuitenkin 53 toimivaa valtakunnan julistajaa ja hyvät mahdollisuudet kasvuun, niin Guayaquiliin perustettiin haaratoimisto.
Hyökkäyksen kohteena
Innokas valtakunnasta todistaminen ei jäänyt huomiotta. Muut uskontokunnat huolestuivat. Ensimmäiset vaikeudet eivät ihme kyllä tulleet katolisen kirkon taholta, johon väitetään kuuluvan 95 prosenttia väestöstä, vaan erään evankelisen protestanttiryhmän taholta. Virallisessa evankelisessa lehdessä julkaistut todistajia vastaan kohdistetut hyökkäykset herättivät kuitenkin johdonmukaisesti ajattelevien ihmisten kiinnostuksen, ja monet heistä omaksuivat lopulta tosi kristillisyyden.
Roomalaiskatolinen kirkko ei pysynyt toimettomana. Vuonna 1951 Quitossa puhkesi roskajoukon aiheuttama mellakka. Jehovan kansa ryhtyi kuitenkin heti toimiin ”hyvän uutisen puolustamiseksi ja lailliseksi vahvistamiseksi”. (Filippiläisille 1:7) Ecuadorin perustuslain 168. artikla takaa omantunnonvapauden kaikissa sen piirteissä ja ilmenemismuodoissa, myös kunkin henkilön valitseman uskonnon vapaassa harjoittamisessa.
Quiton johtava sanomalehti puolusti todistajien oikeutta palvontavapauteen. Valtion viranomaiset esittivät papistolle varoituksia, ja väkijoukon koonnutta pappia nöyryytettiin niin, että hänen oli luvattava pitää huolta siitä, ettei tällainen toistuisi.
Jotkut papit ajattelivat ilmeisesti edustavansa itse virkavaltaa, ja ennen pitkää väkijoukko hyökkäsi yhä useammin Jehovan todistajia vastaan. Asianomaisille valtion viranomaisille esitetyt uudet vetoomukset johtivat siihen, että hallituksen ministeriöltä tuli sähke 3. joulukuuta 1952. Siinä määrättiin, että todistajien lähetystyöntekijöitä tulisi ”suojella asianmukaisesti” väkivaltaisilta hyökkäyksiltä. Tämä sähke on kaikkien maan provinssinhallitusten arkistoissa, ja se edustaa vielä nykyäänkin Jehovan todistajien laillista asemaa koskevaa virallista kantaa.
Lain noudattaminen onkin aivan eri asia. Noin kaksi vuotta sitten kaksisataapäinen väkijoukko tuli häiritsemään Riobambassa pidettyä Jehovan kansan konventtia. Papiston yritys tuotti kuitenkin jälleen päinvastaisia tuloksia, sillä kaikki maan sanomalehdet puolustivat todistajien oikeutta palvontavapauteen.
Rauhallista kasvua
1950-luku oli kasvun ja vakiintumisen aikaa. Veljet N. H. Knorr ja M. G. Henschel vierailivat Ecuadorissa, ja uusia lähetyskoteja perustettiin. Matkavalvoja alkoi sitten vierailla säännöllisesti maan viidessä seurakunnassa. Nykyään maassa on kuusi kierrosta.
Kokoukset ja haaratoimiston työt hoidettiin ahtaissa tiloissa. Niinpä vuonna 1955 ostettiin maapala haaratoimiston rakentamista varten. Kaivutyöt aloitettiin vuoden 1956 lokakuussa, ja toukokuussa vuonna 1957 valmistui hyvä, vahva rakennus, jossa oli kasvun varaa ja 300-paikkainen mukava valtakunnansali. 1970-luvun alkupuolella kävi ilmeiseksi, että täytyi aloittaa laajennustyöt. Vuoden 1974 joulukuussa saatiin päätökseen rakennusohjelma, johon kuului varastotilojen laajentaminen nelinkertaisiksi ja asuntojen rakentaminen jopa 24 lähetystyöntekijää varten. Guayaquilin lähistöltä ostettiin vuonna 1981 tontti konventtisalia, varastorakennusta ja ehkä joitakin muita rakennuksia varten.
”Pikku-Vatikaani” antautuu
Vuonna 1953 lähetettiin lähetystyöntekijöitä Cuencaan, Ecuadorin kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, jota sanotaan joskus ”Pikku-Vatikaaniksi”. Edistyminen oli hidasta, ja lähetystyöntekijät määrättiin sieltä pois vuonna 1955. Joitakin siemeniä oli kuitenkin pudonnut hyvään maahan. Esimerkiksi eräs nuorukainen nimeltä Carlos Sanchez löysi totuuden. ”Kun olin ensimmäisiä kertoja kokouksessa”, hän muistelee, ”olin niin ujo ja nolo, että yritin vetää myssyäni mahdollisimman alas, jotteivät toiset olisi nähneet minua.” Nykyään hänen kasvoiltaan heijastuu hänen elämänsä muuttaneen totuuden tuoma ilo. Vaikka veli Sanchez on halvaantunut vakavassa auto-onnettomuudessa vyötäröstä alaspäin, niin hän yrittää edelleen innokkaasti löytää toisia totuudenetsijöitä.
Cuenca, ”Pikku-Vatikaani”, muuttui, ja eräs pappi edisti osaltaan tätä muuttumista. Harley Harris, joka toimii nykyään Ecuadorin haaratoimiston koordinaattorina, kertoo ryhtyneensä vuonna 1966 kolmen muun lähetystyöntekijän ja yhden erikoistienraivaajan kanssa yhdessä perustamaan sinne seurakuntaa. Hän sanoo:
”Ovelta-ovelle-työssä kuulimme eräästä espanjalaisesta papista . . . [joka] oli ilmoittanut kirkossa, että jos jotkut puhuvat Raamatusta, niin heitä pitäisi kuunnella, sillä Raamatussa on totuus. . . . Keskustelin hänen kanssaan kaksi tuntia lähetyskodissa. Hän pyysi saada Raamatun ja osoittautui hyvin vastaanottavaiseksi. Hän vastusti maksun pyytämistä kirkon palveluksista varallisuusluokan mukaan, koska hänen mielestään saman messun olisi pitänyt olla kaikille saman hintainen, ja näin tämä pappi suututti piispan, ja hänet lähetettiin takaisin kotimaahansa Espanjaan. Hänen esittämänsä ajatukset olivat kuitenkin hellittäneet monien mieltä vanginneita kahleita, ja meidän saarnaamistoimintamme alkoi olla tuottoisaa. Nykyään, vuonna 1982, Cuencassa toimii kolme Jehovan kansan seurakuntaa.”
Työ laajenee etelään
Lokakuun 1. päivänä vuonna 1956 Carl Dochowille ja Nicolas Wesleylle määrättiin alueeksi koko eteläinen El Oron provinssi. Kasvavassa maanviljelykeskuksessa, Machalassa, he työskentelivät puolitoista vuotta ennen kuin yksi uusi valtakunnan julistaja aloitti kenttäpalveluksen. ”Sitten työ pääsi vauhtiin”, muistelee veli Dochow. ”Vuonna 1960 otettiin valtava edistysaskel, kun hankittiin [tämän maan] ensimmäinen täysin Jehovan todistajien seurakunnan omistuksessa oleva valtakunnansali [kun aikaisemmin käytettiin vain vuokrasaleja] . . . Sitä on laajennettu ja uusittu sen jälkeen, ja se tuo todella kunniaa tosi palvonnalle.”
Machalassa on nykyään kolme seurakuntaa, ja eri puolilla provinssia lisäksi kuusi seurakuntaa. Nykyään suurin osa Ecuadorin valtakunnansaleista on paikallisten seurakuntien omistuksessa.
Apua ulkomailta
New Yorkissa vuonna 1958 pidetyssä Jehovan todistajain kansainvälisessä konventissa perheille esitettiin kehotus lähteä palvelemaan maihin, missä valtakunnasta todistamista tarvittiin kipeästi. On laskettu, että Ecuador on saanut tällaista apua enemmän kuin mikään muu Etelä-Amerikan maa. Vuonna 1959 veli Knorr piti puheen 120:lle maahan tulleelle ihmiselle. Monet näistä perheistä palvelevat vieläkin Ecuadorissa.
Lisää työtä tehtävänä
Vuonna 1966 pidetystä Gilead-koulun 41. kurssista lähtien kymmenet lähetystyöntekijät ovat tulleet tänne Ecuadoriin. Tulokset ovat olleet erittäin ilahduttavia.
Nykyään Ecuadorissa on 112 seurakuntaa. Vaikka joillakin maan alueilla ei ole vielä saarnattu valtakunnan sanomaa, niin tämän vapaan alueen käymiseksi ponnistellaan parhaillaan. Herran illallisen läsnäolijamäärä osoittaa selvästi sen, että kasvuun on vielä mahdollisuudet. Valtakunnan julistajien määrä oli vuoden 1981 aikana suurimmillaan 5 666, ja muistonvietossa oli läsnä 26 576.
On ilmeistä, että Jehova tukee valtakunnan saarnaamistoimintaa tässä maassa. Kristikunnan vaikutus saattaa olla heikkenemässä Ecuadorissa, mutta me iloitsemme siitä, että tosi kristillisyyden kannatus kasvaa Jehovan ikuiseksi ylistykseksi.
[Kartta s. 28]
(Ks. painettu julkaisu)
Quito
Riobamba
Guayaquil
Cuenca
Machala
Guayaquilinlahti