Alaskan halutuinta aarretta etsimässä
ALASKA on Yhdysvaltain suurin osavaltio, mutta siellä on vähiten asukkaita. Sen nimi merkitsee ’manner’ tai ’suuri maa’. Pelkkä nimen mainitseminenkin panee mielikuvituksen liikkeelle. Se on maa, jota kuvailtaessa käytetään paljon superlatiiveja. Sen pinta-ala on noin 1 518 000 neliökilometriä ja se muodostuu useista maantieteellisistä alueista.
Maan valtavan pohjoisosan niukkaan kasvistoon kuuluvat pensaat, marjat, sammalet ja jäkälät. Siellä on korkeita vuorijonoja, joissa on satoja toimivia tulivuoria ja noin 52 000 neliökilometriä jäätikköä. Etelässä on lopulta kapea maasuikale, johon kuuluvat jättiläismäiset sademetsät. Maassa on yhteensä kokonaista 3 000 000 järveä. Siellä asuu kolmen etnisen ryhmän edustajia, nimittäin eskimoita, intiaaneja ja eurooppalaisia.
Tämä suuri maa on kirjaimellinen rikkauksien aarreaitta. Aluksi ensimmäiset kauppiaat tavoittelivat arvokkaita turkiksia. Sitten tuli ihmisiä ja teollisuutta tavoittelemaan kulta-, kala- ja puurikkauksia. Öljy on ollut aivan viime aikoina tavoiteltu aarre.
Alaskassa on kuitenkin vielä yksi aarre, jota tavoitellaan. Tätä aarretta kuvaillaan Raamatussa ”kaikkien kansakuntien halutuiksi”. (Haggai 2:7, UM) Nämä ”kansakuntien halutut” ovat ihmisiä, joita kootaan Jumalan tosi palvontaan. Tätä aarretta metsästetään eli etsitään saarnaamalla Valtakunnan hyvää uutista.
Etsintä alkaa
Vuoden 1910 tienoilla valaanpyyntialuksen päällikkö kapteeni Beams alkoi tuoda sanomaa Jumalan valtakunnasta Alaskaan. Hän puhui tapaamiensa ihmisten kanssa ja levitti Vartiotorni-seuran julkaisemaa raamatullista kirjallisuutta.
1920-luvun loppupuolella ja 1930-luvulla Frank Day, joka asui Seattlessa Washingtonissa, teki useita lähetysmatkoja Alaskan hajallaan oleviin kaupunkeihin ja kyliin. Hän ansaitsi elatuksensa myymällä silmälaseja. Vaikka Dayllä olikin tekojalka, hän kävi käytännöllisesti katsoen läpi koko Alaskan ja kylvi Raamatun totuuden siemeniä ja levitti raamatullista kirjallisuutta. Hän kävi linnuntietä noin 2 000 kilometrin etäisyydellä olevien Ketchikanin ja Nomen välisissä paikoissa asuvien ihmisten luona.
1930-luvun loppupuolella Karl Liebau vei Valtakunnan sanoman niille, jotka asuivat Alaskan suurimman kaupungin Anchoragen ja rannikolla sijaitsevan Sewardin satamakaupungin välisellä alueella. Anchorage perustettiin vuonna 1915 leiriksi, josta Alaskanlahden rannalla sijaitsevan Sewardin ja 785 kilometrin päässä pohjoisessa sisämaassa sijaitsevan Fairbanksin välillä kulkevan Alaskan rautatien rakentamista johdettiin. Liebau käveli 290 kilometriä Anchoragesta Sewardiin ja takaisin ja puhui Jumalan sanaa ihmisille, jotka asuivat radan varressa aina 42 kilometrin välein olleissa ”ratajaksotaloissa”.
Nämä veljet laskivat sinnikkäästi ponnistellen hyvän perustan myöhemmin tulleille Gilead-koulusta valmistuneille lähetystyöntekijöille. Vuonna 1944 Alaskaan saapui kahdeksan lähetystyöntekijää, kuusi naimatonta veljeä ja yksi aviopari, ja he ryhtyivät työskentelemään Anchoragessa, Juneaussa ja Ketchikanissa.
Ajan mittaan he ryhtyivät työskentelemään myös muilla asutuilla alueilla sisämaassa, rannikolla ja monilla rannikkosaarilla. He elivät todella vaativissa olosuhteissa. Joskus he matkustivat junalla mutta usein myös rannikkoaluksilla ja ansaitsivat toimeentulonsa työskentelemällä ahtaajina. Joskus he kulkivat myös pienillä veneillä, joita he lainasivat tai ostivat, ja joutuivat usein vaaroihin merellä.
He paneutuivat makuupussiinsa nukkumaan missä tahansa, mistä löysivät suojan. He tekivät kaikenlaista osa-aikatyötä voidakseen maksaa tällä laajalla alueella kertyneet matkakulut. He todella saivat osakseen ihmisten kunnioituksen, jotka eivät olleet tottuneet näkemään uskontojen edustajien tekevän ruumiillista työtä. Nämä koko ajallaan työskennelleet lähetystyöntekijät edistivät todella suuresti ”hyvän uutisen” saarnaamisen laajenemista Alaskassa ja auttoivat siten monien tuossa osavaltiossa olevien seurakuntien perustamisessa.
Saarnaaminen ankarista sääoloista huolimatta
Alaskan maasto ei ole ainoa seikka, mikä vaikeuttaa työskentelemistä, sillä sääolotkin voivat olla ankarat. Eräs perheenemäntä, joka on asunut Kaakkois-Alaskassa vuodesta 1948 lähtien, kuvailee ensimmäistä Juneaussa viettämäänsä talvea näin: ”Talvi oli mielestäni kylmä, ja lunta oli paljon. Melkein aina puhalsi tuuli, joka tunnettiin nimellä ’Taku’. Se näyttää puhaltavan samanaikaisesti joka suunnalta. Muistan nähneeni sen rikkovan ikkunoita ja erään kerran kaatavan vanhan naisen kadulle. Kerran se heitti säilyketehtaan paaluperustuksiltaan Gastineaun salmeen. Se jopa tarttui pieneen lentokoneeseen ja syöksi sen salmeen kotimme edustalle.”
Fairbanksissa sisämaassa lämpötila voi vaihdella lähes 40 asteesta lämmintä kesällä lähes 60 asteeseen pakkasta talven jäätävissä viimoissa. Näihin olosuhteisiin viiden kristityn avioparin ryhmä muutti etelästä Yhdysvalloista auttamaan saarnaamistyössä. Tuolloin, vuonna 1959, Alaskassa oli vain kaksi valtakunnansalia. Toinen oli Anchoragessa ja toinen, pieni armeijan ylimääräinen rakennus, oli Fairbanksissa. Yksi maahan vasta saapuneista todistajista, joka palveli silloin esivalvojana, sattui olemaan rakennusalan ammattilainen. Hän ryhtyi järjestämään uuden 200-paikkaisen valtakunnansalin rakentamista Fairbanksiin. Tämä rakennus vihittiin vuoden 1961 syyskuussa vain yhdeksän viikkoa rakennustyön aloittamisen jälkeen, ja se palvelee vielä nykyäänkin kahta seurakuntaa.
Tämä valvoja on osallistunut ainakin yhdentoista valtakunnansalin rakentamiseen tai uusimiseen ja muihin teokraattisiin rakennushankkeisiin eri puolilla Alaskaa. Nykyään Alaskassa on 14 nykyaikaista valtakunnansalia. Siellä on myös rakennus, jossa asuu muutamia kokoajanpalvelijoita, ja haaratoimisto, josta käsin ohjataan seurakuntia ja Alaskassa suoritettavaa saarnaamistoimintaa.
Eristyksissä asumisesta johtuvien vaikeuksien voittaminen
Mitä tekisit, jos joutuisit olemaan erossa Jehovan kansan seurakunnasta 14 vuotta? Eräs kristitty vaimo ja äiti oli niin kauan eristyksissä, sillä hän meni miehensä kanssa vuonna 1954 uivalle tukkityömaalle. Se sijaitsi Inside-väylässä Admiraltysaaren eteläpuolella. Kaikkien näiden vuosien aikana tämä uskollinen todistaja ja hänen kolme nuorta tytärtään pitivät kaikki kristilliset kokoukset, jotka normaalisti pidetään seurakunnassa. He jatkoivat ”etsintäänsä” kertomalla ”hyvää uutista” kirjeiden välityksellä ja todistamalla heidän ”uivaan” kotiinsa tulleille satunnaisille vieraille. Monet eri puolilla Alaskaa sijaitsevissa syrjäisissä kaupungeissa asuneet ihmiset saivat kirjeitä näiltä antaumuksellisilta Jumalan palvelijoilta, ja monet vastasivat saamiinsa kirjeisiin ja pyrkivät saamaan Jumalan sanan aarteen itselleen.
Äiti asuu nykyään Alaskan eteläisimmässä kaupungissa, Ketchikanissa, ja hän on voinut nauttia kokoajan saarnaamispalveluksesta näiden kuluneiden 12 vuoden ajan. Kaikki kolme tytärtä seuraavat äitinsä uskollisuudesta antamaa esimerkkiä. Yksi asuu Anchoragessa ja on naimisissa erään vanhimman kanssa ja nuorin palvelee Beetel-perheen jäsenenä Saksassa.
Saarnaamistyötä kaukana pohjoisessa
Fairbanksin ja pohjoisnavan välisellä alueella olleet kolme seurakuntaa olivat päättäneet ulottaa saarnaamistyön kaikkiin alueensa syrjäisiin kyliin, ja ne järjestivät käyttöönsä neljä todistajien omistamaa lentokonetta. Kahden vuoden aikana nämä seurakunnat lahjoittivat yli 14 000 dollaria (63 000 markkaa) näiden lentokoneiden käyttökustannusten peittämiseksi, kun niillä kuljettiin Alaskan vuorijonon pohjoispuolella olevien valtavien alueiden yli. Joskus näihin matkoihin osallistui jopa 14 miestä. Näiden matkojen aikana oli tarkoitus käydä jokaisessa yhteisössä tuolla alueella, jonka pinta-ala oli noin 844 000 neliökilometriä. Kahden lyhyen kesän aikana vierailtiin yli 200 kylässä ja kaupungissa.
Länsirannikolla asuvat eskimot toivottivat todistajat useimmiten tervetulleiksi ja olivat innokkaita kuulemaan Valtakunnan sanoman. Shaktoolikin kylässä eräs vanhahko eskimopariskunta kuuli Raamatun lupauksen ”uudesta järjestelmästä” ja pyysi sen jälkeen kyynelsilmin: ”Rukoilkaa Jehovaa ja pyytäkää, että hän antaisi meidän päästä tuohon uuteen järjestykseen.”
Etsinnän tuloksia
Kuka voi sanoa, kuinka monta kullanetsijää on ollut haravoimassa Alaskan laajoja maa-alueita tai kuinka monta lapiollista maata on käännetty tai kuinka paljon vettä on käytetty kultapitoisen soran huuhtomiseen? Voidaan vain arvailla, miten paljon niiden aineellisten rikkauksien vuoksi on ponnisteltu, joita vain yllättävän harvat koskaan löysivät. ”Hyvän uutisen” julistajat ovat samoin tehneet valtavan ”etsintätyön” löytääkseen ”kaikkien kansakuntien halutut” aarteet. Niitä on löytynyt joskus yllättävistä paikoista ja hämmästyttävän pienin ponnistuksin. Tätä valaisee seuraava esimerkki:
”Aviomieheni ja minä omistimme malmivaltauksen noin 650 kilometriä Susitnavuoresta länteen. Huhtikuun alkupuolella lähdimme Wisconsiniin käymään sisareni ja hänen miehensä luona. Koska meidän täytyi odottaa kaksi tuntia Anchoragessa, menimme käymään siellä asuvan toisen sisareni luona. Siellä ollessamme ovelle tuli kaksi Jehovan todistajaa, jotka sanoivat tekevänsä ’kristillistä saarnaamistyötä’. En ollut koskaan kuullut Jehovan todistajista, joten kuuntelin mitä heillä oli sanottavaa. Oikeastaan me keskustelimme vain muutaman minuutin, mutta minä pidin kuulemastani ja otin lopuksi Vartiotornin ja Herätkää-lehden ja myös kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Se oli suurenmoisin kirja, minkä olin koskaan lukenut! Aviomiehenikin on jo lukenut sen, ja on siitä samaa mieltä kuin minä.” Heidät kastettiin vuoden 1980 lokakuussa.
Jumalan silmissä mieluisten ihmisten etsiminen Alaskassa on ollut palkitsevaa työtä. Jehovan todistajien vuoden 1940 Vuosikirjasta (engl.) ei ilmene Alaskassa olleen yhtään Jehovan todistajaa. Vuonna 1970 siellä osallistui 814 henkeä saarnaamistyöhön. Seuraavien 11 vuoden aikana lukumäärä nousi 57 prosenttia, joten viime vuonna saarnaamistyöhön osallistui 1 290 henkeä. Vuoden 1981 huhtikuussa osallistui Kristuksen kuoleman muistonviettoon 3 282 henkeä. Tässä maassa on todellakin hyvät mahdollisuudet elonkorjuun jatkumiseen samoin kuin monissa muissakin maailman osissa.