Hengellinen valo loistaa Afrikan sydämessä
AFRIKAN sydämessä sijaitseva Zairen tasavalta on kuin päiväntasaajalla istuva jättiläismäinen ratsastaja. Zaire tunnettiin aikaisemmin nimellä Kongo. Maan valtavissa viidakoissa ja sen ruohoaavikoilla asustaa leijonia, gorilloja, panttereita, apinoita, elefantteja, okapeja ja monia muita villieläimiä. Muut maat ovat jo kauan olleet kiinnostuneita Zairesta maan runsaiden mineraalivarojen vuoksi. Sinne on usein hyökätty ja siellä on käyty monia sisällissotia. Useimmat maan 26 000 000 asukkaasta eivät kuitenkaan ole lainkaan sotaisia vaan nöyriä, ystävällisiä, rauhaa rakastavia ihmisiä, jotka perinteiden voimakkaasta vaikutuksesta huolimatta kunnioittavat Raamattua.
Uskonnolle oli aikaisemmin tunnusomaisinta taikausko ja kuolleiden henkiin uskominen. Ihmiset pelkäsivät kaikkea tuntematonta ja yrittivät saada apua käyttämällä esimerkiksi amuletteja ja talismaaneja taikakaluina. Tämä uskomus on pitänyt ihmiset synkässä pimeydessä.
Alkuaikojen ongelmia
1940-luvun loppupuolella Kongoon alkoi levitä Jehovan todistajien julkaisuja, mutta maassa ei ollut oikeita Jehovan todistajia ohjaamassa niiden käyttöä. Alkuasukasryhmien jäsenet sanoivat kuuluvansa ”Vartiotorniin”, mutta he vääristelivät Raamatun opetuksia ja sekoittivat niitä taikauskoisiin tapoihinsa ja moraalittomaan elämäntapaansa. He kieltäytyivät usein maksamasta veroja ja vastustivat hallitusta muillakin tavoin. Ei ole siksi mikään ihme, että Belgian hallitus julisti nämä ”Kitawala”-nimiset liikkeet laittomiksi. Se erehtyi kuitenkin pitämään Jehovan todistajia tämän väärän ”Vartiotorni-liikkeen” jäseninä eikä päästänyt maahan aitoja Jehovan todistajien lähetystyöntekijöitä, jotka olisivat voineet auttaa asian selvittämisessä.
Maassa oli kuitenkin pieni ryhmä, joka kertoi ahkerasti Raamatun totuuksia toisille siitä huolimatta, että viranomaiset olivat julistaneet ryhmän laittomaksi. Heidän rehti ja moitteeton käytöksensä osoitti heidän olevan täysin erilaisia kuin levottomuuksia aiheuttaneet Kitawalan jäsenet.
Vähän ennen Kongon itsenäistymistä vuonna 1960 heidän oli hieman helpompi tehdä totuutta tunnetuksi. Puolueettomuuden säilyttäminen poliittisten asioitten suhteen vaati heiltä kuitenkin selvää näkemystä ja vahvaa uskoa. Itsenäistymisen jälkeen maassa oltiin suvaitsevaisempia, ja vuoden 1960 loppupuolella siellä oli jo melkein tuhat julistajaa, jotka antoivat Valtakunnan valon loistaa.
Paremmat järjestelyt saavat aikaan edistystä
Lopulta vuonna 1961 ensimmäiset Jehovan todistajien lähetystyöntekijät saivat luvan tulla maahan. Pääkaupunkiin Leopoldvilleen, jonka nimi on nykyään Kinshasa, perustettiin haaratoimisto, ja näin voitiin antaa parempaa ohjausta. Työ alkoi edistyä nopeasti. Esimerkiksi kieliesteet, moniavioisuus, heimojärjestelmä, taikausko ja spiritismi aiheuttivat kuitenkin vielä ongelmia, jotka oli voitettava. Huonojen liikenneyhteyksien vuoksi oli vaikeaa pitää yhteyttä eri puolilla maata oleviin kiinnostuneitten ihmisten muodostamiin ryhmiin. Matkavalvojien piti kyetä erottamaan toisistaan ne, jotka olivat todella kiinnostuneita Raamatun totuuksien mukaan toimimisesta, ja ne, jotka kuuluivat väärään Kitawala-liikkeeseen. Se ei ollut helppo tehtävä.
Raamatun totuus muuttaa ihmisten elämää
Vilpitönsydämiset ihmiset ovat tehneet valtavia muutoksia elämässään. Eräs mies kirjoitti:
”Ennen kuin opin tuntemaan kristillisen elämäntavan, olin todellinen urheiluhullu. Harrastin perinteellistä painia ja nyrkkeilyä. Tappeleminen oli minulle elämäntapa, ja nautin suuresti käsirysystä. Pidin myös painonnostosta. Vuonna 1963 voitin Kongon painimestaruuden, ja samana vuonna tulin ensimmäiseksi painonnostossa, sillä nostin 85 kiloa yhdellä kädellä ja 150 kiloa kahdella kädellä. Luotin koko ajan saavani taikakaluiltani voimaa ja kestävyyttä. Luotin niihin entistä enemmän, kun minut haluttiin lähettää Japaniin edustamaan maatani.
”Ajoin jälleen kerran vaimoni pois kotoa voidakseni keskittyä urheiluharrastuksiini. Hän alkoi asua yhdessä erään luutnantin kanssa. Tapasin vaimoni vieläkin silloin tällöin, ja eräänä päivänä näin luutnantin hänelle ostaman kirjan ’Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin’. Tämä kirja kiinnosti minua, ja lainasin sen kahdeksi viikoksi. Sivulla 203 oleva otsikko ’Miten tämä maailma loppuu’ kiinnitti erityisesti huomiotani. Luin kirjan huolellisesti, ja sen sisältämän tiedon ajatteleminen sai minut pelkäämään. Päätin kirjoittaa julkaisijoille pyytääkseni muita kirjoja, ja samaan aikaan siirsin taikakaluni omasta huoneestani isäni huoneeseen. Tämä hämmästytti perhettäni melko lailla.
”Samana päivänä kuin kirjoitin kirjeen, ovelleni koputettiin. Siellä oli kaksi Jehovan todistajaa, jotka halusivat kertoa minulle Raamatun hyvästä uutisesta. Ensin ajattelin heidän tulleen tapaamaan isääni, joka hoiti papin virkaa. Sanoin ettei isäni ollut kotona, mutta he osoittivat tahdikkaasti, että heidän sanomansa koski minuakin. Kun näin toisen Paratiisi-kirjan heidän avonaisessa kirjalaukussaan, sieppasin kirjan suoraan salkusta. Näytin heille minulla olevaa Paratiisi-kirjaa sekä kirjettä, jonka olin juuri kirjoittanut. Näiden todistajien esittämät vastaukset tekivät minuun syvän vaikutuksen, ja lopuksi otin yhden kappaleen jokaista heidän laukussaan ollutta kirjaa. He sanoivat minulle sen pienen valtakunnansalin osoitteen, missä he pitivät kokouksiaan.
”Vaikka isäni vastusti ja uhkaili minua, otin jatkuvasti vastaan todistajien tarjoamaa apua enkä ollut poissa yhdestäkään kokouksesta. Hävitin viimeisetkin taikakaluni, ja 8. marraskuuta 1964 minä ja vaimoni, jonka kanssa jälleen asuin, laillistimme avioliittomme. Sitten vihin elämäni Jehovalle ja vertauskuvasin vihkiytymiseni vesikasteella.”
Nyt tämä todistaja toimii erikoistienraivaajana (kokoajanpalvelijana) ja vanhimpana eräässä Pohjois-Zairen seurakunnassa. Hän on vain yksi esimerkki niistä tuhansista, jotka ovat päässeet pois pimeydestä ja jotka antavat nyt hengellisen valonsa loistaa.
Uskonnonvapaus saadaan ja sitä rajoitetaan
Vuonna 1966 Jehovan todistajia oli Zairessa jo melkein 4 000. Tuon vuoden kesäkuun 9. päivänä hallitus tunnusti virallisesti järjestön. Siitä lähtien Jehovan todistajat saattoivat saarnata julkisesti, kokoontua vapaasti ja järjestää konventteja tavatakseen toisia kristittyjä ja saadakseen opetusta. Lähetystyöntekijät saivat tulla maahan ja auttaa työn tekemisessä. Raamatun tutkimisessa käytettäviä julkaisuja käännettiin maan kuudelle yleisimmälle kielelle.
Mutta tämä entistä suurempi vapaus oli lyhytaikainen. Joulukuun 31. päivänä 1971 säädettiin laki, jossa kaikkia muita paitsi kolmea suurinta kirkkokuntaa vaadittiin anomaan uudelleen oikeudellista tunnustamista. Kaikki ne, joita ei tunnustettaisi oikeudellisesti kolmessa kuukaudessa, oli määrä lakkauttaa. Kaikki kiellettyä uskontoa harjoittavat saattaisivat joutua maksamaan suuret sakot tai kärsimään 5–10 vuoden vankeusrangaistuksen. Jehovan todistajat esittivät uuden anomuksen, mutta määräpäivä, 31. maaliskuuta, saapui eikä tunnustamisesta tullut tietoa.
Tämä uskonnonvapauden rajoittaminen aiheutti uusia vaikeuksia. Enää ei voitu pitää suuria julkisia kokouksia. Uusia lähetystyöntekijöitä ei voinut enää tulla vapaasti maahan. Joillakin seuduilla, joilla uskonnolliset johtajat esittivät vääriä tietoja paikallisille viranomaisille, todistajat joutuivat lisäksi ankaran vainon kohteeksi.
Shabassa sijaitsevan Moban ympäristössä vangittiin vuonna 1973 kolmatta sataa todistajaa. Heidät pakotettiin tekemään erittäin raskasta työtä, muun muassa raivaamaan peltoja, kylvämään, korjaamaan siltoja ja rakentamaan taloja, mikä kaikki tehtiin käsin hyvin niukan ravinnon voimalla. Jehovan todistajat jatkoivat kuitenkin rauhallisesti kristillistä elämäänsä ja luottivat saavansa Jehovalta voimaa ja ohjausta, ja Raamatun totuuden valo loisti yhä kirkkaampana.
Ongelmia jotka täytyy voittaa
Alueen laajuus ja hyvien teiden puuttuminen riittävät tekemään ”hyvän uutisen” levittämisen hyvin vaikeaksi. Joskus ihmisten täytyy odottaa viikkokausia päästäkseen ylittämään veneellä jonkin maan lukuisista vesiväylistä. Joskus täytyy ehkä matkustaa päiväkausia kuorma-auton lavalla, joka on täynnä maissi- tai maniokkisäkkejä. Niillä, joilla ei ole varaa maksaa kalliita kuljetusmaksuja, ei taas ole muuta keinoa kuin kävellä.
Eräs Bulungun seurakuntaan kuuluva todistaja sai kuulla, että Kikwitissä, joka sijaitsee 108 kilometrin päässä hänen kodistaan, pidettäisiin kierroskonventti. Tämä nainen oli kuullut usein näistä konventeista, mutta hän ei ollut koskaan päässyt konventtiin ja hän halusi tietää, miten ne oli järjestetty. Koska hänellä ei ollut rahaa maksaa matkaansa, hän päätti kävellä koko matkan 13-vuotiaan lapsensa kanssa. Heiltä kului matkaan kaksi päivää, ja he saapuivat Kikwitiin kolmantena päivänä väsyneinä ja nälkäisinä. Siellä hän kertoi veljille: ”Vaikka kävelin poikani kanssa pitkän matkan, se ei tuntunut ollenkaan pitkältä. Jehova auttoi minua.”
Matkavalvojien täytyy erityisesti osoittaa suurta rohkeutta ja uskoa voidakseen vierailla veljiensä luona rohkaisemassa heitä hengellisesti. Seurakunnat ovat monesti kaukana toisistaan, ja matkustaessaan seurakunnasta toiseen valvojat joutuvat usein ylittämään tsetsekärpäsiä kuhisevia alueita ja rajusti tulvivia jokia ja kulkemaan metsien läpi, joissa on villieläimiä. Kinshasasta on pitempi matka toiseksi suurimpaan kaupunkiin, Lubumbashiin, kuin Lontoosta on Roomaan.
Eräs kierrosvalvoja lähetti hiljattain haaratoimistoon seuraavan kirjeen, jossa hän selitti raporttiensa myöhästymistä:
”Viivästyminen johtuu seuraavista olosuhteista: Junamme oli määrä lähteä Kisanganista Ubunduun huhtikuun 12. päivänä. Juna lähtee kello 8 aamulla, mutta koska istumapaikkoja on hyvin vähän, ihmisten täytyy olla paikalla kello 3 yöllä saadakseen paikan. Asuimme väliaikaisesti joen toisella puolella, ja päätimme että vaimoni, minun ja pienen poikamme Mozan oli parasta mennä joen yli edellisenä yönä ja nukkua toisella puolella.
”Sadekausi on puolivälissä, ja joki tulvii. Kello 19.30 ajoimme tilatulla linja-autolla joelle päästäksemme joen yli kanootilla, jossa on pieni perämoottori. Päästyämme veneeseen huomasimme pian, että siinä oli aivan liian paljon ihmisiä. Me kehotimme kuljettajaa pyytämään muutamia ihmisiä poistumaan veneestä tai ainakin päästämään meidät pois. Mutta koska mies oli rahanahne, hän vastasi: ’Likambo te!’ ’Ei syytä huoleen!’ ja käynnisti pienen perämoottorin. Heti kun olimme päässeet noin 15 metrin päähän rannasta, vene rysähti suureen vedenalaiseen kiveen ja törmäys oli kaataa veneen ylösalaisin. Joessa räpiköi pian kolmekymmentä huutavaa ja kirkuvaa ihmistä.
”Kuvitelkaa, rakkaat veljet, tuollaista näkymää Kongojoella. Kaikki matkatavaramme, myös arkistoni, jäsennykseni, projektori ja kaikki diakuvat, putosivat veteen. Huusin vaimolleni, että hän pysyisi rauhallisena ja pitäisi tiukasti kiinni lapsesta, kunnes pääsisin heidän luokseen. Vaimoni ja lapseni olivat ainoat, jotka eivät olleet pudonneet kanootista, joka täyttyi nyt nopeasti vedellä ja oli painunut melkein puoliksi upoksiin. Onneksi kaikki saatiin lopulta nostetuiksi ylös vedestä vahingoittumattomina. Vain matkatavaramme, myös projektori, olivat kadonneet.”
Hyvät tulevaisuudennäkymät
Huhtikuun 30. päivänä 1980 Zairen tasavallan presidentti vahvisti asetuksen nro 124, jonka mukaan Jehovan todistajat -niminen yhdyskunta tunnustettiin jälleen oikeudellisesti. Sen jälkeen suurempi toimintavapaus on saanut aikaan sen, että Valtakunnan työtä on tehty enemmän kuin aikaisemmin.
Kongossa oli 1940-luvun loppupuolella vain kourallinen Valtakunnan julistajia, jotka antoivat toimeliaina valonsa loistaa. Mutta Jumalan valtakuntaa koskevan hyvän uutisen toimeliaiden julistajien lukumäärä nousi vuonna 1981 Zairessa parhaimmillaan 25 753:een. Maassa on yli 2 200 kokoajan tienraivaajaa. Näistä noin 450 on erikoistienraivaajia, jotka keskittyvät työn aloittamiseen uusilla alueilla. Joka kuukausi yhteensä yli 36 000 yksilöä ja perhettä tutkii Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Ja sen perusteella, että Zairen 838 seurakunnassa oli Kristuksen kuoleman muistonvietossa 19. huhtikuuta 1981 läsnä 107 766 henkeä, voidaan päätellä, että vielä monet ihmiset haluavat hyötyä tuossa maassa nykyään loistavasta totuuden valosta. Yli 200 heimoa, jotka puhuvat noin 300:aa kieltä ja murretta, saa todistusta Valtakunnasta.
Vieläkin on monia ongelmia, jotka täytyy voittaa, kuten kieliesteet, heimojärjestelmä, moniavioisuus, taikausko, spiritismi sekä kuljetus- ja liikenneyhteyksien puuttuminen, vain muutamia mainitaksemme. Maailmanlaajuiset talousongelmat ja huimaava inflaatio ovat myös vaikuttaneet Zaireen. Tämä saa kuitenkin monet ihmiset etsimään varmaa tulevaisuudentoivoa. Jehovan todistajat tarjoavat heille tätä toivoa – toivoa Jumalan uudesta järjestyksestä Kristuksen Jeesuksen hallinnassa olevan Jumalan valtakunnan alaisuudessa!
[Huomioteksti s. 11]
1940-luvun loppupuolella Kongossa oli vain kourallinen Valtakunnan julistajia, mutta ”hyvän uutisen” toimeliaiden saarnaajien lukumäärä nousi Zairessa parhaimmillaan vuonna 1981 25 753:een
[Kartta s. 9]
(Ks. painettu julkaisu)
Zaire