’Valtavaa kasvua’ viidakkosaarilla

Vaikka Salomonsaarilla valmistunut Jehovan todistajien uusi haaratoimisto herättää ihastusta, sen rakentamiseen johtavat tapahtumat ovat vielä vaikuttavampia.

KOLMEKYMMENTÄ vuotta sitten paikalla, missä nyt seisoo harmahtava kaksikerroksinen rakennus, oli tiheä viidakko. Läheisessä kaupunginvankilassa laittoman toiminnan vuoksi vangittu nuori mies luki silloin innokkaasti kirjaa ”Olkoon Jumala totinen”, jonka eräs vankitoveri oli lainannut hänelle. Tämän Jehovan todistajien julkaiseman raamatullisen kirjan avulla alkoi Clem Fa’abasua sydämessään arvostaa hengellisiä asioita. Hän halusi tietää enemmän. Mutta koko Salomonsaarilla ei ollut ketään todistajaa.

Clem pyysi kirjeitse lisää kirjallisuutta, ja pian hän alkoi tutkia Raamattua kirjeitse erään australialaisen todistajan kanssa. Clem puhui kaikkialla oppimastaan. Hänen ponnistelunsa olivat ainoa hengellisen valon pilkahdus näillä viidakkosaarilla, jotka sijaitsevat Tyynessämeressä noin 1 600 kilometrin päässä koilliseen Australiasta.

Rohkeimmissakaan haaveissaan Clem ei olisi osannut kuvitella, että kolmenkymmenen vuoden aikana häneen liittyisi yli 500 muuta ja että vuoden 1981 vuotuisessa muistonvietossa olisi läsnä 2 624 henkeä Salomonsaarten 31 seurakunnassa! Clem ei olisi liioin voinut uskoa, että kolmenkymmenen vuoden päästä siitä kuukaudesta, jona hänet vangittiin, hän istuisi vasta rakennetussa haaratoimistossa odottamassa vihkiäisohjelman alkamista.

Salomonsaarilla vallinnut tilanne on ollut verrattavissa siihen kristillisyyden nopeaan edistykseen, joka tapahtui Vähässä-Aasiassa ensimmäisellä vuosisadalla. Raamatun kertomus sanoo: ”Näin Jehovan sana kasvoi ja voitti jatkuvasti alaa valtavalla tavalla.” (Apostolien teot 19:20) Saarilla tapahtunut Jumalan sanan voimakas kasvu kävi ilmi 20. ja 21. kesäkuuta 1981 pidettyyn vihkiäisohjelmaan liittyvistä tapahtumista.

Keitä tuli vihkiäisiin?

Monet todistajat olivat jo jonkin aikaa säästäneet rahaa tehdäkseen seitsemän tunnin laivamatkan läheiseltä Malaitan saarelta tähän Honiaran kaupunkiin, joka sijaitsee Guadalcanalin saarella. He saapuivat kantaen mukanaan säkkejä, joissa oli juurikasveja, taaroja, bataatteja ja maniokkia, ja joillakuilla oli jopa mukanaan eläviä kananpoikia ja porsaita. Vihkiäisjuhlaan oli suunniteltu lauantai-illaksi ateria, ja jokainen seurakunta halusi tuoda sitä varten oman osansa.

Vaikka Clem on jo iäkäs ja täysin kuuro, hän käyttää edelleen joka kuukausi erikoistienraivaajana paljon aikaa Jumalan sanan levittämiseen. Hän kertoi 688:lle vihkiäisohjelmassa läsnä olleelle alkuaikojen vaikeuksista. Myöhemmin esitettiin nauhoitteena Les Carnien kertomus, sillä myös hän suoritti suuren osan 1950-luvun alkupuolen työstä.

Vuodesta 1955 Les Carnie kertoi: ’Eräällä uuvuttavalla viidentoista kilometrin matkalla minun täytyi taistella soita, krokotiileja ja moskiittoja vastaan, ennen kuin pääsin alueelle.’ Hän oli ensimmäinen ulkomailta Salomonsaarille tullut todistaja. Hänen avullaan monet saarelaiset näkivät perinteisten uskontojen väärien opetusten ja ulkokultaisuuden läpi. He olivat nähneet saarillaan vuotavan kahden ”uskonnollisen” kansakunnan verta toisen maailmansodan aikana, sillä Guadalcanalista tuli Tyynenmeren taistelujen keskus.

Kun Carnie eräänä päivänä oli jokilaivassa, hänelle tuntematon poika istui hänen takanaan ja alkoi puhua paikallisella pidginenglannin kielellä: ”Uskontoja on liian paljon, ne eivät ole oikeita. Ne kieltävät tappamasta, mutta kaikki menevät taistelemaan. En pidä niistä. Uskon samoin kuin tekin. Voitteko hankkia minulle Raamatun?” Mistä tämä nuori poika oli saanut tietää hänestä? ”Toiset pojat ovat kertoneet minulle”, hän sanoi. Monin eri tavoin siis Jumalan sana ’kasvoi ja voitti alaa’.

Jumalan sanan opettajia

Hoikka, hyvin ruskettunut, valkotukkainen mies, John Cutforth, puhui sitten vihkiäisyleisölle. Hän oli ensimmäinen Salomonsaarilla palvellut matkavalvoja. Hän kertoi Malaitan saarelle 1950-luvun loppupuolella tekemistään matkoista. Niihin kuului eräs kokopäivämatka pienen laivan kannella ja sen jälkeen kymmenen tunnin kävelymatka vuorten yli kiipeäviä viidakkopolkuja pitkin. Usein hän kastui likomäräksi trooppisista sadekuuroista. Salomonsaarilla sataa monin paikoin 250–300 millimetriä joka kuukausi.

John opetti toisia viemään eteenpäin Jumalan sanaa. Kuinka iloinen hän olikaan nähdessään monien niistä, jotka olivat lähteneet hänen kanssaan noille Malaitan saaren poikki ulottuville pitkille matkoille, palvelevan Jehovaa uskollisesti edelleen yli 20 vuotta myöhemmin. Hän kertoi, miten heidän oli toisinaan valvottava suurin osa yöstä, kun kiinnostuneet tekivät kysymyksiä. Lopulta toiset veljet torkahtelivat sillä aikaa kun joku toinen jatkoi raamatullisiin kysymyksiin vastaamista. Mutta tällainen kestävyys kannatti.

’Käyn keskustelemassa Raamatusta 60 henkilön kanssa! Minulla on nyt yli 655 Raamatun tutkimisesta kiinnostunutta. Olkaa hyvä ja lähettäkää apua!’ Näin kirjoitti eräs erikoistienraivaaja Seuralle vuonna 1959. Jim Smith, joka myös lähetti nauhoituksen vihkiäisohjelmaan, muisteli sitä aikaa, jolloin Pohjois-Malaitassa yli tuhat henkeä päätti yhtä aikaa hylätä vanhan uskontonsa ja tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa (vaikkakaan kaikki eivät todellisuudessa jatkaneet ja tulleet todistajiksi). Monia näistä opetettiin mustille tauluille piirrettyjen kuvasaarnojen avulla, koska he olivat lukutaidottomia.

Kokonaiset kylät haluavat oppia

Jumalan sana ’kasvoi valtavasti’, kun kokonaiset kylät toivoivat hartaasti saavansa opetusta todistajilta. Niiden joukossa, jotka tulivat auttamaan näiden innokkaitten kuulijoitten opettamisessa, oli Yhdysvalloista saapunut aviopari, Charles ja Carolyn Isbill, jotka viettivät jonkin aikaa Salomonsaarilla. He kertoivat vihkiäisohjelmassa, kuinka uusien harras halu omaksua Raamatun totuutta ja heidän mukaansa lähteneiden veljien rakkaus korvasivat monin verroin sen fyysisen rasituksen, mikä aiheutui paljosta kävelystä epätasaisilla teillä, ja yksipuolisen ruokavalion.

Ei edes Vartiotorni- ja Herätkää-lehtiä koskenut 20 vuotta kestänyt kielto ehkäissyt hengellistä kasvua. Kun kielto poistettiin vuonna 1974 ja lehtien levitys lisääntyi 3 000 kappaleesta vuonna 1975 yli 12 000 kappaleeseen kolme vuotta myöhemmin, oli ilmeistä, että tarvittiin suurempia varasto- ja lähetystiloja. Mutta ketkä rakentaisivat tarvittavan rakennuksen? Salomonsaarilla ei ole paljon taitavia ammattimiehiä, ja muutamien rakennustyöhön kykenevien veljien aika kului kokonaan perheen elättämiseen.

Rakennustyöläiset

Työhön päätettiin käyttää kymmentä nuorta veljeä australialaisen todistajan Rodney Fraserin johdolla, joka oli rakennusmestari. Mutta monet näistä nuorista miehistä eivät olleet koskaan aikaisemmin käyttäneet rakennustyökaluja! Heidän aikaansaannoksensa oli silti hämmästyttävä. Heidän täytyi kaivaa kivikovaa korallia 140 neliömetrin alueelta kaksi kertaa oman mittansa syvyydeltä! Sen he tekivät rautakankien, hakkujen ja lapioiden avulla. Veljistä muodostui hyvin kiinteä työryhmä, ja he oppivat valamaan betonia ja muuraamaan tiiliä.

Saarten eri seurakunnista tuli vapaaehtoisia auttamaan työssä viikonloppuisin. Etäisempien alueitten todistajat lahjoittivat ruokaa ja rahaa. Lisää ammattitaitoisia todistajia tuli Australiasta työjoukkoihin, ja se joudutti työn edistymistä. Lopulta, lähes kolmen vuoden työn jälkeen, kaikki voivat iloita nähdessään valmiin rakennuksen. Rakennus sijaitsi erään kadun päässä sijaitsevalla rinteellä, ja sitä ympäröivät hedelmäpuut ja kukkivat pensaat. Se näytti käyttötarkoitukseensa sopivalta.

”Haaratoimistomme on kaupungin paras rakennus!” huudahtivat Salomonsaarten todistajat iloisina kiertokäynnillään rakennuksessa.

”Jehovan sana” on tosiaan kasvanut ”valtavalla tavalla” Salomonsaarilla. Kaunis haaratoimistorakennus muistuttaa alituisesti siitä, että Jumalan sana on lisääntyvässä määrin vaikuttanut näillä viidakkosaarilla asuvien ihmisten sydämeen.

[Kuva s. 9]

John Cutforth, joka oli ensimmäisiä Salomonsaarilla vierailleita matkavalvojia, opettamassa Raamatun totuuksia